Epävakaan persoonallisuushäiriön uhri

Epävakaan persoonallisuushäiriön uhri

Käyttäjä identiteettiorpo aloittanut aikaan 10.10.2015 klo 18:34 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä identiteettiorpo kirjoittanut 10.10.2015 klo 18:34

Oletko sinä parisuhteessa epävakaan kanssa?
Kerro minulle miten pärjäätte?
Kestävätkö riidat monta päivää koska hän ei voi lopettaa ikävien tunteiden tulvaa joka on tullut esiin pienen asian takia?
Onko teillä lapsia, yhteisiä vai edellisistä suhteista?
Pelkääkö hän että jää kakkoseksi, ettei ole tärkeä?
Olen epätoivoinen, auta minua jos voit. Kerro kaikki selviytymiskeinot, jotta voimme jatkaa yhdessä.

Terveisin, Se häiriöitä herättävä osapuoli, uhri itsekin

Käyttäjä siirinen kirjoittanut 14.10.2015 klo 19:39

Olen tai olin..en tiedä!
Sitähän tämä on. Etäsuhde kyseessä ja tapaamiset kuumia samoin viestit ja puhelut. Rakastan ja hän sanoo rakastavansa. Tukee ja turvaa minua kaikessa MUTTA samalla on itse yksinäinen, arkeen juuttunut pelkää että minä jätän vaikkei sitä koskaan sano.
Näkyy niin että yksi päivä puhuu yhtä ja toinen toista. Tarkkaan kun mietin niin logiikka on kadoksissa. Välillä haluaa nähdä ja välillä kertoo että se on huonoksi kun ei ole yhteistä tulevaisuutta. Menee hetki ja tulee viestiä/puhelua että ikävöi. Pitää minua jännityksessä ja odttavalla kannalla vaikka ansaitsisin parempaa -kuka tahansa ansaitsis.
Nyt on tilanne että olen sanonut jotain väärin ja mahdollisesti ei enää olla yhteydessä. Ei ole eka kerta vaan varmaan kymmenes. Omaa heikkoutta etten rimpuile eroon. Hän on kuitenkin ihana, hellä, sympaattinen ja rakas.
Miten voisin sinua auttaa..hmmm... taidan tarvita apua itsekin koska ei tämä olen rakkautta vaan jotain ihan muuta roikkumista ja pelkoa yksin jäämisestä. Yksinäinen olen näinkin.
Nyt en yhtään tiedä tarkoitiko tällaista tapausta mutta huh helpotti omaa huonoa oloa purkaa 🙂

Käyttäjä identiteettiorpo kirjoittanut 17.10.2015 klo 11:56

Kiva kun sait purettua omaa oloa vaikka se ei varsinaisesti auttanutkaan minua, sait kuitenkin hymyn huulilleni 🙂
Kaipaisin ihan konkreettisia neuvoja miten yhdistää rakkaus ja epävakaa persoonallisuus? Miten se vakaampi osapuoli voisi suhtautua asioihin jotta se ei loukkaisi epävakaata mutta että hän itse jaksaisi suhteessa eikä menisi rikki?

Käyttäjä KyynelSilmä kirjoittanut 27.12.2015 klo 20:11

Täällä kaivataan myös neuvoja ja kokemuksia

Käyttäjä hopeahius kirjoittanut 29.12.2015 klo 21:35

vanhemman ihmisen kokemuksella sanoisin kummallekin :

meillä on yksi ainoa elämä.
Jos sen aikana ajattelee uhrautumalla toisen puolesta tulevansa onnelliseksi, on väärässä.

Epävakaan persoonallisuushäiriön ( jos on tosiaan todettu ?!) kanssa ei voi tulla toimeen.
Vaikka kuinka sattuu, parempi katkaista sellainen suhde heti alkuunsa kuin tehdä kuten minä. Tarinani on luettavissa otsikossa " Väkivaltaisesta liitosta uuteen kotiin".

Persoonallisuus on asia, johon ei voi vaikuttaa paljonkaan. Terapiassa nykyisin pystytään vaikuttamaan jonkinverran, jos ko henkilö on motivoitunut ja sitoutunut hoitoonsa. Useita vuosia ja kymmeniä tuhansia se vaatii, lisäksi aina on vaarana se että häiriö periytyy joten esim lasten hankinta epävakaan kanssa on riskipeliä.
Käytösmallit periytyvät varhaislapsuudesta eikä niitä silmitön rakastuminen paranna.

