entä jos en vaan pidä lapsuudenkodin isästäni?
hei,
minulla on omantunnon vaiva. En pidä lapsuudenkodin isästäni. Asia on aina silloin ajankohtainen, kun minut pyydetään sinne kylään. Tunnen vastenmielisyyttä, enkä haluaisi mennä, mutta menen, koska se on mun isä.
Joskus olen sepitän itelleni, että täytyy mennä, koska se on mun isä. Onko se niin ?
Lisäksi ajattelen, että en halua mennä, koska olen tosi väsynyt aina sen vierailun jälkeen. Isä ja minä olemme aina eläneet eri systeemeissä. Tosi nopeasti nousee karvat pystyyn, kun alkaa kahvipöydässä keskustelu tyrehtyä, kun arvot alkavat paljastua. Minä olen monikulttuurinen ja isä erittäin yksilökeskeinen, epäluuloinen.
Minun monikulttuurisuuteni on ystävällisyyttä ja ei-tuomitsevaa (naapurit tai vähän eriskummalliset ihmiset), isä kannattaa amerikkalaista turva-aita-mentaliteettia naapureiden välille. Mun pitäisi saada ottaa aina joku pappi mukaan sille kyläreissulle, että voisin purkaa sille sydäntäni.
Myös ajattelen, että isälläni on aina ollut perus-alkoholi-ongelma, ja sen luonne ei ole kiva. En haluaisi viettää omia lomapäiviäni sellaisessa seurassa.
Olenkohan liian mukavuudenhaluinen, kun en haluaisi tavata sitä isää?
Heippa
Eihän sitä sinun ole pakko mennä isäsi luona käymään jos et halua!!
ja varsinkin jos on humalassa.
Ainakin kannattaa sopia että on sinun kyläilessä selvinpäin.
Ja eihän sitä aina ajatukset käy yksiin mut jokaisella on omia ajatuksia ja onhan siinä sukupolvi eroa niin ajatukset muuttuu kummasti vanha ajattelee omalla ajattelulla ja sinä ajattelet omalla tavallasi. niin se vaan menee
Kivat kevät terveiset sulle
Oma rakas isäukkoni tapaa sanoa, että "Ystävänsä voi onneksi valita, sukulaisia ei". