Olemme olleet vaimoni kanssa naimisissa melkein 40 vuotta. Seurustelun toistemme kanssa aloitimme, kun olimme molemmat 16-vuotiaita. Elämän varrella meille on siunautunut 4 lasta, joista nuorimmainen muutti omaan asuntoonsa 2009. Vaimoni on kärsinyt masennuksesta 2000-luvun alusta alkaen ja olen yrittänyt auttaa häntä parhaani mukaan. Vaimoni hakeutui kehotuksestani terapeutille, jossa on käynyt nyt noin 2 vuotta. Viimeiset vuotemme ovat olleet hyvin riitaisia ja olemme tiuskineet toisillemme hyvinkin pienistä asioista. Toisinaan ”mykkäkoulua” on kestänyt pitkiäkin aikoja. Vaimoni käy töissä ja arkiviikonpäivien illoiksi sekä sunnuntaiksi hän on järjestänyt itselleen omaa ohjelmaa:jumppaa,terapeuttia yms ja kun hän iltaisin tulee kotiin on hän jo niin väsynyt ettei jaksa enää keskustella vaan vetäytyy omaan huoneeseensa. Lauantaisin meillä on yhteistä kaupassa käynti ja siivous, jonka jälkeen vaimoni joko lähtee kaupungille tai vetäytyy jälleen omaan huoneeseensa. Näin on jatkunut suhteessamme viimeiset 2 vuotta.
Viikko sitten torstaina minua odotti kodissa yllätys, kun tulin töistä kotiin. Keittiön pöydällä oli kirje, jossa vaimoni ilmoitti muuttaneensa pois kotoa, koska ei jaksa enää elää kanssani. Perusteluina olivat muun muassa riitelymme, mykkäkoulu, halu parantua. Tiesin, että meillä ei mene hyvin, mutta tuo minkä vaimoni teki ja eroamisen hoiti kirjeitse oli minulle erittäin suuri järkytys.
Olen nyt runsaan viikon yrittänyt ymmärtää mikä meni pieleen suhteessamme.En ole voinut asiasta kertoa kuin muutamalle työkaverilleni ja heiltä en ole saanut kuin sääliä.
Tällä hetkellä elämäni on täysin tyhjän päällä.
Toivoisin henkilöltä, jolla on kokemuksia vastaavasta tilanteesta, kertomaan mitä tästä suunnattomasta katkeruuden ja vihan tunteesta voi päästä eroon.
Auts.
Täytyy suoraan sanoa, että oma ikä ei riitä tuollaiseen parisuhteeseen, mutta tiedän miltä tuntuu. Osaan samaistua kirjeellä jättäjään, koska olen itse sellainen. Toisaalta ymmärrän myös sinua, koska olen juuri nyt samankaltaisessa tilanteessa.
Odota.
Se ihan oikeasti auttaa. Etsi joku, jolle voit puhua ja odota. Sitten, kun tunnet itsesi taas "selväpäiseksi" (ei vihastuta, itketä, ei ole niin kamalan epätoivoista että...) voisit yrittää ottaa yhteyttä vaimoosi. Varovasti yrittää kysyä, että onko tämä nyt ihan oikeasti lopullista, koska ei tuollaista voi hoitaa pelkällä kirjeellä, ei se vain toimi niin. Yhdessä vietettyjä 40 vuotta ei vaan pyyhkäistä parissa riitelyssä tuhkaksi. Sitten, jos yhteyden otto onnistuu, niin molempien pitäisi miettiä, mitä voitaisiin tehdä. Auttaisiko, että eletään hetki erikseen, mistä ne riidat tulee ja mitä niille voisi tehdä, löytyisikö yhteistä tekemistä. Molempien pitäisi yrittää ymmärtää toista, vaikka se on pirun vaikeaa. Ehkä voisitte käydä ihmettelemässä suhdettanne jonkun terapeutin luona, jos molemmat siihen suostuvat. Ulkopuolisen mielipide ja näkemys voivat oikeasti auttaa, koska ulkopuolinen ei ole omien tunteidensa sotkema.
Ja jos mikään ei auta...sitten pitää vaan itkeä. Pitää olla surullinen ja vihainen ja ärtyisä, mutta sinne ei saa hautautua. Toista saa ajatella, saa muistella kaikkea mukavaa, mutta ei saa takertua. Pitää hyväksyä, että asia on nyt näin. Se vie aikaa, mutta tulos on vaivannäön arvoinen.
Toivottavasti kaikki kääntyy hyväksi. Olisi sääli, jos tuollainen suhde kariutuu lopulta tällaisen takia. Jos sitä on 40 vuotta toista kestänyt, niin eiköhän se toinen 40 mene ihan yhtälailla ; ) Koska ei se toinen ihan perseestä voi olla, muuten olisitte eronneet jo kolmekymmentä vuotta sitten, viimeistään.
Hei!
Vaikken ole kokenutkaan samaa kuin sinä, yhdessä olimme vain 15 vuotta ja lähdin suhteesta itse, niin silti haluan kommentoida.
Sain itse apua suhteen katkaisemiseksi ensin kriisikeskuksesta viisi kertaa ennen eroa, viisi kertaa eron jälkeen ja oikeastaan paras apu minkä sain oli seurakunnan diakonissa. Ota yhteyttä seurakuntaan ja varaa aika. Löysin itse tosi hienon ihmisen sieltä ja keskusteltuani kymmeniä tai satoja tunteja, joskus jopa soittamalla asiani sain hoidettua, varsinkin ennen eroa kun pelkäsin kotiin mennä. Tässä minun neuvoni. Toivottavasti löydät mainitsemistani paikoista apua, lienevät kuitenkin apuja, jotka suht nopeasti saatavilla. Ehkä srk:n muutkin työntekijät voivat auttaa, en tiedä, pappi tms. Ja laita tänne mieltäsi ahdistavia tuntemuksia, mehän ollaan sitä varten. Jaksamista sinulle, vaikka päivä kerrallaan, ei kannata asioiden kanssa hätiköidä, ota rauhallisesti, hosuminen ja asioista huolehtiminen, varsinkin kun sinulla ei ole kotona olevia lapsia, on ihan turhaa. Perheellisellä tilanteet hankalampia kuin sinulla mitenkään vähättelemättä tilannettasi. Kaikkea hyvää ja Taivaan Isän siunausta !
Kiitokset viesteistänne !
Tilanteeni on muuttunut sitten viime kirjoitteluni sikäli, että 30.3.2011 sain postia Helsingin Kärjäoikeudelta, jossa pyydettiin lausuntoa vaimoni jättämään eroanomukseen. Olin ensin tyrmistynyt samoin kuin olin lukiessani vaimoni jättämää erokirjettä pari viikkoa aikaisemmin.
Illan aikana minut valtasi kuitenkin suunnaton helpotuksen tunne. Enää minun ei tarvitse arvuutella tai toivoa sitä, että voisimme vielä joskus palata yhteen.Vaimoni oli tehnyt päätöksen, jossa meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta. Tämä liittomme on sitten saavuttanut loppunsa ja virallista se on lokakuun alussa.
Olen ottanut yhteyttä avioliittoneuvojiin ja saanut ajan eroon erikoistuneelta terapeutilta.Mennyttä en voi muuttaa, mutta toivottavasti minua neuvotaan miten sen voin hyväksyä ilman katkeruutta ja vihaa. Huomisesta en tiedä tuon taivaallista, joten yritän kaikin tavoin keskittyä tähän päivään ja tähän hetkeen.
Hei Anselmi2!
onkohan tilanteessasi tullut jotain muutosta?
en aivan pysty käsittämään miten joku voi lähteä noin, selittämättä, kenties pystyt joskus hyväksymään asian tuolla tavalla kesken eräisenä, tajuat varmasti että se vaatii sinulta äärimmäistä sitkeyttä ja voimia, kun takana on 40v liitto. Toivon sinulle tähän voimia, sillä en voi mitenkään tietää miltä sinusta tuntuu.
Kirjoitat tilanteestasi kuitenkin rauhallisesti, mikä on hyvä. Olet varmasti elämää nähnyt noiden 40v aikanakin, muistathan ettei muistot katoa koskaan. te olette olleet varmasti toistenne elämän merkittävimmät henkilöt, rumaa on se miten se muka voisi loppua tällätavalla, vai olisiko kuitenkin kyse vaimosi kriisistä, johon myöhemmin saat tarkempaa selvitystä? sitä en tiedä, vain paatunut pelkuri voi kuitenkin rakkaalleen noin tehdä ja lähteä sanomatta.
viha ja katkeruus pyörivät varmasti päällimmäisenä mielessäsi, aika kuitenkin kultaa muistot, taistele kaikin voimin vastaan katkeruutta, et ansaitse toisen tempun jälkeen katkeraa elämää itsellesi. jonain päivänä pystyt sanomaan että omapa oli häpeänsä. väittäisin että vaimollasi tulee olemaan vaikeampaa tämän asian kanssa elämisessä. ja hyvä niin.
Oikein paljon voimia taipaleellesi. Selviät varmasti hienosti.