Ei, en ole kyynikko vaan uskallan viimein realistisesti katsoa taaksepäin sitä, mitä itselleni on tapahtunut ja teen kaikkeni, ettei kukaan koskaan missään ikinä enää lankea ajattelemaan että rakkaus kaiken muuttaa voi...

Suurin suru ei tule ihmissuhteista jotka on katkaistu alussa vaan ihmissuhteista, jotka elävät ja satuttavat vuosikymmenten kuluttua.

Käyttäjä Hohhoijaa kirjoittanut 30.12.2015 klo 14:15

hopeahius kirjoitti 29.12.2015 21:35

Epävakaan persoonallisuushäiriön ( jos on tosiaan todettu ?!) kanssa ei voi tulla toimeen.

Onpa mustavalkoisesti ajateltu (ja sanottu). Itselläni on epävakaa persoon.häiriö ja tiiän yhtä sun toista tämän kanssa elämisestä ja hoidon ennusteista. Mitenkään sun kokemuksia vähättelemättä sanon, että sun kokemus on vain murto-osa siitä mitä EPH käytännössä on. En nyt löytänyt sun keskustelua, mutta jos tuomitset kaikki EPH:stä kärsivät oman puolison käytöksen perusteella niin aika suppea otos sulla on eikä sen perusteella kannata lähteä noin kärkeviä tuomioita jakelemaan..

Hopeahius on oikeassa, että rakkaus ei aina riitä, mutta EPH-kumppanin kanssa rakkaudenosoitukset jne. ovat kaikki kaikessa. Esim. minä haluaisin tuntea olevani rakastettu ja hyvä tällaisena, vaikka mun persoonallisuus onkin vääristynyt "normaaliin" mieleen verratessa. EPH helpottuu iän myötä, ja tietenkin myös hoito auttaa, jos kunnolliseen sellaiseen pääsee. Itselläni olen nähnyt parannusta "jo" 5 vuoden jälkeen, mutta välillä ne huonot puolet tulee esiin eikä sille voi oikeastaan mitään.

Tämä häiriö on sellainen, että sen kanssa pitää oppia elämään ja käsittelemään oireita niin, ettei niistä ole haittaa elämässä. Itselläni esim. EPH on syntynyt todennäköisesti rikkonaisesta lapsuudesta, jossa vanhemmat eivät huolehtineet kunnolla, olivat välinpitämättömiä eri tavoin ja antoivat mun kasvaa itse yksinäni, koska kaikki huomio meni ADHD-veljelleni. Kannattaa siis keskustella kumppanin kanssa mistä EPH kantautuu, millainen lapsuus hänellä oli jne.

Vastaan noihin esittämiis kysymyksiin omalta kannataltani, vaikka oonkin se itse häiriöinen enkä kumppani:

Mulla ja kumppanillani ei riidat kestä kuin pari tuntia ja senkin verran ainoastaan, koska kumppani itse niitä pitkittää mököttämällä yms. Itse olen melko nopeasti rauhoittunut ja unohtanut miksi edes riidellään. Joten tässä asiassa mulla ei ole ongelmia. Meillä ei ole lapsia.

Itse pelkään yleisesti sosiaalisessa elämässä, ettei musta välitetä tai että mut "unohdetaan". Mulla on ollut muutama ystävyyssuhde, joka on kaatunut siihen, kun toinen ei enää näyttänyt kiinnostuksen merkkejä. Aloitekyky sosiaalisissa suhteissa on melko olematon. Aloitteen pitää tulla toiselta, mikä voi olla raskasta toiselle, mutta mä ainaki alan tekemään alotteita myös, jos huomaan, että toinen tekee "tarpeeksi". Tämän häiriön sisäiset logiikat, mm. edellä mainittu, ovat aika hölmöjä, mutta niille ei voi mitään.

