Hei
Onko kenelläkään kokemuksia erilleen muuttamisesta ja yhteenpalaamisesta?
Voiko kuollut rakkaus herätä eloon? Mistä saada voimaa olla kärsivällinen ja kestää tätä epätietoisuutta?

Aikuinen tytär kirjoitti 7.12.2015 20:18

Hei
Onko kenelläkään kokemuksia erilleen muuttamisesta ja yhteenpalaamisesta?
Voiko kuollut rakkaus herätä eloon? Mistä saada voimaa olla kärsivällinen ja kestää tätä epätietoisuutta?

Hei!
Mulla sama tilanne, mies ilmoitti aivan samalla tavalla ja hajosin miljoonaan osaan(jälleen). Lähdin lasteni kanssa asumaan vanhemmilleni, ja olin siellä kaksi viikkoa kunnes mies ilmoitti että haluaakin yrittää.
Olemme olleet avoliitossa 12sta vuotta, ja enemmän ja vähemmän kuullut en rakasta ja rakasta näiden vuosien aikana, mikä onkin sitten toinen tarina. No palasin takaisin noin kuukausi sitten ja vaikka "yhdessä" jälleen ollaan niin vaistoan että miehellä ei ole hyvä olla, joka myös tietysti vaikuttaa minuun.. Kaikista kamalinta on epätietoisuus ja epävarmuus mitä toinen saa itsessä aikaan. Joskus erilleen oleminen on oikea lääke pelastamaan parisuhde ja tajutaan että halutaakin mutta itsellä ainakin luottamus toiseen katosi, ja vaatii työtä että sen saa takaisin ja joskus taas tekee syvempää kuilua.. Itsellä alkaa tilanne olemaan niin pitkällä että ajattelin luovuttaa vaikka sattuu niin helvetisti, oma mielenterveys koetuksella. Itse ainakin mietin että onko tosiaan suhde odottamisen ja tämän kärsimyksen arvoinen? Voimia sinulle <3

Hei,

Valitettavasti täytyy heti kärkeen sanoa, etten varmaankaan osaa sinua auttaa. Tilanteesi on kuitenkin tuttu minulle ja olen täällä aiemmin yrittänyt viritellä keskustelua samaa aihepiiriä sivuten. Olen kesästä saakka asumuserossa oleva mies, joka sai vaimoltaan samanlaista viestiä puun takaa puolisen vuotta sitten.

Kokemusta on siis erilleen muuttamisesta, mutta ei yhteenpaluusta. Omalla kohdallanikin toivo on hiipunut, mutta vielä sitä vähän on jäljellä. Alun etäisyyden ottamisen jälkeen olemme hakeneet niin pari parina kuin yksilöinäkin ammattiapua. Vaimollani on tunnelukko päällä, mutta minulla on kuitenkin sellainen tunne, että hän haluaa tosissaan selvittää asioita. Puolisoni tietää minun tunteeni ja hänelläkin on tunteita minua kohtaan, mutta romanttinen rakkauden tunne on hukassa. Pientä toivoa ja yritystä on, mutta katsotaan löytyykö sellainen vahva halu palata yhteen.

Epätietoisuuden kestäminen on ollut minulle todella vaikeaa. Tähän minulla olisi pitkä lista niistä keinoista, joita minä olen käyttänyt. Tämä kanava on yksi niistä. Kaikki nämä keinot ja aika yhdessä ovat tehneet sen, että olen ainakin toistaiseksi tilassa, jossa pystyn hoitamaan käytännön asiat, pyörittämään arjen jne. Pahimpaan alkaa jossain vaiheessa varautua väkiselläkin, se jotenkin kuuluu tällaiseen prosessiin. Kärsivällisyyskin on minulla kasvanut eli alun vaikeuksien jälkeen jaksan odottaa, että vaimoni saa selviteltyä omia tunteitaan ja sitä kautta saadaan suunta, jota kohti edetä.

