En tiedä oikein mistä aloittaisin ja kuinka sujuvaa tämä kerronta on, mutta yritetään.
Olen mieheni kanssa ollut yhdessä 9v. ja meillä on kaksi ihanaa lasta. Naimisissa ollaan oltu 3v. ja oikeastaan koko se aika on ollut pelkkää tuskastumista, riitelyä, ja muutenkin masentavaa oloa.
Alettiin heti häittemme jälkeen rakentamaan taloa eikä se edelleenkään ole valmis (kaikki mahdolliset vastoinkäymiset mitä voi vaan olla koetteli meitä) ja nyt mulla vihdoin paloi hihat. En edes alunalkaen halunnut ruveta rakentamaan, mutta mieheni sai minut ylipuhuttua projektin helppoudesta.
Olen ollut onneton tässä suhteessa jo kauan ja miettinyt mahdollista eroa jo melkein vuoden, mutta jotenkin aina sitä ajattelli, että kyllä se vielä paremmaksi muuttuu, mutta ei ole muuttunut. Nyt sitten pari viikkoa sitten ilmoitin miehelleni haluavani myydä talon ja sen jälkeen lähteä eri teille, ainakin siksi aikaa, että saan ajatukseni koottua ja vihan ja pettymyksen tunteet käytyä läpi. Miehelleni ero aikomus tuli täytenä yllätyksenä, vaikka viimeisen vuoden aikana olenkin puhunut voivani huonosti tässä suhteessa.
En voi sanoa, että minulla olisi hyvä olla tästä kaikesta, mutta olen päättänyt että enää en elä toisten elämää, vaan haluan keskittyä omaani, kun nuorikin vielä olen. Lapsiani olen miettinyt monta kertaa, että mitähän tämä heihin vaikuttaa, mutta en usko että heilekään olisi edullista nähdä vanhemmat riitelemässä jatkuvasti ja äiti voimassa pahoin henkisesti.
Onneksi minulla on ihanat vanhemmat ja ystäviä, jotka ovat tukeneet minua tässä päätöksessä ja varmasti tulevat auttamaan järjestelyissä.
Kaipaisin hyviä neuvoja sekä siitä miten selviydyn kaikesta normaaliarjesta yksin, ja yleensäkin siitä kuinka kauan tällainen tunteiden vuoristorata vielä mahdollisesti kestää ja muutenkin vertaistukea samassa tilanteessa olevilta.

Eilen oli huono päivä, tänään elämä näyttää taas valoisammalta. Sitä onnea ja hyvää olo odotellessa!