Iltapäivää VillaNuttu,

Voi kunpa edes tuollaisia lauseita olisi jompikumpi meistä aikanaan lausunut,tuonkin laiset olisivat saaneet syvävirityksen aikaan.Tärkeää olisi tuoda ne tunteet toisen tietoon,miehessäkin alkuhämmennyksen jälkeen tapahtuisi herätys.Toki suuri ahdistuskin olisi riskinä,mutta lopputulos ratkaisee.

Ne tunteiden arvaamiset ovat hyvä tekosyy olla avaamatta suutaan.Käsittämätöntä miten esim.se yhteinen lenkillä käynti loppui-oliko siinä jotain ikävää-no ei varmasti.Tai niska-hartiahieronta?

Oli hyvä huomio se tahdotko rakastaa..?Miksi me kuvittelemme välittämisen pysyvän pitämättäkin ja että kestävän liiton saa ilmaiseksi?Jotkut meistä persoonallisuushäiriöisistä rakastuvat rakastumisen tunteeseen,eikä ehkä pystytä oikeasti rakastamaan ketään.

Ja lisäyksenä vielä LiikaaAjattelevan viestiin, että olen kyllä antanut mielikuvituksen juosta kun on kivan näköinen ihminen tullut vastaan 🙂 Itseasiassa nykyisen työtilanteen vuoksi olenkin tavannut miehen, joka onkin ulkoiselta olemukseltaan puoleensavetävä ja jotain seksuaalisia ajtuksia on voinut hänestä voinut herätä. En kuitenkaan halua lähtä erikseen näitä ajatelmia ruokkimaan, juurikin sen vuoksi mitä aikaisemmin kerroin: Jotenkin päästäisin hänet turhan syvälle mieleeni ja tiedän että tulen häntä näkemään jatkossakin... Lisäksi olemme puolisoni kanssa tästä jutelleet ja hän on halunnut jättää nämä lähellä elämässä olevat ihmiset fantasioistaan pois, niin miksipä minä lähtisin asialla leikkimään.

Mutta ymmärsin pointtisi miksi tälläistä olisin voinut testata: Huomaamalla ettei kyse ole mistään vakavasta 🙂

Huomenta Tolkkua!

Olen varma, ettemme olisi puolisoni kanssa edes tässä jos emme puhuisi. Keskustelun taidoista huolimatta olemme jälleen mieheni kanssa solmutilanteessa 🙁 On suoraan sanottuna ihan p*****stä, että kun itse olen alkanut hyväksymään tilanteen ja voimaan paremmin, niin mieheni käytös muuttuu! Meillä oli paljon enemmän läheisyyttä, seksiä ja toisen luokse hakeutumista kun voin huonosti. Silloin sovimme, että pidämme siitä jatkossakin kiinni, vaikka tilanne tasoittuisikin.

Nyt taas puolisoni voi huonosti ja minun tulisi pystyä tukemaan häntä ja antamaan tilaa. Hän on etäinen ja kireä. Itsekkäästi koen tilanteen epäreiluna. Olen aina ollut se sata varma puoliso, johon voi luottaa ja tukeutua kuin kiveen, mutta nyt tuntuu etten jaksa. En ehkä tunnista itsekkään itseäni tästä mielentilasta. Olen ryöminyt täältä suosta pinnalle ja saan helpommin happea ja odotin, että vihdoin alkaisimme elää sitä "uutta suuntaa" suhteessamme, mistä kriisin aikana puhuimme. Eihän se tietenkään niin helppoa ole, mutta tuntuu epäreilulle ettei puolisoni voikkaan nyt antaa sitä mitä luulin.

Puolisoni mielestä on täysin ok tässä tilanteessa, että meillä tulee yhä viikottain tälläisiä päiviä, että yhdessä on hankala olla. Minusta taas tuntuu, etten kohta enää jaksa. Olen alisuorittanut vanhemmuutta ja töitä puoli vuotta ja elänyt muutenkin tässä "kriisikuplassa".

Ja tuo tahdotko rakastaa..? Minusta on tuntunut joskus meidän parisuhteen historiassa, ettei puolisoni ole ehkä tahtonut, mutta ei ole uskaltanut sitä sanoa. Jotenkin jouduin aina suostuttelemaan yhteisiin pienempiin ja isompiin asioihin mukaan. Tuntuu, että mitä vähemmän hänen olisi tarvinnut tehdä tai panostaa, niin sen parempi hänelle. Onko se rakkautta? Miksi asioita pitää pyytää ja anoa?

Olen nyt siinä mielentilassa, että kaikki tuntuu ihan turhalta. Olisiko jossain joku ihminen sopivampi minulle, eikä kaikkea tarvisi vääntää rautalangasta? Joku joka haluaisi näitä kaikkia asioita samanlailla kuin minä? Vai sabotoivatko minun haavat ja tunnelukot siellä jossain tätä kaikkea...

Heipä hei VillaNuttu,

Avioliittoani koskien vaimo lähti hakemaan lohdutusta suhteen ulkopuolelta.. No varsinaista seksiä ollut. Mutta kaiken tämän selvittäminen ja sitä edeltävä salailu ym. veivät lopulta pohjan kaikelta. Olen kuvaillut sitä että jos helvetti on olemassa niin minä katsoin sinne, niin murskaavat olivat tunteeni ja inhimillinen hätä, perhe ja kaikki vilisi mielessä ja siihen kun lisätään unien menettäminen pitkiksi ajoiksi niin jossain vaiheessa jokainen meistä katkeaa. Murskaavinta olikin että eikö tuo toinen olekaan minua varten ja minä häntä, eikö olekaan mitään "me" enää ja kaikkia tällaisia ajatuksia. Nyt useamman vuoden jälkeen pystyn jo ymmärtämään että mikäli kumppani pettää niin se kertoo hänen sisäisestä maailmastaan/ henkisestä hyvinvoinnista. Tietenkin itsekin siihen vaikuttaa jossain määrin mutta loppuviimein ei aina ole kyse siitä että se toinen olisi jotenkin viallinen vaan kenties jokin tarve jää pettäjällä tyydyttymättä (läheisyys, turva, jotain?) harvemmin kait ihan seksiseksistä on kyse, vaan siinäkin jokin hyväksyntä, läheisyys ym. Samaten on oppinut jotain en tiedä onko se kovuutta (realismia, järkevyyttä?) mutta sellaista ettei kannata rakentaa elämäänsä liikaa toisen ihmisen varaan, koska no voihan toinen kuolla vaikka onnettomuudessakin seuraavan viiden minuutin aikana, ei ole mielekästä tuhoutua myös itse (varsinkin jos on vielä lapsia).

Tuosta pornosta valehtelusta. Kuten kerroit myöhemmässä viestissäsi olit itsekin jotain tuntenut työkaveria kohtaan. Jankkaan tästä edelleen 😀 meidän ei kannattane kertoa joka ikistä ajatustamme koska siitä ei tulisi kuin hankaluuksia. Se että minä sanoisin kumppanille kaupassa että "oli kyllä niin tiukan näköinen peffa että hitto kun saisi tuon kanssa harjoittaa villiä seksiä" niin siitä se riemastuminen tulisi. Osa voi tykätäkkin asiasta, mutta moni ei varmaan. Ja mikä tuossa oli sitten se juttu, joku päivähaaveilu joka unohtunut jo viimeistään kassalla todennäköisesti, koska mies. Voisiko ajatella olevan rakkautta että emme jaa joka ikistä ajatusta/ tunnetta kumppanillemme? Emmehän halua loukata ja kärsimystä aiheuttaa vierellä kulkijalle? Ja miten voisimmekaan, emmehän itsekään tiedä mitä ja miksi välillä vilisee ties mitä haaveita, häivähdyksiä jos oikein kirjaamme kaiken vaikkapa 10 minuutin ajalta missä mieli aina harhailikin kulloinkin.

Minulle tässä kaikessa oli pelottavinta käsittää se että emme koskaan tule ymmärtämään toista ihmistä täysin. Emme koskaan tule löytämään sellaista ihmistä joka olisi itsemme kaltainen, mitenkään täydellisesti. Sellainen satumainen yksinäisyyden kokemus että henkeä oikein salpasi. Tämä siis kun avioliitossa tuli tuo luottamuksen menetys. Sittemmin oma tilanteeni rauhoittunut mutta kyllä se välillä melankoliaa aiheuttaa muttei nyt mitään henkeä uhkaavia reaktioita. Kenties kohdallemme voi sattua riittävän samankaltainen mutta joku osa pitää olla erilaistakin, muuten jäänee mm. seksuaalinen kipinä kenties puuttumaan 😕

Hei VillaNuttu, lainaan Tolkulle mennyttä vastaustasi tässä.

Teillä lienee niin että olette eri vaiheessa asian käsittelyä. Toinen ylhäällä ja toinen eri persoonana kenties laaksossa vielä taivaltaa. Emme taida temperamenteiltakaan olla toistemme kopioita. Jokaisella ottaa oman aikansa jokin asian käsittely.

Nyt tullaan mies-nais-keskusteluun 😀 Olen alkanut ymmärtää miksi monet miehet viettävät autotallissa aikaa, se on heidän oma mindfulness tilansa, kenties stereotypioiden se voi naisella olla villasukan kutominen (okei, vaikka lenkkeily sitten). Lienee siis ihan tervettä että molemmat puuhaavat omienkin juttujensa parissa, jaksaisiko sitä liikaa viettää aikaa ihmisen kanssa kun ei välttämättä jaksa itseäänkään koko ajan? Pandempia tietenkin vaikuttanut myös kun kenties pakosta jouduttu nyhjäämään ja omat henkireiät kuten harrastukset, järjestötoiminta, mikä vain on ollut pois.

"Miksi asioita pitää pyytää ja anoa?" Tämä on jollain traagiselle tavalla hauska, anteeksi. Olen itse kokenut tätä samaa kuin myös uudessa suhteessa. Liekö nyt niin että mies on onnellinen kun on kumppani ja koti ja näin, eikä kenties hirveänä niitä yllätyksiä osata järjestää kun tilanne on vakaa. Sitten kun ollaan saalistusvietti edellä vapailla markkinoilla niin keksitään ties mitä krumeluuria jolla saadaan naaraan huomio vedettyä itseensä. Kirjoitan tämän itseironiaa myös paljon sisältäen. Liekö miehillä joku valloitusviettiä/saalistus- ja ei enää osata panostaa siihen kumppaniin kun tilanne on jo rauhoittunut *kädet levällään hymiö tähän*. Liekö jopa testosteronin määrä alentuu parisuhteessa(?) No tutkitusti ainakin lapsen syntymän jälkeen miehillä käy näin.

Iltapäivää VillaNuttu,

heti  aluksi toivon sinulle voimaa!Ompa harmillista!Tietty te naiset olette melkein aina se taistelija ja viimeisetkin kortit katsova osapuoli.Nyt tuntuu,että syyllisyys on ollut isännän voimavara joka saa ponnistelemaan ja kun vähän paremmalta näyttää niin hyydytään ja tyydytään.Eihän voi olla niin ,että se ponnistelevampi ei saa vastinetta ja uupuu.

Voiko mies mitenkään vaikuttaa ulkopuolisiin rasitteisiin?Olisiko yksilöterapiasta hyötyä turhautuneemmalle puolisolle?

Arvaa mitä moni mies juuri tällaisessa tilanteessa usein tekee?

Nyt kun miehesi ei sinua tunnu riittävästi auttavan,pitää sitä löytää ulkopuolelta-ystävättäret viinin ääressä tms.?Jostain on ilon aiheita saatava!

Heippa LiikaaAjatteleva!

