Ero, ahdistus ja lapset
Hei,
olen 32-vuotias mies, lapset ovat 5- ja 2-vuotiaat. Olemme olleet yhdessä vaimoni kanssa melkein 12 vuotta, viimeiset 3 vuotta naimisissa. Esikoisen kanssa olin kotona noin kaksi vuotta, tämän jälkeen jatkoin opiskelua ja vaimoni jäi kotiin lasten kanssa. Viime syksynä vaimoni sai vakituisen työn vanhalta kotipaikkakunnaltamme, joten palasimme tänne lähes kymmenen vuoden jälkeen.
Vaikka meille on ollut ongelmia lähes aina, kenelläpä ei olisi, mielestäni parisuhteemme on ollut aina vahva. Aika usein jouduimme toimimaan lähipiirin tukipilareina, ja toisaalta kannattelemaan omaa perhettämme yksin, johtuen luotettavien tukiverkkojen puutteesta.
Vaikka vaimoni on riitojen aikana väläytellyt eron uhkaa jo varmaankin vuosia, on tilanne vasta vuodenvaihteen tienoilla konkretisoitunut. Silti koko asia tuntuu vain vaivihkaa hiipineen elämääni, missään vaiheessa en uskonut tämän tapahtuvan.
Olen siis jo tehnyt asuntohakemuksen, ja kaikista käytännön järjestelyistä lapsien suhteen olemme kyllä täydessä yhteisymmärryksessä.
En vain halua erota, rakastan vaimoani. 😭
Meillä on ollut toisen lapsen syntymän jälkeen todella raskasta. Lähipiirissä kuolemaa, onnettomuuksia, masennusta, alkoholismia, perheväkivaltaa. Kaikki tämä stressi aiheutti yhdessä vaiheessa vaimolleni viikkojen pituisen migreenikohtauksen. Siitä kyllä selvittiin, sen jälkeen keskitin voimani täysin oman perheeni kannatteluun. Olen antanut vaimolleni tilaa, omaa aikaa, mahdollisuuksia harrastaa, tukenut työnhaussa, tukenut muutossa. Vietän ja olen viettänyt paljon aikaa lasten kanssa, siinä sivussa opiskelin itselleni toisen ammattin.
Vaimoni vain sanoo, että hänen tunteensa minua kohtaan ovat kuolleet. Huonoina hetkinä syyttää minua hänen tukahduttamisestaan ja rajoittamisestaan. Ehkä olin sellainen nuorempana, mutta olen yrittänyt tietoisesti muuttaa tapojani. Tuntuu, kuin olisin pyhittänyt elämäni vain hänen myötäilemiseen.
Minulla on välit poikki sekä isääni, että äitiini. Välien katkeamisen jälkeen isäni on saanut jonkin asteisin aivovamman, en ehkä koskaan pysty kohtaamaan häntä. Äidilläni on koko elämäni ollut vain vaatimuksia minua kohtaan. Jos niitä ei toteuta, hän katkaisee välit. Vuoden aikana olen saanut häneltä yhden puhelun, lasten synttärikorteissa ei edes mainita minua tai vaimoani. Näitä välien katkeamisia on sattunut parikin kertaa tässä vuosien aikana, kaikilla kerroilla äitini vaatimukset oli osittain osoitettu vaimolleni ja äitini käytös oli vaimoani kohtaa jopa todella törkeää. Olin tapani mukaisesti vain sivustaseuraaja, mutta jossain kohtaa äitini ylitti jonkin rajan ja asetuin selkeästi vaimoni puolelle. Äitini pakkaa teatraalisesti tavarat eikä hänestä kuulu mitään.
Kaikki tuntuu vain tyhjältä, tuntuu kuin koko elämästäni katoaa pohja.
Oletko ollut liian kiltti kaikkia muita kohtaan, vanhempiasi ja vaimoakin kohtaan? Jos näin, klassikkokirja Tommy Hellsten: Virtahepo olohuoneessa voisi sopia sinulle.