Se minun täytyy myöntää, että ikävä on varautua tuohon pahimpaan, kun omat tunteet ovat kuitenkin voimakkaat edelleen. Kaipa se on kuitenkin pakko, ettei sitten romahda uudelleen, jos ikävästi käy.

Ei kai näistä paljon apua ole, mutta minulla on tässä vaiheessa kuitenkin usko siitä, että tästä jotenkin selviää. Tällä kokemuksella uskon, että sinäkin selviät. Yritä antaa miehellesi omaa aikaa. Joku hyvä ystävä, jolle voit jutella olisi hyvä olla (myös kriisipuhelimeen tai muihin auttaviin puhelimiin voi soittaa, jos haluaa anonyymisti jutella). Tänne voit kirjoitella ja täällä on myös net-tuki, johon voi kirjoittaa.

Kiitos vastauksistanne.
Olen ollut pari kk sairaslomalla voimakkaan ahdistuksen takia, en saa nukuttua ja syöminen on olematonta. Päivät ovat yhtä ja samaa selviytymistaistelua. Mies jatkaa elämäänsä täysin toimintakykyisenä. Kohta viikko oltu erillään, tiedän, että aika on lyhyt mutta joka päivä on liian pitkä.
Ikävä on kova, itkettää, tulevaisuus pelottaa, mikä on hänen lopullinen päätöksensä ja koska se tulee. En voi vaikuttaa nyt mihinkään, en hänen ajatuksiinsa enkä tunteisiinsa.
Selittämisen tarve on suuri. Koen syyllisyyttä miksen ole ymmärtänyt ja käyttäytynyt toisin.
Olen kaatanut vuosia omaa pahaa oloani hänen niskaansa. Olen alkoholistiperheestä ja se nostaa edelleen voimakkaita tunteita ja huolta. Mies on sanonut minulle monta kertaa olevansa väsynyt jatkuvaan murehtimiseeni mutta en ole ottanut siitä opikseni.
Olen huomannut olevani jatkuvasti negatiivinen. Joka asiasta kritisoin ja huomautan.
Nyt kaduttaa ja olo on musertava.

Tekstisi miehen "ajatuksista" kuulosti pelottavan tutulta.
Täällä päässä pelko, että erilleen muuttamiseen päädytään. Mies sanonut useaan kertaan, että hänen mielestään olemme liian erilaisia. Itse en tällaista näe suhteen "vaikeutena", koska ei meillä sen takia ole mielestäni ongelmia ollut.
Mutta hellyys ja läheisyys on kyllä mieheni osalta loppunut. Jos yritän lähestyä, hän tuhahtaa turhautuneena. Hän ei ole enää juuri koskaan kotona eikä halua viettää yhteistä aikaa. Olen yrittänyt kaikkeni,mutta nyt ovat voimat loppu. En haluaisi luovuttaa, koska minä vielä rakastan, mutta kohta en näe enää muuta tietä. Olen ihan loppu. Mietin, kuinka kauan mahtaisi mennä, että yksineläessä tietäisi, onko ero oikea ratkaisu. Ajatuskin vain jo sattuu.

Olen koittanut hyväksyä tosiasioita; toisen tunteisiin on vaikea, jollei mahdoton, vaikuttaa.
Itsestään on löydettävä voima olla onnellinen vain siten voi olla toisen kanssa. Kukaan muu ei loppujen lopuksi tee sinua onnelliseksi kuin sinä itse. Olen tällä matkalla ja jokainen päivä on yhtä tuskaa. Ajatukset ja syyllisyys ovat koko ajan mielessä. Ikävä meinaa kuristaa. Ihminen joka ollut elämässäni kaikki, ei ole enää täällä. Emme ole eronneet riidoissa, voisin ottaa yhteyttä koska tahansa mutta en halua sitä tehdä. Annan hänelle rauhaa ja tilaa vaikka koville ottaa. Odotan mitä hän päättää, ajasta ei ole tarkkaa tietoa. Odotellessa koitan pitää itsestäni huolta. Päivien kohokohtia on kun saan lähdettyä kävelylle tai saan syötyä edes vähän. Toivoisin olevani ahdistukseni kanssa siinä kunnossa, että pääsisin takaisin töihin. Nyt on liikaa aikaa miettiä ja surra.

