Näin tässä meillekin kävi. Ero on tulossa, mies jatkaa pettämistään, ei kadu eikä edes yritä olla myötätuntoinen. Olen niin maassa kuin ihminen olla voi. Miten kaikki asiat selviää, miten pienet ihanat lapsemme selviävät? Ja miten minä selviän tästä kaikesta järjissäni? Apua olen hakenut, moneltakin taholta, ja sitä saanut. Ystäviä on iso joukko tukena ja apuna ihan käytännön asioissa. Ilman heitä olisinkin jo ties missä. He ovat jaksaneet kuunnella, kuunnella, kuunnella ja lukea, lukea ja lukea vuodatustani tästä kaikesta. Lapset pitävät kiinni ihan arkisissa asioissa. Työssä en ole jaksanut käydä mutta yritän palata sinne mahdollisimman pian. Kaikki asiat ovat ihan auki, ihan kaikki paitsi se että ero tulee.
Opettelen elämään ilman miestäni, opettelen olemaan rakastamatta häntä, opettelen olemaan iloisen ja onnellisen näköinen hänen seurassaan vaikka sielussa tuntuisi miltä. Enkä ikinä enää pyydä häntä lopettamaan salasuhdettaan, koska se ei enää kuulu minulle. Se on hänen elämäänsä, ei minun. Mutta myös minulla on oikeus aloittaa uusi elämä jonkun ihmisen kanssa, mikäli niin haluan. Vaikka juuri tällä hetkellä tuntuu, etten pysty luottamaan yhteenkään mieheen maailmassa enää koskaan.
Minä en koskaan luullut löytäväni itseäni tästä tilanteesta. Luulin eläväni uskollisen ja luotettavan ihmisen kanssa elämäni loppuun saakka. Niin ei käynyt, ei tässäkään liitossa. Hän valitsi toisin, minun on siihen tyytyminen ja suostuminen. Aikaa kuluu, että tämän asian kanssa pystyn elämään. Kaiken menneen pois heittäminen, yhteiset menneet ja tulevat asiat – kaikki on ollut toiselle tyhjänpäiväistä, tai ainakin niin vähäpätöistä, etteivät ne ole merkinneet riittävästi hänelle. Minä elin vain toisille – hänelle ja lapsille – enkä saanut muuta aikaiseksi kuin rikkinäisen kodin. Mutta tiedän senkin asian, etten ole syyllinen, sitä taakkaa minä en enää jaksa kantaa. Toivon muille petetyille toisenlaista tulevaisuutta. Minäkin olisin sen mielestäni ansainnut mutta en saanut.
Hei!
Kaikesta huolimatta luen kirjeestäsi, että sinulla on tiettyjä asioita, jotka saavat selviytymään arjessa ja ystäviä, joihin tukeutua näinä vaikeina aikoina. Hienoa! Minusta ikäänkuin näkisit jo valoa tunnelin päässä. Hakeudu terapeutille, jos siltä tuntuu, ota lääkehoitoa, jos siltä tuntuu - niitä ei kannata arastella. Nämä asiat menevät jaika usein vuoristorataa - ensin tuntuu jopa hyvältä (kohtuulliselta) ja sitten mennään pohjaa kohti että rytisee... ja taas nousu alkaa, kunnes tasapaino löytyy. Ja kirjoita ajatuksiasi joko vain paperille, tietokoneelle ja käy keskustelua näillä nettisivuilla.
Avoimuus ja rehellisyys sekä puhuminen kannattavat aina. Toivottavasti saat miehesi kanssa keskusteltua asiat selkeiksi. Voit ottaa vastuun vain omasta elämästäsi ja muista, että olet arvokas ihminen etkä ansaitse huonoa kohtelua.
Voimia.
Osasit hyvin analysoida minua. Olen itsekin tullut samaan tulokseen, että olen ajatustyössäni ehtinyt jo alkua pidemmälle. Olen tehnyt itselleni selväksi, mitkä ovat elämän realiteetit ja mitkä haaveita. Vaikka se tekee tosi kipeää, se on ainoa keino selvitä tästä eteenpäin. Paluuta entiseen "ehjään" perhe-elämään ei koskaan enää ole. Tämä sattuu ja lujaa, kun/jos sitä alan kovasti miettimään: mitä kaikkea ero tuo tullessaan. Mutta olen ymmärtänyt pitkien keskustelujen jälkeen (ystävien, lääkärin, psykologin yms. kanssa) että tämä on vain elettävä läpi, yksin tässä tuskassa olen, mutta minun pitää se kestää lasteni ja itseni vuoksi. Kun sen kestän, olen jälleen vahvempi ja kestän taas uusia elämän haasteita. Ja yritän nähdä tämän myös mahdollisuutena uuteen elämänvaiheeseen, vaikka juuri nyt en siihen uskokaan. Kovasti yritän itseäni tsempata uskomaan, että joku vielä minuakin rakastaa ja voin täysillä rakastaa ja LUOTTAA siihen toiseen ihmiseen. Paljon joudun käymään ajatustyötä itseni kanssa, että tästä pääsen yli ja luottamus ehkä on joskus mahdollinen.
Olen käyttänyt kaikki mahdolliset kanavat saadakseni apua. Ja sitä olen saanutkin, nopeasti ja asiallisesti. Ystävät ovat korvaamattomia voimanlähteitä. Joka päivä joku soittaa tai laittaa sähköpostia tai ilmoittaa keksineensä jotain kivaa tekemistä. Tämä pitää minut kiinni elämässä ja tunnen olevani kuitenkin tärkeä ihmisenä, minulta ei ole viety ihmisarvoa ja minusta pidetään juuri sellaisena kuin olen. Ystävät jaksavat ymmärtää minua, kuuntelevat ja kannustavat. Tätä kannustusta olisin tarvinnut mieheltäni, mutta olen saanut sitä aivan muilta. Hän on jättänyt minut täysin yksin, selviämään jostain sellaisesta, mihin en todellakaan ollut valmistautunut.
Minulla on ollut elämässäni paljon surua ja olen kaikesta selvinnyt. Ehkäpä ne murheet valmistivat minua tähän, jotta olisin vahvempi kokemaan jotain niin kauheaa kuin avioeron. Tietenkin on aina murheellisempia ihmiskohtaloita kuin avioero; itselleni tulee mieleen lapsen kuolema tai katoaminen lopullisesti. Mutta juuri nyt tämä elämäntilanne tuntuu minulle riittävän karmealta. Koti hajoaa, tavarat jaetaan, lapset alkavat elää kahden kodin elämää ja pitkä yhteinen taival puolison kanssa päättyy. Tässä on asioita, joiden kanssa painiskelen. Nyt enää itke joka hetki, en edes joka päivä, lääkitys ilmeisesti rupeaa tehoamaan. Pystyn miettimään ja pohtimaan tilannetta kylmän analyyttisesti, mikä on järkevää, miten olisi järkevintä toimia jne. Pakko kuolettaa tunteensa, ainakin väliaikaisesti, koska isot asiat on hoidettavana.
Kuten eräs ystäväni minulle kerran kirjoitti: Maailma on täynnä epäoikeudenmukaisuutta, vääryyttä ja pahaa, mutta se on kuitenkin kaunis maailma.
Nauti auringonpaisteesta, jokaisesta päivästä, lapsistasi, kaikesta mikä tuo sinulle iloa ja sisältöä elämään. Vaikutat ilman muuta selviytyjältä ja vahvalta sekä avoimelta ihmiseltä, joka on todella suuri arvo ja vie sinua tämän esteen yli. Upeaa tuo ystäviesi tuki!