Epävakaana parisuhteessa

Itse painin samojen mietteiden kanssa, että onko minusta edes parisuhteeseen ja onko kaikki vika minussa ja luottamuksen kanssa ongelmia. En ole tällä hetkellä parisuhteessa, mutta tunnistan kaikki nuo mitä kirjoitit ja olen kokenut nuo seurustellessani avioeron jälkeen. Itse olen tätä pohtinut ja keskustellut asiasta ja kaikki mielestäni juontaa menneistä tapauksista; vanhempani ovat eronneet isäni uskottomuuden vuoksi, itse erosin lasten isästä hänen uskottomuuden vuoksi. En luota enää miehiin ja epäilen kaikesta.

Ero lasten isästä aiheutti minussa ennen näkemättömiä reaktioita. Muistan miettineeni, että mitä olen tehnyt väärin ja vika oli minussa ja miten joku voi tehdä näin minulle. Samat ajatukset seuranneet eron jälkeisiin suhteisiin. Tätä työstän itse tällä hetkellä enemmissä määrin, kun on tämä tilanne ja aikaa keskittyä saamaan itseni tasapainoon. Toivon, että löydän vielä tasapainoisen ihmissuhteen. Ja ehkä en vain ole tavannut oikeaa ihmistä, joka hyväksyy minut vikoineni. Koska kukaan ei voi muuttua toisen vuoksi, muutos tapahtuu itsensä vuoksi.

Halusin kertoa, että et ole yksin ja samoja ajatuksia tuntee sinkkunakin. Onko menneisyydessä jokin asia mikä jäänyt käsittelemättä ja se seuraa niin kauan, kunnes se on tullut päätökseen... Tätä mietin itse.

Kiitos mietteistäsi MarKor!

Kurja kuulla, että pelkosi ovat käyneet toteen ja exäsi petti. Ehkä pahinta, mitä epävakaalle voi tehdä on osoittaa kaikki ne jäytävät pelot oikeiksi.

Itse pyöritän paljon ajatusta siitä, että jossain täytyy olla joku, jonka kanssa voisin olla turvassa ja tasapainossa. Samaan aikaan tiedän, että todennäköisesti en kerta kaikkiaan osaa luottaa toisiin tai olla rauhassa ihmissuhteissa. En mieheni, enkä kenenkään muunkaan kanssa. Ja sinun kirjoituksestasi päätellen en toisaalta luultavasti osaisi olla rauhassa sinkkunakaan.

Jokainen naistenlehtijuttu, joka huutaa, että ilman luottamusta parisuhde on tuhoon tuomittu tuntuu puukolta rintaan. Mikä on minun osani kun en taivu näihin normeihin? Mitä semmoinen ihminen tekee, jolle muiden tavoittelemat asiat ovat mahdottomia?

Kaipaanko toista vain, koska toivon toisen avulla epätoivoisesti löytäväni kokemuksen vakaudesta? Olisinko kuitenkin vakaampi ilman puolisoa ja hänen minulle tuskaa aiheuttavia tekojaan?

Itse olen tällä hetkellä sitä mieltä, että minä en tästä muuksi muutu. Minulla oli vaikea lapsuus eikä sen sekä myöhemmin pärjäävän kuoren alla kaiken turmelleen epävakauden jälkiä voi enää korjata. Vielä on selvittämättä, mitä polkua sellainen ihminen kulkee ja kulkeeko yksin vai voisiko rinnalla olla joku. Mitä voi odottaa, mitä voi vaatia?

On vaan niin paljon enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Epävakaa + epävakaa = <3

Olen epävakaa, 40-vuotias nainen ja juuri päättänyt suhteen toiseen epävakaaseen. Syynä oli se, että hän petti minua exänsä kanssa jouluna. Sain tiedon tästä perjantai-iltana. Käsittääkseni tämä ex on narsisti sekä huomionhakuinen, ja onnistui tulemaan meidän väliin lopulta kun sitä oli suhteemme alusta saakka yrittänyt. Itse tämä ex oli jo tahollaan naimisissa, seurusteltuaan uuden kumppaninsa kanssa alle vuoden.