Oon pahoillani siitä miten sinulle kävi avioliitossasi aikanaan! Voin vain uskoa kuinka murskaavaa on kuulla ja ymmärtää, että toinen on touhunnut selän takana jotain mitä et olisi voinut uskoa 🙁 ja nyt ymmärrän sen kun olet kuvaillut, että hetkellisesti kaikelta meni pohja. Kirjoituksestasi kuitenkin huomaa, että olet selvästi käsitellyt asiaa syvällisemminkin ja käsität sen miksi tälläistä tapahtuu. Kuvaamasi tunne siitä, että eikö tuo toinen ollutkaan minua varten ja minä häntä, kuvastaa todella hyvin myös omia ajatuksiani. Että enkö riitäkkään. Miksi pitää haaveilla siitä työkaverista? Onko siinä jotain mitä minussa ei ole? Itse haluaisin elää haavemaailmassa, missä olisimme kumppanin kanssa toisillemme niin ainutlaatuisia, ettei muista tarvitsisi haaveilla.

Ymmärrän kyllä, että tämä maailma on pullollaan niitä hyviä takapuolia ja viehättäviä ja kauniita ihmisiä. Olen aina tiennyt, että kaikki katselevat niitä. Eikä niistä todellakaan tarvitse raporttoida kumppanille 😀 Kuitenkin sanoisin sen olevan eri asia kuin omasta kaverista tiedostettu fantasiointi...? Uskallan väittää, että sinua ei haittaa jos kumppanisi katselee kauppareissulla komeaa tuntematonta miestä, mutta sinua loukkaisi jos kumppanisi fantasioisi useamman kerran jostain teidän läheisestä ihmisestä? Tiedän ettet haluaisi edes tietää asiasta, mutta minun tilanteeni on nyt se, että tiedän ja minun tulee selvitä tulevaisuudessa tämän tiedon kanssa.

Tiedostan, että minulla on aina ollut parisuhteissa tietty realismi sen suhteen, että mitä vain voi sattua. En jotenki edes halua ajatella, että kumppanini on aina tässä 100% varmuudella. En voi koskaan tietää täysin mitä toinen ajattelee ja haluaa. Ja minulla on mielenrauha asian suhteen. Pärjään ihan varmasti jos jostain syytä esimerkiksi eroaisimme. Puolisoni taas ei näe tulevaisuutta ilman minua.

Toisessa viestissäsi kuvailit miten mies on tasaiseen arkeen tyytyväinen eikä edes ymmärrä, että välillä olisi tarpeellista panostaa. Olen täysin samaa mieltä, ainakin oman puolisoni kohdalla! 😀 Tavallaan hellyttävää, että toiselle riittää vähempi ja hänelle on niin riittävän hyvä, mutta toisaalta se on melko surullista kun hän pitää itsestään selvänä ettei toiseen tarvitse enää panostaa, vaan olen jo täysin saavutettu. Pitää ilmeisesti alkaa salaa lisäilemään miehen aamukahviin testosteronia! Pitää vain pitää huoli , että hän on sen päivän kotona! Heh heh...

Saimme jälleen juteltua ja puolisoni pyysi, että antaisin aikaa asioiden ja tunteiden tasaantumiseen. Hän on ihan oikeassa. On väärin olettaa, että kun minun on hyvä olla, että näin olisi myös hänen kohdalla.

Iltaa Tolkkua!

Tänään puhuimmekin puolisoni kanssa tuosta yksilöterapiasta ja luulen, että hän on myös sen tarpeessa. Tuntuu, että häntä painaa tällä hetkellä monikin eri asia. En varsinaisesti edes kaipaa hänen tukeaan tai apuaan mitenkään, vaan totuin tämän puolen vuoden aikana erilaiseen läheisempään yhdessä oloon ja nyt ihmetyttää kun se on lähes kokonaan kaikonnut. Siis mieheni puolelta tuleva halu intiimimpään läheisyyteen ja kosketuksiin. Ymmärrän kyllä, että se johtuu mieheni mielialasta, mutta luultavasti reagoin näin koska tämä muistuttaa vanhasta. Ehkä minun on nyt vain luotettava, että tämä kestää vain hetken.