EPH-kumppania ei koskaan saisi syyllistää häiriöstään eikä varsinkaan käyttää tätä häntä vastaan. Ei KOSKAAN, ei riidoissa, ei vedoten kuinka hän on vaikea ihminen, ei mitenkään negatiivisesti. Tällaiset jutut vain aiheuttaa hänelle luottamusrikon, joka ei helpotu pahimmassa tapauksessa ikinä ja johtaa tunteiden ristiriintaantumiseen kumppania kohtaan. Jos häiriöstä pitää keskustella, sen pitää tapahtua rakentavasti ja rauhassa, mutta puhumista ei saa pakottaa.

Toivottavasti tää autto edes jotenkin enkä kauheesti menny aiheen vierestä tms. 🙂🌻 Aattelin vaa, että jos auttais kuulla EPH:stä kärsivän näkökulmaa.

Käyttäjä hopeahius kirjoittanut 30.12.2015 klo 18:28

Hohhoijaa, kiitos palautteestasi.

Ymmärrän kantasi, kärsit häiriöstä ja ilmeisesti kuulut niihin, jotka ovat motivoituneita itse muuttamaan omaa tilannettaan.

Huomioni kiinnittyy kuitenkin aloittajan esittämään ajatukseen, miten sujuu parisuhde EPH:n kanssa.
Ottamatta kantaa kehenkään henkilökohtaisesti, on kuitenkin aivan fakkivarma, että ensin pitää olla sinut itsensä ja maailmansa kanssa ennenkuin sen voi kenenkään toisen kanssa jakaa.

Jos ei osaa arvostaa itseään, syntyy läheisriippuvuutta, jossa rakkaus ja uhrautuminen korvautuvat lopulta loppuunpalamisella puolin ja toisin.

On täysin normaalia että omaa myös oman tahdon, omat tarpeet ja omat rajat.

Monilla persoonallisuushäiriöisillä rajojen tunnistaminen, niiden kunnioittaminen ja toisten reviirin rikkomattomuus on vaikeasti aukeavaa, jonka varmasti itse tunnistat , päätellen kirjoituksestasi, jossa pohdit sitä, miten otat herkästi itseesi asioita, tietämättä oikein itsekään, miksi.

EPH oireilee hyvin erilaisin oirein, joista voi lähemmin lukea esim. Suomen Mielenterveysseuran sivuilta tai Terveyskirjasto.fi.stä.

Toivon sinulle kaikkea hyvää elämässäsi.

Ne, jotka ovat nyt suhteessa persoonallisuushäiriöisen kanssa , olen saanut apua Omaiset Mielenterveyden tukena r.y:stä.
Sivuilta löytyy sekä vankkaa tietoa että mahdollisuus päästä ryhmiin, joissa yritetään tulla toimeen tilanteissa, joissa parisuhde tai omaissuhde on ylikuormittunut tai elämäntilanne vaikea tai kriisissä.

Silti varoitan: rakkaus ei paranna ketään. Uhrautuminen ei sekään paranna ketään.
Kun yrittää ottaa koko ajan huomioon toisen häiriöisyyden, rinnalla kulkija kadottaa itsensä. Näin ainakin itselleni ja monelle muulle tutuksi tulleelle ihmiselle on käynyt.
😳😳😳

Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 11.02.2016 klo 09:20

Olen naimisissa epävakaan kanssa ja siihen liittyy myös patologista valehtelua. Meillä meni aluksi todella hyvin, hän rakastui heti ja minäkin ajan kanssa. Ensimmäiset merkit epävakaudesta tulivat kuitenkin jo varhain, yllättävät riidat, todella pahat kiukun puuskat aika pienestäkin asioista ja ne johti päivän parin aikalisiin ja toteamuksiin, että tästä ei tule mitään. Näitä riitoja on ollut säännöllisesti ja ne usein alkaa toisen kokemuksesta, että häntä tai lapsia syytetään tai arvostellaan, olen esim. hänen lapselta kysynyt tietääkö hän missä jokin tavara on. Meillä on siis molemmilla lapsia edellisistä liitoista. Kun riita lähtee liikkeelle, siitä alkaa monologi joka toistuu usein täysin samalla kaavalla, minun kimppuuni hyökätään kaikin mahdollisin sanoin ja eroilmoituksin ja lopulta puolisoni menee nukkumaan ja haluaa olla yksin. Aluksi olin täysin hämilläni mitä tapahtui ja paha olo vain paheni yön aikana ja aamulla olin jo itsekin vihainen, kun puoliso oli taas jo unohtanut koko riidan. Tämmöiset riidat ovat johtaneet yksipuoliseen eroon ja sitä kautta myös pettämiseen, mitä puoliso ei miellä ollenkaan pettämisenä, sillä hänhän oli ilmoittanut, että ottaa aikalisän ja on kadonnut tullen päivän tai parin päästä nöyränä takaisin myöntämättä kuitenkaan tapahtunutta. Ne on useimmiten selvinneet myöhemmin hänen ollessa hyvin humalassa tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Minulla meni pitkään ennenkuin ulkopuolisen avun avulla ymmärsin, että en tämmöisen kohtauksen tullen voi tehdä oikeastaan mitään muuta kuin antaa toisen olla rauhassa. Se on kuitenkin johtanut siihen, että en pysty kertomaan toiselle omista tunteista, sillä se useimmiten laukaisee vastahyökkäyksen ja riidan. Patoan siis kaiken sisälleni ja pikkuhiljaa se rikkoo itseni ja voin huonosti.