Hei,

Tämä ei ollut minun ketjuni, mutta päivitän tähän kuitenkin tilannettani. Ehkä se antaa toivoa siihen, että epätoivoiselta tuntuvastakin tilanteesta voi nousta. Lähes puolen vuoden asumusero jatkuu edelleen, mutta olemme puolisoni kanssa päättäneet palata yhteen. Mitään isoa riitaa eikä dramatiikkaa välillämme ei koskaan ollut, mutta aikaa se vaati, että molemmat löysivät onnen avaimet itsestään. Parikeskusteluja tosiaan käytiin ja vielä on tarkoitus käydä, mutta nyt on suunta selvä ja jutellaan siitä miten jatkossa toimitaan, ettei ajauduttaisi uuteen kriisiin. Parit "treffit" oli tässä välillä myös ja niissä vain oltiin toistemme seurassa eikä sanallakaan puhuttu kriisistä tai ongelmista. Uusiakin tapaamisia on suunnitteilla eikä tässä hosuta vaan rakennetaan suhdetta uudelta pohjalta kaikessa rauhassa. Oman ajan antaminen toiselle oli haastavaa, se on pakko myöntää. Nyt tuntuu kuitenkin siltä, että kärsivällisyys palkitaan. Työtähän tässä vielä on edessä, mutta kuten sanottua niin yhteen palaaminen on mahdollista.

Minä siirryn tähän ketjuun...

Syksyn mittaan kasvaneen ja vuodenvaihteen maissa kärjistyneen ahdistukseni myötä olen hankkinut oman asunnon. Kaikesta ympäristön paheksunnasta ja ihmettelystä huolimatta (kun en ole kaikille avannut "onnellisen" perheen hajottaneita asioita...) en nähnyt enää muuta ratkaisua. Tai emme nähneet. Aloimme käydä toistemme hermoille eikä etäisyyden ottaminen ja "omien elämien" eläminen saman katon alla ollut ainakaan minulle mahdollista. Liikaa tottumuksia ja huonoja tapoja toimia. Liikaa epäilyksiä ja luottamuksen puutetta. Pakko päästä katsomaan tätä kaikkea kauempaa.

Mitään lupauksia ei ole annettu. Mitään aikarajoja tälle ei ole asetettu. Ainakin toistaiseksi olemme naimisissa vielä ja oletan meidän elävän sitä mukaa (ja mitä se mahtaa tarkoittaa, voisi kysyä petturimieheltä...) vaikka erillään olemmekin.

Kummallista tyhjätä kotia omista tavaroista. Mies ehdotti, että hän muuttaa pois, mutta minä en ehdottomasti halua jäädä omakotitaloon asumaan. Joten minä muutan.

Että semmoista. Kaksi vuotta siinä meni. Luulin, uskoin ja toivoin. Ja rakastin? Eipä sitä yksin... Nyt sitten katsotaan tuoko erillään asuminen viisautta kummallekaan. Peiliin on pitänyt jo nyt katsoa monta kertaa. Jos voisin, en kuitenkaan tekisi toisin. No lähteä olisi pitänyt jo ennemmin...? Opetin miehen siihen, että kaiken voi saada anteeksi? Uudelleen ja uudelleen. En antanut hänen itsensä todeta rajaa.

No, nyt just en enää pysty. Haluan tutustua itseeni. Kukas olenkaan yksin?

Minä kai kuulun tähän ketjuun. Erillään asumista on ollut vaiheittain muutamia vuosia. Soutamista ja huopaamista. Parisuhdetta takana 14 vuotta, kaksi kouluikäistä lasta.