"Arvaa mitä moni mies juuri tällaisessa tilanteessa usein tekee?" En oikeasti tiedä mitä tällä tarkoitit 😀

"Arvaa mitä moni mies juuri tällaisessa tilanteessa usein tekee?"

Huomenta VillaNuttu,

tuntuu että teillä asiat kehittyy oikeaan suuntaan, ehkäpä ihan ratkaisevasti ja siksi tuon lauseeni sisällön arvaamisella ei ole merkitystä sinulle.Voi että kun olette dynaamisia suhteenne suhteen!

Miesten oireilun taustat on usein vaikeammin nähtävissä ja me emme niitä itse usein osaa tunnistaa,mutta jos tiedostamme,niin se on jo tosi hyvä.Miehelläsi on kuitenkin motiivi ja halu selviytyä yhdessä.Niin kuin totesit,sinulta vaaditaan luottamusta.Ja muuten testosteronilla on erittäin huono teho suun kautta otettuna eli piikitä mielummin reiteen-huomattavasti intiimimpää!

Hei VillaNuttu!

Kyllä, se että kumppanin haaveilu muuttuu lihaksi ja vereksi, saa kasvot, niin sellainen kyllä satuttaa.

Mitä tulee miehesi vetäytymiseen, onko huoliaika-käsite tuttu? Sitähän voi lähinnä käyttää itsensä pitämiseen tolkuissaan, mutta miksei parisuhteessakin -> Vaikka aina sanotaan että pitää keskustella ja kommunikoida, kyllä, mutta sitten jos se on lähes jatkuvaa asian selvittämistä niin se näännyttänee? Entä jos sopisitte kerran viikossa jonkun ajan hetken jossa voitte keskustella tästä ja muista kipeistä asioista? Siinä hetkessä tullaan kuulluksi ja nähdyksi. Voisiko jopa sopia että on joku viestikapula ja kellä se on niin, toinen ei saa sanoa sinä aikana mitään, vasta omalla vuorollaan? Ja kun aika loppuu niin sen jälkeen ei asioihin palata kuin vasta viikon päästä ja kuunnellaan mitä mietteitä toisella on ja kerrotaan omat.

Olen lukenut kirjasta Trauma ja rakkaus - Harri Virtanen, seuraavan lauseen "<b>kaikki elämän suuret ongelmat ovat ratkaisemattomia. Niille ei ole ratkaisua, ne on vain elettävä.</b>" Jotenkin tämä on aluksi ahdistavaa mutta toisaalta taas lopullisen helpottavaa. Olen tätä alkanut soveltamaan osin parisuhteeseeni, eli osa asioista on nyt vain miten ovat. Se että pystyykö niiden kanssa elämään ja pärjäämään on enää se kysymys.

Tuo on hieman huolestuttavaa ettei miehesi näe tulevaisuutta ilman sinua. Kenties häntä voisi kannustaa jotenkin löytämään voimavaroja ja näin itseään varten, koska arvelen että hänelle on vaikeaa kun sinä voit huonosti ja sitä myöden menettämisen pelko saattaa olla kenties massiivistakin ja sellaisen käsitteleminen voi alkaa syömään sisältäpäin ja aiheuttaa vetäytymistä ja itsensä pelastamista haavojaan nuolemaan.

Yhdyn Tolkun näkemykseen että elämään kannattanee hakea iloa myös muualta kuin parisuhteesta, ystävättäristä ja näin 🙂 Ettei se ole pelkkää parisuhdetta ja sen haasteiden perkkaamista, ei kait sellaista kukaan määräänsä enempää jaksane.

Iloa päivääsi oli tilanne mikä vain ja jos synkähkö nin sitäkin enemmän iloa toivomme 🙂

Huomenta Tolkkua!