Puolisoni pelkää todella paljon, että hän tulee petetyksi, eikä kestä yhtään arvostelua tai kritiikkiä. Se laukaisee välittömästi vastahyökkäyksen ja pahimmillaan hän takertuu sitten suhteen ulkopuoliseen henkilöön, mikä itsestäni tuntuu lähinnä kostona, toki myös pettämisenä, mutta aina hän palaa ja vannoo rakkautta minuun. Hänellä on ollut myös pidempiaikainen suhde, joka on tietysti hänen mielestään vain kaverillinen, vaikka asian todellinen laita on aivan selvä kun toinen on koko ajan mielessä ja viettää monia öitä hänen luonaan.

Kaiken tämän lisäksi parisuhteemme on rakennettu suurien valheiden päälle, puolisoni on valehdellut todella merkittävistä asioista romuttaen luottamuksen täysin ja se on johtanut siihen, että tulevaisuuden suunnittelu on mahdotonta kun kulman takana odottaa aina seuraava yllätys paljastumistaan. Taloutemme on aivan pilalla, olemme velkavankeudessa ja asioiden korjaaminen on hyvin haastavaa kun toinen ei myönnä mitään, eikä pysty osoittamaan empatiaa minulle, eikä tunne syyllisyyttä kuin sen pienen hetken kun valhe paljastuu. Tämän jälkeen hän perustelee valheen oikeutetuksi ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei pyydä anteeksi, ei ainakaan itse tekoa vaan että on aiheuttanut mielipahaa.

Käyttäjä Pompula kirjoittanut 04.03.2016 klo 17:50

peruskallio kirjoitti 11.2.2016 9:20

Olen naimisissa epävakaan kanssa ja siihen liittyy myös patologista valehtelua.

Niille, jotka ovat joutuneet epävakaan "uhriksi" olen pahoillani puolestanne. Olen itse epävakaa enkä edes halua parisuhdetta/en hae aktiivisesti. Haluan säilyttää itsenäisyyden. Miksi tänne ylipäätään satuin. Oli se, että yksineläjille ei ole näemmä täälläkään ole erillistä "lohkoa.

Minua hämmästytti tuo lyhenne EPH. Mistä se tulee? En ole koskaan/muista kuulleeni. Eikö loogisempi olisi EVP. Mitä tulee tuohon lainaukseen, niin epävakaalla persoonalla ja patologisella valehtelulla ei tietääkseni ole mitään yhteyttä. Pysytään siis faktoissa.

On myös yhtä monta erilaista epävakaata, kun kantajaansa. Jos, ette tule toimeen, erotkaa. Turha siinä on kummankin vuorotellen hakata päätänsä kiviseinään.

Käyttäjä ahbpjb kirjoittanut 14.03.2016 klo 14:28

hopeahius kirjoitti 29.12.2015 21:35

vanhemman ihmisen kokemuksella sanoisin kummallekin :

meillä on yksi ainoa elämä.
Jos sen aikana ajattelee uhrautumalla toisen puolesta tulevansa onnelliseksi, on väärässä.

Epävakaan persoonallisuushäiriön ( jos on tosiaan todettu ?!) kanssa ei voi tulla toimeen.

