blaah.. tarina on niin pitkä ja loputon, mutta entinen avopuolisoni on kollegani. Hän oli ihan hirvittävän julma oikeastaan koko suhteen ajan ja olen huomannut olevani sellainen vaimonhakkaajan vaimo, vaikka väkivalta olikin henkistä. Aina annoin anteeksi, aina yritin selvitellä ja sovitella, aina olin rikki ja annoin rikkoa lisää. Se heijastui tietenkin jo tuolloin töihin ja työkykyyni. Vuosi sitten tulin raskaaksi. Siitä alkoi ihan siis järkyttävä henkinen raakuus. Mies haukkui minut oksettavaksi sekasikiöksi (olen liikuntarajoitteinen), ja että hän ei ikinä hyväksyisi ”tollasta” lapsensa äidiksi, ja kuinka hävettää että on koskaan edes koskenut muhun.. ja jos en keskeytä raskautta, hän tappaa itsensä tmv. Tätä jatkui ja jatkui. Hän kieltäytyi auttamasta mua työmatkalla hotellihuoneessa, eikä suostunut päästämään mua sieltä esimerkiksi ulos. Hän kirjaimellisesti yritti ajaa mua itsemurhaan. Että mun pitäisi tappaa itseni, koska mun ei olisi koskaan pitänyt edes elää, vaan mun olisi pitänyt kuolla jo synnytykseen.

Töissä ja ihmisten ilmoilla hän oli kuin ei mitään. Ihan täysin neutraali ja hillitty. Sanoin hänelle, että pidän sen lapsen yksin ja hän voi lähteä pois meidän elämästämme.

No.. tuli ultra ja lääkäri totesikin, että se alkio on kuollut. Menin ihan rikki tietenkin. Olen sen verran vanha, että olin niin onnellinen, että saankin vielä vauvan! Mies silitteli siinä ja halasi jne.. kun oli ne lääkärit. Sanoin hänelle, että hän voi nyt joko lähteä tai sitten olla ihan varmana mun tukena. Hän jopa lupasi meidän esimiehellemme olla tukena ja tulla mukaan mm sinne sairaalaan, kun se abortoitiin se alkio. Se aborttiaika oli maanantai ja tämä ultra oli torstai. Lauantaina hän alkoi laittaa pukua päälle. olin ihan rikki kotona ja itkeävollotin sohvalla ja voin tosi huonosti tietenkin. Lauantaina mies ilmoitti, että lähtee yliopiston juhliin. Jätti mut siinä tilassa siis yksin kotiin. lupasi ja vannoi, että tulee kotiin. Ei tullut.. Soitin aamulla kaikki sairaalat ja hänen perheensä läpi, että hän on kadonnut. Mun ystävä tuli mun tueksi ja olin nyt myös huolesta sekaisin. Sitten hän tuli kotiin. Ihan kuin ei mitään. Alkoi lukea hesaria .. Mun ystävä lähti siitä pois ja mies aloitti taas sen nimittelyn, ei antanut koskea, ei koskenut jne.. oli ihan hirveä. Seuraavana aamuna oli se aborttiaika. Sinne hän vaan heitti mut ja jätti yksin. Töistä hänet lähetettiin takaisin, että eikö sen pitänyt olla mun tukena. Hän tuli takaisin, muttei tullut edes samaan huoneeseen.

Aika kului, siinä tapahtui kaikkea muutakin, kuten koira jäi auton alle ja ..olin vaan totaalisen rikki. Kaikin puolin rikki. Uutena vuotena mies ilmoitti, että hänellä on uusi suhde. Kävi nopeasti ilmi, että se oli meidän yhteinen opiskelukaveri. halusin tietää, koska se oli alkanut, koska mies kiven kovaan väitti, että ei silloin kun mulla oli se keskenmeno ja hän katosi. Otin siis yhteyttä siihen tyttöön. Näimme hänen kanssaan ja hän oli ihan järkyttynyt tietenkin koko tarinasta. Kävi ilmi, että mies oli valehdellut mm. että me emme olisi nähneet vuoteen, pimitti tiedon, että olemme samassa työpaikassa.. ja sillee.

No tämä nuori nainen onneksi hyppäsi siitä suhteesta heti ulos. Ei halunnut jatkaa sitä enää.

Talvella mies alkoi pyytää anteeksi, että ei haluakaan menettää mua jne. Olin ihan sekaisin, ja halusin tietenkin uskoa, että no.. ehkä tämä tästä.. että ehkä se raskaus säikäytti.. Yritin sen verran sovitella työterveyspsykologin kautta asioita, että voidaan nyt olla edes töissä. Mies ei ollut siellä ollenkaan valmis tulemaan vastaan. Hän oli täysin välinpitämätön ja ylimielinen. Ei näe tehneensä mitään kovin kamalaa ja mun pitäisi vaan mennä eteenpäin.

Olen yrittänyt nyt kohta vuoden mennä eteenpäin. Voin vaan tosi huonosti koko ajan. Hänen näkemisensä päivittäin tuo ne kauheat muistot keskenmenosta, nimittelystä, nöyryytyksestä jne.. pintaan niin elävänä. Uudelleen ja uudelleen. Tunneside on tietenkin vahva ja ristiriitainen. En voi ymmärtää, miksi toinen oli niin julma kun itse olin vielä niin rikki.. Suru, ahdistus ja kaikki eivät ota hellittääkseen. Olen ruuvipuristimessa. Itken joka päivä ja olen tosi itkuherkkä. Yritän mennä töihin, mutta en pysty enää keskittymään. Olen vaan tosi rikki koko ajan, vaikka kuinka yritän tsempata ja ihmisten ilmoilla olenkin jotenkin..onnistun huijaamaan että olisin ihan ok.

Mies sanelee ehtoja koko ajan. Hän on ihan täysin jäätävä. Ei tule ollenkaan vastaan työterveyspsykologilla tai muutenkaan. Hän siis sanoo haluavansa olla ystävä(?), mutta ei pidä nähdä niin ja näin usein, ei saa soittaa kuin niin ja noin usein, hän haluaa pitää koiriakin, hän haluaa sitä ja haluaa tätä ja haluaa halata ja silittää, jos siltä tuntuu.. siis niin ahdistavaa.. ja enhän mä tietenkään voi ..eihän se nyt noin mene. Hän ei suostu tekemään mitään kompromisseja töissä. Ei suostu huomioimaan sitä, että mä voin siellä huonosti sen takia, että hän on ollut niin julma.

Tämä ei viime vuotinen ei siis ollut todellakaan ainoa tai ensimmäinen kerta, kun hän on vetänyt maton alta, nimitellyt ja ollut ihan hirveä. Se, että sitä on jotenkin sietänyt saa mut vihaamaan itseäni. Ihan siis todella.. Hän jopa saa itsensä uhriksi tässä tilanteessa. Hänen mielestään mä uhkailen ja kiristän, kun haluaisin vaan saada oman pääni edes vähän kasaan..siten, että työpaikka järjestelisi meidät jotenkin siten, ettei tarttisi kohdata.

Olen niin siis sekaisin ja ristiriitaiset tunteet ja pakkoajatukset eivät jätä rauhaan. Tunnen itseni kuvottavaksi ja arvottomaksi. En enää tiedä, mitä pitäisi tehdä. Kävellä rekan alle..?