Okei suoraan reiteen, kiitos vinkistä 😀 😀 😀

On hämmentävää nähdä läheltä, kuinka paljon mieliala voi vaikuttaa haluihin. Siis viimeiset puoli vuotta meillä on ollut seksiä varmaan keskimäärin 2-4 krt viikossa. Ja tämä on tuntunut niin hyvältä, että olisi ihanaa jos se tulisi olemaan tälläistä myös tulevaisuudessa ilman mitään kriisejä. Nyt kun puolisoni mieli heittelee, niin hänellä ei tee välttämättä mieli edes viikon tauon jäljiltä. Ja ei kuulemma edes ole sooloillut vaan ei vain tee mieli. Ja siis uskon nyt häntä.

Tietty tässä on näin jälkikäteen nähtävissä yhtälö mitä en ennen ole nähnyt: Puolisoani painaa jokin-hän ei halua seksiä- minä ihmettelen-puolisoni kokee syyllisyyttä-etsii kadotettuja haluja pornosta... Tai ainakin tämä on osasyy puolisoni toimintaan.

Nyt ainakin huomaan sen, ettei porno ja masturbointi ole täysin olleet syy siihen jos välillä ei ole ollut läheisyyttä ja seksiä. Uskon kyllä nyt miestäni siinä, että jos on hankala elämäntilanne tai meidän välit kireät niin hänen halut häviävät. Ja tämän ymmärrän. En vain tahdo kierteeseen, missä mieheni turvautuu pornoon tai "muihin naisiin" jos minä en nappaa. Yritän luottaa siihen, että miehelläni olisi tämän kriisin jälkeen munaa tulla sanomaan jos näin on. Tietty ihanteellisin tilanne olisi, että saisimme säilytettyä sen olemassa olevan vetovoiman niin voimakkaana, ettei tälläistä tarvisi murehtia.

Sanoit Tolkkua yhdessä viestissäsi, että jos näin 10v jälkeenkin meiltä löytyy intohimoa toisiamme kohtaan, niin meidän kriisi on pelastettavissa.  Olen kyllä samaa mieltä! Meidän meno on välillä todella kiihkeää ja minun tulisi vain luottaa siihen, että se on hyvä ja riittävä todiste suhteemme vetovoimasta ja mieheni ajatuksista minua kohtaan 🙂

Moikka LiikaaAjatteleva 🙂

Joo pitkään ruodittiin parisuhteemme tilaa ihan päivittäin. Jostain syystä silloin pahimpana aikana kesällä halusin kaivaa ja tietää kaiken. Halusin kokoajan lisätietoa ja yksityiskohtia, jotta pääsisin jotenkin tilanteen tasalle. Ja ihan ymmärrettävä reaktio näin jälkikäteen ajateltuna: Halusin ymmärtää tilanteen kokonaiskuvan, jotta ymmärtäisin mitä minun tulisi ymmärtää ja mistä päästä yli. Mutta hyvä vinkki tuo, että tämän asian huolia ja kysymyksiä käydään läpi vain sovittuina hetkinä. Ehkä puolisonikin voisi rentoutua, kun ei tarvitse "pelätä" aiheesta keskustelua.

Nyt tilanne onneksi tasoittunut, etten enää kysele vaan tämänhetkinen parisuhteen tilanne on lähinnä tasapainottelua juuri tuon luottamuksen ja turvallisuuden tunteen löytämisessä. Olen päättänyt hyväksyä sen mitä olen kuullut. Tavoitteeni on päästä elämään sellaista elämää, että voin tulevaisuudessa rauhallisin mielin luottaa siihen, ettei puolisoni valitse millään tasolla mielummin ketään muuta. Tahdon luottaa siihen, että me molemmat haluamme antaa kaikkemme tälle suhteelle. Minun on vain nyt luotettava tähän. Jos puolisoni joskus jotain muuta haluaa tai haaveilee, minun on luotettava että hän sen minulle kertoo rehellisesti, eikä päästä suhdettamme siihen tilaan, missä se on joskus ollut.