Mitäs tähän nyt sanoisi? Mies ei tunnu kestävän perhettään. Kaikki on vain vialla koko ajan. Etenkin minä, mutta myös asunto ja ihan kaikki. Hän haluaisi olla perheensä kanssa, mutta kun ei vain pysty. Viimeksi, kun hän lähti ja tuli takaisin, sanoin että se oli sitten viimeinen kerta. Ei niin väliä minulla, mutta lapset. Sekaisinhan hekin menevät tästä. No sen jälkeen kestikin lähes kaksi vuotta, mutta nyt taas mies vetäytyi. Ei ole vielä sanonut sitä. Mutta kokemus kertoo, että peri viikkoa ja sitten ne sanat sieltä tulevat taas. Meillä on siis kaksi asuntoa ja mies voi halutessaan lähteä, jos haluaa.

Aiemmin olen aina murtunut. Nyt kai olen jo turtunut ja järki sanoo minullekin, että erota tässä pitäisi lopullisesti. Miksi se silti tuntuu niin pahalta? Vaikka onnettomina ollaan kaikki tässä eletty monta vuotta. Mies purkanut sitä omaa pahaa oloa perheeseen ja yrittänyt kestää, mutta kun ei vain tämä elämä ole sellaista mitä hän haluaa. Miksi hän sitten aina tunkee takaisin? Ja ennen kaikkea, miksi otan hänet takaisin?

Mies ei pidä minusta. Tai siltä se ainakin tuntuu. Luulen, että hän haluaisi olla ystäväni. Mutta ei puoliso. Hän sanoo, että meillä ei ole mitään yhteistä. Suree sitä. Sanoo, että ei tiedä voiko milloinkaan hyväksyä minua tällaisena kuin olen. Että odottaa vaan sitä, että muutun. Sosiaalisemmaksi, iloisemmaksi, pirteämmäksi, aktiivisemmaksi. Aika mahdotonta, etenkin jokapäiväisen analyysin, moitteen, vähättelyn jne takia. Minä en tee mitään oikein. Hän ärsyyntyy todella pienistä asioista mitä teen ja sitten haukkuu minua jopa lasten kuullen. Kertoo millainen minä olen. Lasten kuullen. Olen joskus ihan joutunut kysymään lapsilta, että uskovatko he sen mitä isä äidistä sanoo. Ja sitten, kun minulla menee kuppi nurin sen kaiken arvostelun yms johdosta, niin sitten huudan miehelle, lasten kuullen.

Miksi minä en osaa olla vahva? Tiedän, että ero on se oikea ratkaisu. Kyllähän minäkin haluaisin puolison, joka hyväksyisi minut juuri tällaisena, arvostaisi, kunnioittaisi ja ennen kaikkea rakastaisi. Miksi silti ero tuntuu pahalta? Ahdistaa. Miksi tuntuu pahalta nähdä kuinka onnellinen mies on, kun on poissa perheensä luota, minun luota? Kuinka iloinen ja kepeä. Ja minä ahdistunut.

Pitäisi vain päästää irti. Miksi en osaa? Miksi suren jotain huonoa? Jotain missä itsekin olen voinut pahoin? Jotain minkä itsekin olen halunnut päättyvän.

Mies vain lähti ja parin päivän päästä kertoi olleensa äidin ja isänsä luona. Eikä sen jälkeen nukkunut öitään meidän kodissa. Aina oli vain perintötalossaan. Vaikea uskoa! Luulen että kyseessä on joko peräkammarin poika tai sitten uusi uhri. Koska mitään muuta ei ruikuta kuin seksiä. Mutta sitä ei ole, koska minut on heitelty päin seiniä ja pelkään kaikkea lähelle tulemista. Nyt on tavaroita hävinyt yhteisestä kodista.

