Hei Lapintiira,

Minulla ei ole koskaan ollut uskonnollista tai yliluonnollista kokemusta joten en osaa omakohtaisesti samaistua uskovaisen mieleen. Olen kuitenkin ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa jotka vakaasti uskovat Jumalan olemassaoloon. Myös vaimoni on uskonut ja uskoi kun menimme naimisiin. Mikä hänen uskomisen aste on tällä hetkellä, en osaa tarkasti sanoa. Käsittääkseni hän on menettänyt uskonsa vähitelleen aikuisiällä ja on nykyään lähinnä agnostikko.

Olen ollut vain yhden uskovaisen kanssa jonka usko oli todellakin häiritsevää. Hän oli aikuisiällä voimakkaan herätyksen saanut. Hän meni käytännön päätöksenteossa Jumalan selän taakse kuten fundamentalisti-islamistit. Hänelle "Jumalan haltuun" tarkoitti, että hänen ei tarvitse päättää, Jumala kyllä ilmoittaa ja huolehtii. Kun Jumala sitten oli ilmoittanut, ei päätöksestä voinut keskustella, koska se oli Jumalan ilmoitus.

Tätä yhtä tuntemaani poikkeusta lukuunottamatta uskonto ei ole ollenkaan tai juuri ollenkaan määritellyt ihmisyyttä. Uskonnollinen moraali myötäilee ihmisten luontaista moraalikäsitystä ja Suomessa yleisesti hyväksytyt tavat ovat pitkän kristillisen kauden perua. En oikein näe missä se todellinen ristiriita piilee.

Koska suurin osa maailman väestöstä on uskovaisia, karkea arvio on n. 80 %, tarkoittaa se sitä, että ihmisen mieli on altis jonkinlaiselle uskomusjärjestelmälle. Se selvästi täyttää tietyn tarpeen ihmisenä olemisessa. Ei uskomistä pidä yrittää väkisin kitkeä pois kuten ei pidä yrittää väkisin käännyttääkään. Voisin kuvitella, että jos pidätte uskonnon tai sen puuttumisen omana henkilökohtaisena asiananne ja annatte toisenne uskoa miten haluatte, pitäisi kahden erilaisen maailmankatsomuksen mahtua hyvin saman katon alle.

Helpoiten ristiriitaa (tässäkin kristillinen symboliikka yleiskielessä) saattaa tulla lasten kasvattamisen kohdalla. Hyvä ratkaisu on alusta saakka kertoa lapsille, että äidillä ja isällä on eri käsitys Jumalan olemassaolosta ja sopia, että kumpikaan ei pyri käännyttämään vaan kertomaan asiallisesti omasta maailmankatsomuksesta. Jos vältätte ristiriidan, voi kahden maailmankatsomuksen ymmärtäminen olla todellinen rikkaus lapsille. Ja aikuisille tilanne opettaa erilaisten näkemysten ymmärtämistä.

Kiitos Beren. Vastauksesi sai minut ajattelemaan.

Miehelläni on kolme lasta jotka hän haluaa kasvattaa kristillisesti ja haluan antaa hänelle sen rauhan. Eilen juttelimmekin siitä mitä vastaan kun lapset huomaavat kysyä miksi en esimerkiksi liity iltarukoukseen. Mieheni ei haluaisi että he huomaavat muitakin vaihtoehtoja olevan olemassa, mutta toisaalta hän ymmärtää etten voi silloin valehdellakaan. Hänen mielestään minun ei kuitenkaan pitäisi käydä kirkon juhlissa kuten häissä ja rippijuhlissa vaan pukea oranssi kaapu päälle ja polttaa suitsukkeita omissa rituaaleissani... Se on hänen mukaansa loisimista jos käyttää palveluja mutta ei maksa niistä. En minä niitä palveluja mielestäni käytäkään, mutta ilmeisesti en saisi käydä edes kirkon maalla häpäisemässä sitä. Hän ei myöskään hyväksy mielipidettäni kirkon ja valtion erottamisesta. On myös ristiriitaista, että askartelin hänen tyttärensä kanssa enkeleitä.

Ihmettelen miksi hän ei ole aiemmin puhunut aiheesta sillä minun mielipiteeni Jumalasta ja kirkosta ei ole ollut mikään salaisuus. Koskaan hän ei ole tuonut esille omaa kantaansa ja sitä kuinka syvästi uskoo, mutta nyt sitten huutaa minulle pää punaisena. Ensimmäistä kertaa teki mieli lähteä kotoa pois yöksi, mutta ehkä se tästä vielä suttaantuu.