Minun täytyy myös jotenkin tottua ajatukseen, että puolisoni viettää paljon aikaa naispuolisten työkavereiden kanssa. En tiedä sanotaanko tätä mustasukkaisuudeksi, mutta en niinkään koe oloani uhatuksi jos puolisoni pitää jotain työkaveria mukavana ja viihtyy sen vuoksi hänen seurassaan. Vaan minua ahdistaa ajatus, että mieheni viehättyy työkavereistaan ja saa niistä jatkuvasti seksuaalisia ajatuksia. Tämä tuntuu jotenkin erittäin pahalle, koska tiedän ettei se sitten ole joku muutaman sekunnin ajatus ohikulkijasta, vaan mahdollisesti ajatuksia ihmisestä kenen kanssa viettää ison osan päivästään 🙁

Ja olette molemmat oikeassa sen suhteen, että minun tulisi hakea iloa ja lohtua elämääni myös suhteen ulkopuolelta. Ja olen kyllä aika perus sosiaalinen ihminen, mutta tästä aiheesta en kovinkaan ole voinut kenellekkään avautua. Puolisoni kokisi sen jotenkin tympeänä ja haluan säilyttää hänen luottamuksesna tämän asian suhteen. Mut yleisesti minun olisi hyvä keksiä muuta mukavaa sisältöä arkeeni 🙂

Moikka VillaNuttu,

Kyllä välillä epäuskoista naurukohtausta pukannut elämässä kun miettii että millaiseen meidät ihmiset on ns. heitetty. Oppaat, valmentajat ja sun muut hokee "Rakastaa voi vain vapaudessa", "Parasta vain luottaa", "Kyllä toinen kertoo jos rakastunut toiseen ihmiseen" jne. Tosiasiallisesti varmasti niin onkin, mutta kuinka moni meistä on niin zen ja täydellinen etteikö mitään omistamisen ajatuksia/mustasukkaisuuksia mielessä jylläisi välillä kovinkin. Näihin tilanteisiin olen parhaimmaksi havainnut suhtautua inhimillisyydellä ja anteeksiantaen itselleen ja myös toiselle ihmiselle. Ei me vain olla täydellisiä ja se on just hyvä näin. Vähän sama kuin "elämänhallinta", nojoo.. jotain asioita voidaan "hallita" mutta edes omia tunteitamme emme voi kontrolloida, ainoastaan sitä taitoa harjoitella miten niihin suhtaudumme. Toisinaan kun tämän jonkinlaisen lopullisuuden ajatuksen ettemme oikeasti voi hallita kovinkaan paljon asioita, eikä sellaisesta siis kannata murehtiakaan, tavoittaa voi kokea ainakin hetkellisen vapauden häivähdyksen. En tiedä oletko tavoittanut tällaista VillaNuttu vielä?

Saanko kysyä sinulta henkilökohtaista? Itse olen kampaillut jonkinlaisen mustasukkaisuuden kanssa koskien kumppanin menneisyyttä. Onko sinulla ollut tämän suhteen millaisia tunteita&ajatuksia? Olettaen että ette nyt olleet neitsyitä ja olette ensimmäiset toisillenne? Olen sittemmin onnistunut löytämään paremman sanan: kateus. Se on kateutta että joku muukin on saanut kokea jotain mahtavaa, ihanaa, herkkää kumppanini kanssa. Kateutta ettemme olekaan toisillemme ne ainoat sittenkään. Järjen kanssa tällaisilla asioilla ei ole mitään tekemistä, tunnepuolelle mennee vahvasti.

Ja tähän liittyen meidän hälytysjärjestelmämme (mantelitumake) ei taida ymmärtää että mielikuva kumppanistamme harrastamassa seksiä jonkun toisen kanssa ei tapahdu tällä hetkellä eikä sinällään mitään vaaraa ole. Oli se mielikuva sitten tympeä ajatus päivällä tai sitten painajaisuni joka herättää voimakkaita tunteita.