Hei,
Kirjoitanpa minäkin tähän ketjuun vaikkei puolisoni olekaan epävakaa...mutta lapseni on. Eli mikä avuksi kun 23 vuotias poikani on epävakaa? Miten voin häntä parhaiten auttaa? Ikävä kyllä taitaa omana ongelmanani olla läheisriippuvuus, eli yhtälö on hankala: epävakaa lapsi ja läheisriippuvainen äiti 😞 Joka tapauksessa osaako kukaan kertoa miten parhaiten tukisin jo kotoa pois muuttanutta lastani? Hän ei paljon asioistaan muinulle kerro mutta kääntyy ongelmien kohdatessa aina puoleeni, kaikkien ongelmien muidenkin kuin rahahuolien...ja niitähä riittää: viimeisimpänä olivat öiset paniikkikohtaukset, joita on vaikeaa puhelimitse hoitaa. Tällä hetkellä on siirtymässä päihdepuolelta varsinaiselle psykiatriselle (minusta pitäisi hoitaa molempia samalla) ja on välitilassa ilman hoitoa.

Käyttäjä Hämähäkkijumala kirjoittanut 04.04.2016 klo 21:29

Haluan vastata tähän, koska itsekin kaipaan näkemystä vakaamman osapuolen vinkkelistä: itsellänikin diagnosoitu epävakaa persoonallisuushäiriö. Lyhytkin kuvaus elämästä epävakaan persoonan kanssa riittäisi!

Minä näen itseni joko parhaimpana mahdollisena kumppanina, saan suurta mielihyvää siitä että toinen on selkeästi onnellinen ja rakkaudenosoitukset ja muu 'lällyily' saa minut onnesta sekaisin. Haluan hakea toiselle vaikka sen kuun taivaalta jos niikseen tulee ja haluan kuulla kaiken, mitä hänen elämässään on tapahtunut/tapahtuu. Nostan toisen jalustalle ja kun tajuan tämän, näen itseni tunnevammaisena sekopäänä. "Parisuhde ei voi toimia, jos tunteet ovat epätasapainossa" ajattelen, ja otan etäisyyttä: yritän viilentää myrskyäviä tunteitani olemalla kaukana, välttämällä kontaktia. Tässä vaiheessa yleensä toinen ymmärtää väärin ja suhde päättyy. En osaa selittää asioita niin, että ne olisivat helposti ymmärrettävissä.
Vakaammalta osapuolelta suhde epävakaan kanssa vaatii varmasti paljon. Itse ainakin koen tarvitsevani lähes jatkuvaa vakuuttelua siitä, että kaikki on hyvin ja hän välittää minusta. Tosin sitten taas pieninkin ele voi kääntää taas koko maailmani täyteen kaaokseen ja valmistaudun kohtaamaan pahimman. Te olette arvokkaita, jotka jaksatte rakastaa ja elää epävakaan kanssa.☺️❤️

Ja sinulle, joka kyselit miten voit tukea poismuuttanutta poikaasi: kuuntele. Kysele. Kerro, että olet hänen tukenaan. Hän todennäköisesti kokee olevansa yksin, muttei ole, kerro se hänelle. Minun vanhemmilla ei ole ollut tarvittavia taitoja lasten kasvattamiseen ja koko elämäni olen vain toivonut, että äiti soittaisi ja kysyisi mitä minulle kuuluu. Välittämisen osoitus on tärkeää.

Käyttäjä ahbpjb kirjoittanut 12.04.2016 klo 11:40

Kiitos neuvosta, yritän olla jatkossa vieläkin enemmän kiinnostunut hänen asioistaan. Kumpa kaupunki ja lääkäritkin olisivat. Hän on yrittänyt siirtyä ns päihdepuolelta normaalille psykiatriselle, jotta saisi mahdollisuuden kela-tuettuun terapiaan. Mutta tämä ei tunnu onnistuvan, hän sai tavata vain yhden lääkärin, joka teki arvion. Hänellä on menneisyydessä huume (subutex) kokemus mutta tämä asia on hoidettu jo vuosia sitten. Edelleenkin hänellä on kannabiksen käyttöä silloin tällöin ja sellaisia kavereita, jotka kannabista polttavat. Ja tämä on se syy, miksi ei pääse psykiatriselle ja terapiaan, lähinnä ne kaverit...tämä ei oikein liity tämän keskustelun aiheeseen, mutta kokeilen saisiko täältä jonkinlaista kokemusapua...