Kirja lanseerasi nk. läheisriippuvuuden, joka alkaa siten, että elää vahvan ja kontrolloivan vanhemman lapsena koko lapsuuden. Onko äitisi on ollut kontrolloiva tms? Ainakin käytös, miniän syyttely ja poistuminen mieltä osoittaen lastenlasten elämästä on temppuilijan aikuisen toimintaa. Hyvä mummo ei itse riko läheissuhteitaan kuin poikkeuksissa, jos lapsensa perheessä on alkoholismia tai väkivaltaa. Silloinkin hän yrittää ylläpitää suhteita uhreiksi tietämiinsä, miten voi.
Jos edellisiä olisi ollut omassa ydinperheessäsi, http://www.lyomatonlinja.fi http://www.ensijaturvakotienliitto.fi/ sivustot jakavat tietoa, ja AA.fi
Hei, onpa ikävä kuulla tilanteestasi! Olen myös itse hiljaittain eronnut, minä olin se joka päätin lähteä. Pystyn jotenkin samaistumaan vaimoosi siinä, että tunsin tukahtuvani suhteessa, vaikka puolisossani ei ollut niin sanotusti mitään vikaa ja sain mennä ja tulla miten halusin.
Edellinen kirjoittaja puhui läheisriippuvuudesta, ja arvelen että meidän kohdallamme suhde kaatui juuri siihen. Puolisoni oli hyvä ja huolehtiva, ja otti vastuun ihan kaikesta. Pikku hiljaa ajauduimme siihen, että minä en enää osannut tarttua toimeen kotona, enkä lopulta jaksanutkaan, koska muu elämä koetteli niin raskaalla kädellä. Aloin tuntea olevani kotona ylimääräinen paha, joka vain syö toisen energiaa, ja tunsin tästä syyllisyyttä. Minä aloin lääkitä itseäni työllä, puolisoni alkoholilla. Lisäksi ihastuin ystävääni, jonka seurassa tunsin olevani vapaa, oma itseni. Suhteessamme oli siis kaksi täysin erilaista persoonaa, ylivastuullinen (puoliso) ja vastuuton (minä), ja vuosien varrella ruokimme huomaamattamme näitä ominaisuuksia.
Harkitsin eroa vuosia, mutta en ottanut ajatuksia puheeksi, koska suhteessamme ei ollut sellaista "vakavaa" ongelmaa, jonka kuvittelin olevan useimpien erojen taustalla. Nyt kun luen näitä eronneiden kirjoituksia niin huomaan, että monella muullakin on ollut ns. hyvä suhde. Hyvällä suhteella tarkoitan sitä, että eroon ei ole mitään pakottavaa tarvetta kuten jatkuvaa riitelyä, narsismia, ylenpalttista mustasukkaisuutta, pettämistä väkivaltaa, arkea haittaavaa alkoholiongelmaa (oma puolisoni hoiti kaiken ajoittaisesta tissuttelustaan huolimatta) tai totaalista yhteisen tekemisen puutetta.
Sinulle ketjun aloittaja sanoisin, että olet päättyneessä parisuhteessasi varmasti tehnyt kaiken niin hyvin kuin olet osannut. Mahdollisia tulevia suhteita ajatellen kehottaisin kuitenkin tutustumaan itseesi ja omiin toimintamalleihisi ja miettimään, mitä tekisit jatkossa toisin. Samalla voit myös miettiä, millaisen suhteen haluaisit. Opettele aluksi kuitenkin olemaan yksin, vaikka se tuntuukin vaikealta. Onneksi sinulla on lapset, jotka pitävät sinut elämässä kiinni! 🙂🌻
Kiitos vastauksistanne. 🙂👍
Jossain vaiheessa vaimoni sanoi hyvin: "En osaa miettiä tilannetta neutraalisti, koska tämä on liian lähellä." Meillä siis ei ole koskaan ollut välillämme mitään "isoja" ongelmia. Ei alkoholismia, ei perheväkivaltaa, ei pettämistä yms.
Tällä hetkellä siis asumme molemmat vielä yhteisessä kodissa, käytännön pakon sanelemana. Asuntohakemuksen olen tehnyt, perheasiain neuvottelukeskuksella olemme käyneet yhdessä ja maanantaina käyn henkilökohtaisella neuvotteluajalla.
Jos oikein pinnistelen, ja yritän tarkastella omaa itseäni objektiivisesti, tunnistan kyllä läheisriippuvuuteni. Minulla itselläni ei vain tunnu olevan keinoja tai voimavaroja päästä tästä riippuvuudesta eroon.