Olen alkanut kauempaa jo nähdä, miten suhteemme toimi. Minä olen "hyväksynyt" paljon juttuja, jotka kuitenkin on tuntuneet ikäviltä. Miksi? Rakkaus? Että perhe pysyisi kasassa? Olemme kuitenkin enimmäkseen olleet ihan onnellisia yhdessä? No, minä olen ainakin ollut 😉

Nyt lapset ovat jo isoja, pian omillaan, miksi enää katsoisin sormien läpi sitä, mikä saa minut voimaan huonosti? Meillä se liittyy juomiseen. Mies ei juo joka päivä, mutta silloin kun ottaa, unohtuu kaikki muut. Nyt itsekseni olen tajunnut, että toisen naisen kanssa ehkä pystyi vielä kilpailemaan, mutta juomiselle jään aina toiseksi. Enkä halua jäädä toiseksi. SILLEKIN.

Nyt puntaroin vienkö eron loppuun asti? Olemme toistaiseksi hyvissä väleissä, mies auttaa uudessa kodissani ja pienet hetket tuntuvat mukavilta. Jos palaisimme yhteen, onko vaara luisua vanhaan? En todellakaan aio palata vanhaan! Vaatisi mieheltä aika isoja muutoksia, että edes harkitsisin. Miksi siis pysyisimme naimisissa? "Yleisen mielipiteen" vuoksi? Eiväthän ihmiset tiedä enkä aio avata syitä, niin paheksunta ratkaisuani kohtaan on ihan avointakin.

🙄

Erakkomainen: miksi annat kohdella itseäsi huonosti? Oletko mieheltä koskaan kysynyt, miksi hän palaa takaisin? Onko teidän lapsenne kuinka pieniä? Jos teillä on kaksi asuntoa, miksi ette asu erillään?
Muista nyt kuitenkin, että toisen pahat sanat kertovat hänestä itsestään. Ehkä miehesi haluaisi jotain, mitä ei itsekään osaa sanoa ja purkaa pahan olonsa sinuun? Näin se meillä meni, ennenkuin pettäminen kunnolla paljastui...
Täällä tuntuu kirjoittavan muutama ajattelevakin mies, mutta paljon tuntuu olevan tuttavapiirissäni myös niitä miehiä, jotka eivät osaa, halua tai edes pysty kertomaan mistä kiikastaa. Paitsi että vaimon vika tietenkin 🙂👍

Minulla ei oikein ole kokemusta paremmasta. Ei kai sellaista kaipaa, minkä olemassa olosta ei tiedä.

Lapset ovat alakouluikäisiä.

Olen kysynyt miksi mies palaa. Vastaukset ovat olleet "kun ei ole muutakaan", "olen epätoivoinen" tai "olen pelkuri".
Eli ei mitään kovin ihania syitä.

Ihan hirveähän tämä parisuhde on, mutta jotenkin en vain pääse irti. Monta kertaa olen päättänyt, että nyt riittää ja olen yrittänyt pitää miehen poissa. Mutta hän on todella sinnikäs ja lopulta en vain jaksa taistella vastaan, kun se vie energiaa. Viimeksi suostuin siksi, kun mies aloitti terapian ja siitä tuntui olevan apua. Ja on kyllä ollutkin. Paljon on muuttunut parempaan suuntaan. Mutta ei ilmeisesti riittävästi.

Vähän harmittaa nyt. Mies kävi täällä tuomassa lapsille tavaroita. Ja muuten oli ihan ok keskustelua, mutta mies sitten sanoi, että huonosti on mennyt sen jälkeen, kun hän muuttui sinä ja sinä vuonna. Kysyin, että miten sitten muutuit. Hän sanoi, että ei tiedä, mutta silloin minä aloin ravaamaan terapioissa valittamassa hänestä.
Ensinnäkin hän on väärässä, että olisin käynyt terapiassa hänestä valittamassa. Minä kävin siellä itseni takia ja tein todella kovaa itsetutkiskelua. Joka oli vielä erittäin tuskallista. Katsoa itseään niin rehellisin silmin kuin mahdollista. Toki puhuin myös paljon meidän parisuhteesta, koska onhan se ollut iso osa elämääni. Mutta ei minun motiivini terapiaan ollut hän!