Hei Lapintiira,

Ilmeisesti miehellesi selvisi aikaisessa vaiheessa, ettet ole uskovainen ja hän ei halunnut tuoda esille omaa maailmankatsomustaan. Syitä voi olla monia kuten ristiriidan välttäminen tai se, ettei hän ole tottunut puhumaan uskostaan. Jostain syystä nyt hänelle on tullut tarve tuoda asiaa esille. Ehkä hän tuntee uskonsa vahvistuneen ja tai uskon työntäminen taka-alalle on alkanut ahdistaa. Kuinka pitkään olette olleet yhdessä? Oletteko aikaisemmin viettäneet jouluja ilman selviä kristillisiä painotuksia?

Miehesi tuntuu suhtautuvan tällä hetkellä aika jyrkästi uskonasiaan. Esimerkiksi sen kuka saa tulla kirkkoon määrittelee seurakunta, ei miehesi. Asia vaikuttaa olevan miehelläsi jostain syystä varsin pinnassa tunnetasolla. Erilaiset maailmankatsomukset muodostuvat helposti ongelmaksi, jos asia menee keskinäiseksi nokitteluksi, arvosteluksi ja vähättelyksi. Kyllä toisen kunnioittaminen pitää sisällään myös toisen maailmankatsomuksen kunnioittamisen. Jos tähän ei pystytä, se syö luottamusta koko parisuhdetta kohtaan.

On ikävää, että lapset muodostuvat tällaisessa tilanteessa helposti kiistan välikappaleeksi. Omiin lapsiin liittyy vahva tunnelataus ja jos siihen yhdistyy maailmankatsomuksellisia kiistoja muodostuu tilanne helposti tulehtuneeksi. Vaikuttaa siltä, että teidän tulisi nyt perusteellisesti keskustella siitä mitä toisen kunnioittaminen pitää sisällään ja sopia miten toimitte jotta jatkossa jokaisesta yksityiskohdasta ei tarvitse kiistellä erikseen.

Ymmärsin ensiksi, että kyse on lähinnä siitä miten voit hyväksyä ajatuksen siitä, että miehesi on uskovainen. Nyt tilanne on selvästi hankalampi.

Toivottavasti saatte keskusteltua asiasta rakentavasti.

Juu kuulostaapa mielenkiintoiselta, varsinnkin jos toinen osapuoli on "piilottanut" vakaumuksensa ennen naimisiinmenoanne. On tietysti kommunikaatiossa aina kaksi osapuolta (omasta kokemuksesta puhun tässä) että aina ei omalta pöhinältään välttämättä kuule tai näe mitä toinen viestii, ennenkuin ollaan saman katon alla. Mut jos käyttäytymisessä on selvä muutos, niin ymmärrän yskäsi.

Kristilliseen vakaumukseen voi kuulua tarve tuoda se esille. Vaikka olen kristitty niin koin omassa päättyneessä suhteessani, että en (puutteellisen tai vähemmän näkyvän) vakaumukseni vuoksi riittänyt toiselle osapuolelle, ja näin jälkikäteen ajateltuna näen sen tilanteen jotenkin toisesta osapuolesta lähtevänä riittämättömyyden tai epävarmuuden tunteena. Myös omalta puoleltani tunnistan tuon mekanismin toisenlaisissa yhteyksissä: kun itse on epävarma ja hakee tukea omalle olemassaololleen jostain asiasta, niin se on niin tärkeä asia, että haluaisi jakaa sen toisen kanssa ja siinä voi hyvinkin sortua tyrkyttämiseen tai sellaiseen.

Ole sinä rauhassa sellainen kuin olet katsomukseltasi. Mulla on sellainen kokemus jumaluudesta että Hän antaa ihmisten olla sellaisia kuin ovat. Usko ei synny pakottamalla eikä omin voimin, eikä tarvitsekaan syntyä. Jos jollakulla on voimakas tavoite käännyttää jotakuta, niin se ei ole mielestäni Jumalasta ja se asia saattaa hyvinkin kapsahtaa sen käännyttäjän omalle kontolle, pohjimmiltaanhan me ehkä kuitenkin tahdotaan verhota omaa epävarmuuttamme erilaisiin suurempiin kokonaisuuksiin ja hedelmällistä vuoropuhelua alkaa tapahtua sitten kun uskaltautUISI OLEMAAN ISMIENSÄ TAKAA AVOIMESTI SELLAINEN KUIN ON, heikko, epävarma, tietyllä tavalla ajatteleva yms.

Jos voitte oppia sietämään ja arvostamaan toistenne vakaumusta, niin olette varmasti paljon viisaampia ja rikkaampia kuin sellaiset meistä, jotka alkavat kulkea matkaa enemmän samansuuntaisesti ajattelevan kumppanin kanssa. Ainakin vuoropuhelulle on materiaalia.😋