Minun mielestäni pitäisi hoitaa molempia ongelmia samaan aikaan eikä keskittyä vain päihdeongelmaan. Hän ei itse koe kannabiksen käyttöä ongelmaksi vaan ongelma on ahdistus ja paniikkihäiriöt ja epävakaus. Lääkärikunnan mielestä nämä ilmeisesti johtuvat kannabiksesta ja kaikki olis hyvin jos lopettaisi kokonaan. Mutta olen tuntenut lapseni jo 23 vuotta eli vuosia ennen kannabiksen käyttöäkin ja mielenterveysongelmat olivat jo silloin lapsena. Kannabis on hänelle ehkä keino helpottaa epävakaata elämää ja ahdistusta, en tiedä. Onko hänellä mitään mahdollisuutta päästä kela-tuettuun terapiaan? Yksityisen kautta saisi apua, mutta onko meillä siihen varaa??? Onko tällaisilla kaksoisdiagnoosin saaneilla omaa auttavaa järjestöä? Kuka puhuu heidän puolestaan?

Käyttäjä erakkomainen kirjoittanut 12.04.2016 klo 16:27

Minulla on itselläni päihdetausta ja olen nähnyt hyvin paljon muitakin päihteidenkäyttäjiä elämäni aikana. Lääkärit ovat siinä mielessä oikeassa, että esimerkiksi terapian onnistumiseen vaikuttaa päihteiden käyttö. Mutta jos ihminen ei ole kykeneväinen lopettamaan, niin en tiedä onko oikein evätä hoito sen perusteella? Mutta ymmärrettävästi ei varmastikaan haluta panostaan hoitoon, jonka onnistumisesta ei ole takeita päihteiden käytön takia. Eikö päihdepuolella sitten hoideta psyykepuolta mitenkään? Itse olen käynyt läpi pitkän kuntoutuksen päihteiden takia ja siinä kyllä hoidettiin sekä päihteistä luopuminen, että henkinen puoli myös. Koska päihteiden käyttöön on aina syy. Kukaan ei käytä päihteitä ongelmallisesti ellei siellä taustalla ole muita ongelmia. Ja niihin ongelmiin pitäisi saada apua, jotta voi pysyä raittiina.

Käyttäjä Kata_K (Työntekijä) (SOS-kriisikeskus, Helsinki) kirjoittanut 18.04.2016 klo 11:47

Hei kaikki,

Olettekohan huomanneet, että Mieli Maasta ry järjestää Tukinetissä liveryhmiä, jotka on suunnattu pääasiassa masentuneille ja heidän läheisilleen, mutta välillä keskustelunaiheet ovat laajempiakin.

Seuraavassa ensi keskiviikkona eli 20.4. pidettävässä Mieli Maasta liveryhmässä on teemana Läheisen psyykkinen sairaus. Liveryhmä on klo 18-20 ja siihen mahtuu kerrallaan 12 osallistujaa.

Tässäkin keskusteluketjussa on käyty keskustelua läheisen psyykkisestä sairaudesta, joten tervetuloa mukaan keskusteluun, jos siltä tuntuu! 🙂👍