Mutta onko hän katkera minulle terapiastani? Tajusin tämän vasta, kun hän oli jo lähtenyt. Hän on aiemminkin ilmaissut ärtymystä ja suuttumusta siitä, että olen hänestä puhunut, kun olen hakenut apua. Vaikka ei hän edes tiedä mitä olen puhunut.
Liian paljon on tapahtunut. Mies ei voi antaa minulle anteeksi joitain asioita. Esimerkiksi sitä, että lähetin hänen äidilleen kirjeen, kun erosimme ensimmäisen kerran. Hän on niin paljosta vihainen, katkera tai jotain.

Miksi minä olen antanut kaiken anteeksi, mutta hän ei voi unohtaa mitään, mitä minä olen tehnyt? Kaikki virheeni seuraavat minua ja ne nostetaan esiin.

Täällä on useampikin kirjoitus eroista mutta jatkan tänne kun olen aloittanutkin.
Mies asunut joulukuun alusta pois. Yhteydenpito olematonta. Sain viime viikolla postissa eropaperit. Miehen sanat: En näe meillä mahdollisuuksia, en rakasta enää, minulla on nyt hyvä olla, satuttavat. Oma elämäni täysin hukassa. Olen palannut töihin pitkältä sairaslomalta ja asun yht kodissamme jo nuoren aikuisen lapsemme kanssa. Mies elää kuin ei olisi mitään tapahtunut. Olemme tavanneet vain pari kertaa hänen muuttonsa jälkeen, nekin pariterapeutilla. Eikun kerran oltiin kahvilla. Mies täysin asiallinen eikä puhu tunteistaan mitään, tai miksipä puhuisi jos niitä ei ole.
Mulla tässä kaikessa tuskassa ja ikävässä apuna terapia, lääkitys, ystävät. Tuntuu ettei mikään auta. Olen täysin jumissa.
Ilmeisesti vain aika voi auttaa. En pysty vielä mitenkään hyväksymään tätä kaikkea. Odotan edelleen jos hän rakastaisi taas ja yritettäisi yhdessä vaikka kaikki faktat ovat tätä vastaan.
Yritän epätoivoisesesti keskittyä vain yhteen päivään kerrallaan. Luin jostain että kriisissä nykyhetkeen on vaikea pysähtyä ja se on totta. Ajatus kiertää menneessä ikävöiden ja toisaalta kiiruhtaa liikaa tulevaan joka pelottaa.
Kiitos jos luit tänne asti.