Sain epävakaan diagnoosin noin 5 vuotta sitten. Välillä on ollut parempia kausia, välillä huonompia. Olen tullut siihen tulokseen, että parisuhteet lisäävät epävakautta ja silloin kun en ole parisuhteessa (olen oppinut jopa olemaan yksinkin 🙂 ), voin jotenkin paremmin. Minulla on huono itsetunto, vaikka olen ihan menestynyt ja minua on kauniiksikin usein sanottu. Huono itsetunto kumpuaa lapsuudesta sekä aiemmista parisuhteista. Minua on petetty ennenkin, koska epävakaana (ja kilttinä sellaisena) olen hyvä narsistimagneetti...

Kumppani juuri päättyneestä parisuhteestani kertoi minulle omista haasteistaan jo heti alkuun kun tapasimme. Minähän en tietenkään ajatellut, että MEILLE tulisi mitään ongelmia, koska olen itsenäinen, positiivinen, hauska ja kiltti. Niin väärin luultu. Oma epävakauteni alkoi nostamaan päätään heti suhteen alussa kun kumppanini kertoi valehdelleensa minulle exästään. He olivat eronneet vain kuukausi ennen meidän tutustumistamme, vaikka ensin kumppanini oli kertonut siitä olevan jo puoli vuotta. Tämä edellinen suhde oli ollut todella myrskyisä ja hyvinkin päihteiden sävyttämä. On sanomattakin selvää, että ihmisenä, jonka on vaikeaa muutenkin luottaa, tuo minulle valehtelu sai epäilyt heräämään tuon tuostakin, vaikka siihen ei olisi ollut mitään syytä.

Meillä tilanteet eskaloituivat pari kertaa kuussa, usein silloin kun impulsiiviselta kumppaniltani olivat rahat lopussa. Hän ilmeisesti koki alemmuutta siitä, että oli rahaton ja minä maksoin enemmän esim. ruokia. Minua tämä ei haitannut millään tavalla. Sitten kun sanoin oman mielipiteeni jostain muusta asiasta, ensin hän tiuskaisi minulle jotain ja kun reagoin tähän, hänen silmänsä täyttyivät vihasta ja persoona muuttui täysin. Yleensä hän lähti minun luotani ovet paukkuen, meni ostamaan alkoholia, alkoi juomaan ja pelaamaan. Sitten alkoi tulla mitä inhottavampia uhkaus- ja haukkumaviestejä. Hän mm. uhkasi hakea seksiseuraa muualta. Olin shokissa kerta toisensa jälkeen, kunnes tajusin, ettei minun kannata reagoida näihin uhkauksiin mitenkään. Opin keskittymään näissä tilanteissani vain omaan elämääni ja toteutin nekin suunnitelmat, jotka meidän oli alunpitäen ollut tarkoitus yhdessä toteuttaa (esim. joku matka). Ajattelin, etten halua antaa hänelle kontrollia. Ja tietysti hän ajatteli jälkeenpäin, että MINÄ olen pettänyt HÄNTÄ poissaollessani. Kuka tietää, vaikka hän olisi niissäkin tilanteissa pettänyt minua. Enää en ainakaan voi luottaa siihen, etteikö näin olisi ollut.

Hänen vihaisuutensa kesti aina 1-2 päivää, jonka jälkeen tuli hirveä morkkis ja ahdistus. Ja ahdistuksen hetkellä annoin aina anteeksi ja ajattelin, että no, kohta me molemmat päästään terapiaan ja kyllä se tästä. Ja kun olimme tehneet sovinnon, oli kaikki taas parasta ikinä. Oli läheisyyttä, seksiä ja mukavaa arkeakin. Meillä synkkasi henkisesti sekä fyysisesti tosi hyvin. Ei mitään valittamista, mun elämäni rakkaus ihan heittämällä.