Käyttäjä hämppis kirjoittanut 18.04.2016 klo 13:34

peruskallio kirjoitti 11.2.2016 9:20

Olen naimisissa epävakaan kanssa ja siihen liittyy myös patologista valehtelua. Meillä meni aluksi todella hyvin, hän rakastui heti ja minäkin ajan kanssa. Ensimmäiset merkit epävakaudesta tulivat kuitenkin jo varhain, yllättävät riidat, todella pahat kiukun puuskat aika pienestäkin asioista ja ne johti päivän parin aikalisiin ja toteamuksiin, että tästä ei tule mitään. Näitä riitoja on ollut säännöllisesti ja ne usein alkaa toisen kokemuksesta, että häntä tai lapsia syytetään tai arvostellaan, olen esim. hänen lapselta kysynyt tietääkö hän missä jokin tavara on. Meillä on siis molemmilla lapsia edellisistä liitoista. Kun riita lähtee liikkeelle, siitä alkaa monologi joka toistuu usein täysin samalla kaavalla, minun kimppuuni hyökätään kaikin mahdollisin sanoin ja eroilmoituksin ja lopulta puolisoni menee nukkumaan ja haluaa olla yksin. Aluksi olin täysin hämilläni mitä tapahtui ja paha olo vain paheni yön aikana ja aamulla olin jo itsekin vihainen, kun puoliso oli taas jo unohtanut koko riidan. Tämmöiset riidat ovat johtaneet yksipuoliseen eroon ja sitä kautta myös pettämiseen, mitä puoliso ei miellä ollenkaan pettämisenä, sillä hänhän oli ilmoittanut, että ottaa aikalisän ja on kadonnut tullen päivän tai parin päästä nöyränä takaisin myöntämättä kuitenkaan tapahtunutta. Ne on useimmiten selvinneet myöhemmin hänen ollessa hyvin humalassa tai lääkkeiden vaikutuksen alaisena. Minulla meni pitkään ennenkuin ulkopuolisen avun avulla ymmärsin, että en tämmöisen kohtauksen tullen voi tehdä oikeastaan mitään muuta kuin antaa toisen olla rauhassa. Se on kuitenkin johtanut siihen, että en pysty kertomaan toiselle omista tunteista, sillä se useimmiten laukaisee vastahyökkäyksen ja riidan. Patoan siis kaiken sisälleni ja pikkuhiljaa se rikkoo itseni ja voin huonosti.

Puolisoni pelkää todella paljon, että hän tulee petetyksi, eikä kestä yhtään arvostelua tai kritiikkiä. Se laukaisee välittömästi vastahyökkäyksen ja pahimmillaan hän takertuu sitten suhteen ulkopuoliseen henkilöön, mikä itsestäni tuntuu lähinnä kostona, toki myös pettämisenä, mutta aina hän palaa ja vannoo rakkautta minuun. Hänellä on ollut myös pidempiaikainen suhde, joka on tietysti hänen mielestään vain kaverillinen, vaikka asian todellinen laita on aivan selvä kun toinen on koko ajan mielessä ja viettää monia öitä hänen luonaan.

Kaiken tämän lisäksi parisuhteemme on rakennettu suurien valheiden päälle, puolisoni on valehdellut todella merkittävistä asioista romuttaen luottamuksen täysin ja se on johtanut siihen, että tulevaisuuden suunnittelu on mahdotonta kun kulman takana odottaa aina seuraava yllätys paljastumistaan. Taloutemme on aivan pilalla, olemme velkavankeudessa ja asioiden korjaaminen on hyvin haastavaa kun toinen ei myönnä mitään, eikä pysty osoittamaan empatiaa minulle, eikä tunne syyllisyyttä kuin sen pienen hetken kun valhe paljastuu. Tämän jälkeen hän perustelee valheen oikeutetuksi ja jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän ei pyydä anteeksi, ei ainakaan itse tekoa vaan että on aiheuttanut mielipahaa.

Sun kertomassa on tuttu tarina. Tällaisessa suhteessa on omat tunteet ja tarpeet unohdettava, näin kävi minulle. Lopultakin en vaan kyennyt enää yhteiselämään. Koin ettei mun elämääni kohtaan ollut mitään kunnioitusta. Mun tunne elämälläni ei ollut (ei saanut olla) mitään näkyvyyttä ei sanoja. Tunsin itseni puu-ukoksi joka vaan on vailla mitään vaikka sisin huusi omaa nälkäänsä. Tosi ahdistavaa kaikkine pettämisineen, holtittomin elämänkääntein. Kun hetki sitten sovittiin asioista ne vaihtoivat suuntaa kuin tuuliviiri. Yritä siinä sitten sovittaa oma elämänrytmi. Mahdoton elää yhdessä ja arkea saman katon alla. Juuri ja juuri lyhyitä tapaamisia tai puhelikeskusteluja, lyhyitä tarkoin mietittyjä viestejä voi olla, muuta ei. Elämäni on muuttunut eron jälkeen pikkuhiljaa seesteisemmäksi.Tunne-elämän lukkiutumiset on selvitelty terapiassa. Aivan käsittämättömiä ahdistus tilanteita, pelkoja, ristiriitaisia tunteita ties mitä oli. En halua palata entiseen niin lämmin ja hyvä ihminen kuin hän olikin ja hetken luulin löytäneeni aarteen. On hän sitä vieläkin - saavuttamaton - ikävä kyllä☺️❤️☺️