Päivitän sen verran tähän tilannetta, että olemme nyt sitten eronneet kokonaan. Ja tänään sain kuulla sen, minkä olen kyllä tuntenut kauan, mutta en ole suostunut uskomaan. Eli mies ei ole enää vuosiin tuntenut mitään minua kohtaan. Väkisin yrittänyt, lasten takia kai. Minulle tuli tästä todella huono mieli. Ja olin vähän vihainen siitä, että mies ei ole kertonut minulle mitään missä mennään. On pitänyt vain arvailla. Ensin omaa aikaa, sitten asumusero ja nyt ero. Ja mitään ei olisi minulle kertonut ellen olisi kysynyt. Kai hän ajatteli, että asia hoituu itsestään.
Ei pitänyt tuosta "syyllistämisestä", ettei ole pitänyt minua ajan tasalla. Kun on sitä kuulemma joutunut minun suustani kuulemaan ihan tarpeeksi eikä sitä tarvitse yhtään enempää. En tiedä. Syytän kyllä herkästi itseäni ja mietin kovasti, että olenko minä sitten niin syyllistänyt miestä. Olen minä hänelle hänen käytöksestään joskus sanonut tosi pahastikin. Hän on kyllä sitä luonnetta, että mitään ei unohda. Olen esim sanonut häntä narsistiksi. Kai se kaikki on ollut liikaa, vaikka luulin että niistä ajoista päästiin yli. Enhän minäkään kanna kaunaa siitä kaikesta syyllistämisestä mitä minä olen joutunut kuulemaan ja huomattavasti suuremmassa määrin ja useammin.
Ja onko tuo nyt niin pahaa "syyllistämistä", että kerron kuinka tämä epätietoisuus on vaikuttanut minuun, miten pahalta se on tuntunut ja vaikeuttanut asian käsittelyä. Onko se syyllistämistä? Eikö nyt hemmetti vieköön eroa haluavan pitäisi ihan reilusti kertoa, että näin tämä asia on ja sillä sipuli. Eikä vain häipyä ja olla sanomatta mitään ja toinen vaan ihmettelee, että mitäköhän tässä on meneillään. Sekö se on sitten oikein käyttäydytty???? Ja siitä ei saa mainita, että se tuntuu pahalle??? Kun tulee muuten sille jättäjälle paha mieli ja häntä syyllistetään?????

Ja tuollaista se minun häntä syyllistävä puhe ilmeisesti on ollut. Kun olen niin paljon hänelle puhunut siitä miten pahalle hänen käytöksensä minua kohtaan tuntuu. Ja kun minäkin olen sitä syyllistämistä saanut kuunnella. Minä esim olen se joka aina valittaa, minä olen se joka on negatiivinen ja olen tehnyt myös miehestä negatiivisen, minä en osaa keskustella, minulle ei voi puhua mistään kun vain suutun, nimenomaan minun kanssani ei voi missään nimessä lähteä pariterapiaan kun vain valittaisin siellä hänestä. Puhumattakaan siitä miten kovasti minun persoonaani on haukuttu ja lytätty. Kun toinen ei ole nähnyt minussa mitään positiivista, ei ainakaan ole pystynyt mitään sellaista keksimään pyynnöistä huolimatta, vastapainoksi sille kaikelle lyttäämiselle. Miten minusta ei ikinä ole työelämään kun olen tällainen ja lapsetkin kasvaa kurittomiksi kakaroiksi kun olen tällainen. On jopa sanonut, että säälii lapsia kun niillä on tällainen äiti. Ja on koko sukunikin saanut osansa haukuista, kerran itse erehdyin jotain sanomaan suutuspäissäni hänen äidistään ja sitä muisteltiin pahalla vielä vuosia jälkeen päin. Kun olen ollut sairas, en ole saanut mitään sympatiaa osakseni, en edes silloin kun jouduin sairaalaan vakavan keuhkokuumeen takia. En saanut mitään hoivaa osakseni kun makasin 41 asteen kuumeessa sängyssä ennen sitä. "Aina sinua vaivaa joku", "aina on jotain vialla", "ei sua mikään vaivaa, sä vaan haluat olla sairas". Ei apua eikä tukea.
Ja minä olen se joka syyllistää, kun kerron miten pahalta tuo kaikki tuntuu.
Eikä tuota käytöstä voi minun mielestä oikeuttaa sillä, että on itse kärsinyt tässä suhteessa, kun ei ole ollut tunteita. Ei kai sitä voi sille puolisolle silti kostaa, itsehän siinä on omasta päätöksestä ollut? Ja ehkä olisi ollut kivempi olla kaikilla, jos olisi käyttäytynyt toisin, niin ei olisi tarvinnut niiiiiin kovasti kärsiä.

Lähti vähän mopo käsistä, anteeksi. Se oli vain tunteiden purkausta.

Tiedän... Miksi ihmeessä edes suren jonkin tuollaisen perään? Niinpä. Mutta jotain tukea silti kaipaisin siihen, että selviän läpi tästä ajasta.