Heippa LiikaaAjatteleva 🙂

"Toisinaan kun tämän jonkinlaisen lopullisuuden ajatuksen ettemme oikeasti voi hallita kovinkaan paljon asioita, eikä sellaisesta siis kannata murehtiakaan, tavoittaa voi kokea ainakin hetkellisen vapauden häivähdyksen. En tiedä oletko tavoittanut tällaista VillaNuttu vielä?"

Tämä on sellainen asia mitä ihannoin tällä hetkellä lähes kaikissa muissa ihmisissä paitsi itsessäni. Tai enhän minä tiedä muiden ihmisten pään sisäisiä mörköjä, mutta sille tämä tällä hetkellä tuntuu. Eli siis en ole tavoittanut. Ehkä tässä tullaan jälleen sen asian äärelle, etten vieläkään ole täysin vakuuttunut siitä onko mieheni toiminut niinkuin miehet yleensä toimivat? Vai onko hän toiminut moraalittomasti minua kohtaan? Himoitseeko hän jotenkin röyhkeällä ja häikäilemättömällä tavalla muita naisia? Vai samanlailla kuin lähes kaikki muutkin miehet? Itseasiassa tämä aiheuttaakin minussa sitä hämmennystä, että eikö muita ihmisiä häiritse nämä asiat omassa kumppanissa, jos jotain tälläistä epäilisi. Että minua vain?

Että tämän vuoksi en ole vielä voinut hellittää ja myöntää, että näin se asia vain on, eikä siitä pääse yli eikä ympäri. Että sellaista elämä on ja että sellaisia miehet vain ovat. Jotta voisin saada tuon kuvaamasi helpotuksen tunteen ja päästää irti, tarvisin varmistuksen siitä, että kaikki tämä on ihan normaalia ja ahdistukseni on täysin turhaa. Tai jos olen varmistuksia asialle jo saanut, niin jostain syystä ne eivät mene jakeluun.

Teistä varmasti jo tuntuu, että jankkaan samaa asiaa, mutta jostain syystä tätä kehää asiat kulkevat päässäni. Välillä kyllä tunnen pienen helpotuksen tunteen, kun saan näkökulmia tähän asiaan. Esimerkiksi teidän kanssa on ollut todella helpottavaa kirjoitella. Jotenkin se on pikku hiljaa normalisoinut tätä tilannetta.

Ja haluan kuitenkin painottaa sitä asiaa, ettei mieheni ole sellainen liero flirttailja, joka häikäilemättömästi minun seurassani kuolaisi muita naisia. Ei todellakaan. Mieleni on tainnut mustamaalata hänestä jotain inhottavaa omaan päähäni. Se on todella surullista.

"Saanko kysyä sinulta henkilökohtaista? Itse olen kampaillut jonkinlaisen mustasukkaisuuden kanssa koskien kumppanin menneisyyttä. Onko sinulla ollut tämän suhteen millaisia tunteita&ajatuksia? Olettaen että ette nyt olleet neitsyitä ja olette ensimmäiset toisillenne?"

Meillä on puolisoni kanssa molemmilla ollut muitakin ennen tätä suhdetta. Olemme melko avoimesti kertoneet niihin liittyviä oleellisia asioita. En kuitenkaan ole kokenut mustasukkaisuutta puolisoni historiaan tai entisiin kumppaneihin liittyen. Meillä oli suhteen alkuaikoina tämä asia oikeastaan toisin päin. Että puolisoni koki jotain epävarmuutta näistä minun existäni. Mutta ei niistä mitään ihmempää harmia ole kehittynyt, koska emme kumpikaan oikeastaan ole entisten kanssa tekemisissä. Voisin kuvitella, että jos puolisoni entinen olisi jotenkin kuvioissa yhä mukana ja liittyisi yhä puolisoni elämään jollain tavalla, niin saattaisin kyllä kokea mustasukkaisuutta...

Ja minulta saa kyllä kysellä henkilökohtaisia kysymyksiä 🙂