Käyttäjä peruskallio kirjoittanut 19.04.2016 klo 10:19

hämppis kirjoitti 18.4.2016 13:34

peruskallio kirjoitti 11.2.2016 9:20

Olen naimisissa epävakaan kanssa ja siihen liittyy myös patologista valehtelua. Meillä meni aluksi todella hyvin, hän rakastui heti ja minäkin ajan kanssa. Ensimmäiset merkit epävakaudesta tulivat kuitenkin jo varhain, yllättävät riidat, todella pahat kiukun puuskat aika pienestäkin asioista ja ne johti päivän parin aikalisiin ja toteamuksiin, että tästä ei tule mitään. Näitä riitoja on ollut säännöllisesti ja ne usein alkaa toisen kokemuksesta, että häntä tai lapsia syytetään tai arvostellaan...

Sun kertomassa on tuttu tarina. Tällaisessa suhteessa on omat tunteet ja tarpeet unohdettava, näin kävi minulle. Lopultakin en vaan kyennyt enää yhteiselämään. Koin ettei mun elämääni kohtaan ollut mitään kunnioitusta. Mun tunne elämälläni ei ollut (ei saanut olla) mitään näkyvyyttä ei sanoja. Tunsin itseni puu-ukoksi joka vaan on vailla mitään vaikka sisin huusi omaa nälkäänsä. Tosi ahdistavaa kaikkine pettämisineen, holtittomin elämänkääntein. Kun hetki sitten sovittiin asioista ne vaihtoivat suuntaa kuin tuuliviiri. Yritä siinä sitten sovittaa oma elämänrytmi. Mahdoton elää yhdessä ja arkea saman katon alla. Juuri ja juuri lyhyitä tapaamisia tai puhelikeskusteluja, lyhyitä tarkoin mietittyjä viestejä voi olla, muuta ei. Elämäni on muuttunut eron jälkeen pikkuhiljaa seesteisemmäksi.Tunne-elämän lukkiutumiset on selvitelty terapiassa. Aivan käsittämättömiä ahdistus tilanteita, pelkoja, ristiriitaisia tunteita ties mitä oli. En halua palata entiseen niin lämmin ja hyvä ihminen kuin hän olikin ja hetken luulin löytäneeni aarteen. On hän sitä vieläkin - saavuttamaton - ikävä kyllä☺️❤️☺️

Tämä on juuri yksi päällimmäisiä omia tunteitani, että minun tunne elämällä ei saa olla mitään näkyvyyttä, sillä minun ongelmat ovat niin mitättömiä hänen ongelmiin verrattuna - vaikkakin osa niistä ongelmista on täyttä valhetta ja suurin osa hänen itsensä aiheuttamia.

Meillä tuuliviiri kääntyy tuulta nopeammin ja koskaan ei voi tietää millä tuulella toinen on ja yksi mitätön sana voi muuttaa kaiken. Lisäksi hän haluaa ymmärtää monet asiat väärin, jopa silloin kun kuvittelen sen olevan mahdotonta, mutta silloin sanat laitetaan suuhuni, jotta saadaan kriisi aikaiseksi. Aamuin illoin saa olla varpaillaan ja haistella ilmaa millä tuulella toinen on.

Mutta sitten on hyviä kausia, jolloin ihmettelen mistä on kysymys. Useimmiten ne kaatuvat alkoholin käyttöön tai että keskustelemme vaarallisista aiheista. Mutta hyvinä päivinä minulla on myös se aarre jonka kuvittelin löytäneeni.

Miten ihmeessä ottaa ero puheeksi, kun toinen ei ymmärrä asiaa lainkaan? Suuttuu pelkästä ajatuksesta ja laittaa kaiken minun viaksi, paitsi ne muutamat huonot valinnat jotka hän on tehnyt. Mutta niitäkään hän ei osaa pukea teoiksi ja myöntämään mitään konkreettista. Välillä hän kiittää, että olen jaksanut, mutta ei hän aidosti ole kiinnostunut siitä. Olen kertonut, että en jaksa, mutta se viesti kaikuu kuuroille korville.