Itse olen tosi ristiriitaisilla fiiliksillä. En tiedä pystynkö ikinä antamaan tuota pettämistä anteeksi - ja vielä exän kanssa. Väkisinkin tulee mieleen, että se ex on ollut hänen mielessään koko ajan, koska juuri HÄNESTÄ tuli se toinen nainen. Itse tiedän kuitenkin oman arvoni ja tiedän, että olen parempi kuin tämä ex. Minä EN pettänyt kumppaniani, vaikka hän niin varmaan kuvitteleekin. Olen ajatellut tästä eteenpäinkin olla yksin, vaikka olisin kuinka vapaa tekemään mitä vain. Haluan toipua kunnolla. Ikävöin häntä kaikesta huolimatta ja meillä oli ihan mahtavia hetkiä yhdessä. Surettaa valtavasti...

Ehkä voisin kirjoittaa tänne omia näkemyksiäni parisuhteesta. Mä olen kyllä aika hyvin kuntoutunut, mulla on aika pitkälle kehittynyt tulkinta omasta käytöksestä ja tunnen itseni tosi hyvin. Silti nuo aloittajan kuvailemat tunteet parisuhteesta on tosi tuttuja. Mulla oli sama kokemus siitä, että olen liian "hullu" olemaan parisuhteessa, minkä takia olin tosi pitkään yksin. Tämä oli aikana ennen diagnoosia, enkä tiennyt mikä mua oikeasti vaivasi. Mulle itselleni se oli arvokasta aikaa, koska ihmissuhteet sai mut aina sekoilemaan ja yksin oleminen ja itseen keskittyminen oli siihen aikaan tosi tärkeää. Pakko sanoa silti, että elämäni muuttui, kun tutustuin nykyiseen puolisooni. En olisi ikinä onnistunut kuntoutumaan näin hyvin ilman häntä. Eli parisuhde voi olla myös hyvästä, jos on oikeanlaisen ihmisen kanssa. Mun kumppani on auttanut mua tutustumaan itseeni, olemaan rehellinen, puhumaan avoimesti ajatuksistani ja tunteistani, ollut vastaanottava kun olen halunnut kertoa hänelle epävarmuuksistani, tukenut mua, ei ole hylännyt mua niinäkään hetkinä kun olen halunnut torjua hänet hylätyksitulemisen pelossani, kertonut mulle rehellisesti mitä odottaa multa, näyttänyt mikä on normaalia, ollut mukana, käynyt mun kanssa terapiassa, tukenut mua ja soittanut mulle apua. Hänen tukensa ja erittäin hyvä terapia samaan aikaan ovat auttaneet mua selviämään epävakaudesta ja siihen liittyvästä sitoutumiskammosta, epävarmuudesta ja sosiaalisista peloista. Ensimmäiset kolme vuotta hänen kanssaan oli sekoilua ja soutamista ja huopaamista edes takas, kun en uskaltanut olla hänen kanssaan. Sitten jossain vaiheessa tajusin, kaikesta huolimatta, että rakastan häntä. Pelottava ja ahdistava tunne jonka halusin torjua koska ajattelin että rakkaus tekee haavoittuvaksi. Olisi voinut käydä tosi huonosti, pelkäsin rakkautta enkä ollut koskaan rakastanut koska en halunnut että kukaan satuttaa mua. No siinä kävi tosi hyvin. Ennen olin aina vihainen koska pelkäsin ja olin niin rikki enkä uskaltanut kohdata omia tunteitani. Vähä vähältä kuitenkin pääsin kosketuksiin omien tunteideni kanssa ja opettelin puhumaan niistä kumppanini kanssa. Hän oppi ymmärtämään mun tunteiden vuoristorataa ja suhtautumaan siihen neutraalisti, asiana joka tapahtuu mun sisällä siksi että olen epävakaa mutta joka ei johdu hänestä. Nykyään jos riidellään, sen sijaan että tilanne eskaloituisi huutamiseksi ja raivoamiseksi, pystyn jo sanomaan; "Anteeksi että olen sinulle vihainen, minusta vain tuntuu tosi pahalta". Se on minulle tosi iso saavutus.