Voimaa tai jaksamista en tunnu vain saavan mistään. Lasten kanssa oleminen tuntuu vain päivä päivältä raskaammalta, tuntuu kuin heidän koko olemassaolonsa muistuttaisi vain minun epäonnistumisestani ja heikkoudestani.
Kun olen lasten kanssa, voimat vain katoavat jossain vaiheessa. Jos olen heistä erossa, tuntuu kuin koko elämä olisi murentunut palasiksi.
Samaan aikaan vaimoni esittää vaatimuksia, että minun pitäisi "lopettaa sössötys, ottaa itseäni niskasta kiinni, olla kuin mies ja muuttaa pois."
Tilanne on niin kaoottisen ja epätodellisen tuntuinen, että en oikein tiedä kenen puoleen kääntyä. Ystäväpiirimme on ollut yhteinen, käytännössä se on kuitenkin ollut hänen. Ja käytännössä se on asettunut hänen "puolelleen".
Tilanne kiristyi sitten vielä edellisestä. Minulle selvisi, vaikkakin vahvistuksen sain kyseenalaisin keinoin, että entinen puolisoni on aloittanut jo seksisuhteen toisen kanssa. Tämän selvittyä tuntuu kaikki menevän palasiksi. Suurimman osan ajasta mietin vain, kuinka voisin "tasata puntit".
Älä tasaa puntteja.
Alennat itsesi, se vain pahentaa oloasi.
Voi ei, olen todella pahoillani puolestasi! Olen tullut aikaisemmassa suhteessa petetyksi, ja se todella sattuu. Vetäytyminen on kuitenkin parempi ratkaisu kuin kosto. Pysy lujana ja näytä, että sinä kyllä pärjäät! Ehkä vaimosikin sitten huomaa, että ruoho ei ollutkaan vihreämpää aidan toisella puolella.
Tilanne on näin lyhyessä ajassa ehtinyt kääntyä moneen suuntaan, mutta viimeinkin stabiloitumassa. Muutin omaan asuntoon, lapsien kanssa olen tekemisissä vähintään päivittäin, suurimmaksi osaksi vanhassa kodissa. Yritämme tulla ex-puolison kanssa toimeen, mutta se tuntuu todella hankalalta. Yritän olla sovitteleva, hän on jyrkän vihamielinen ja aggressiivinen, hyökkäävä. Hän pitää tiivistä yhteyttä tähän toiseen, sanoo sen olevan vain "kevytsuhde". Olen jopa käynyt hänet kyyditsemässä edes takaisin tämän miehen luo. Tämän päälle on puhkeamassa oma identiteettikriisi, sen käsittely vaatisi aikaa. Ex vaatii, että minun olisi otettava lapset jo heti yöksi. Vaikka minulla ei ole kodissani vielä mitään, taloudellinen tilanne on heikko ja ex painostaa, ahdistelee ja esittää ehtoja. Jollen suostu, uhkailee hakevansa yksinhuoltajuutta ja saavansa sen, olen kuulema niin hullu narsisti. Mitään virallista ei vieläkään tapahtunut. Eropaperit ovat olleet postittamattomassa kuoressa yli kuukauden.
Tsemppiä. Jos puoliso erossa uhkaa yksinhuoltajuuden hakemisella, ja saavansa sen, ei pidä provosoitua. Omaa huoltajuutta ei kannata uhkailujen edessä luovuttaa pois, eikä allekirjoittaa mitään. Kun pahin eroriita laimenee, voi olla, että äitikin jo ymmärtää, että yhteishuoltajuus on yleensä erolapsen etu. Oikea järjestys olisi keskittää kaikki voimat, joita on, erolapsen hyvinvointiin, muut on toissijaista. Kysy neuvoja itsellesi täältä:
Itsellä nyt samantapainen tilanne että ero pukkaa miehen toimesta päälle. Hän ei kuulemma jaksa enää ja voimavaroja ei ole asian korjaamiseen. Itse olen musertunut ja ahdistunut tästä. Meillä kaksi lasta joiden kanssa touhuamiseen yritän uppoutua mutta silti ajatukset ja tunteet puskevat päähän
ja aiheuttavat voimakkaita ahdistustiloja.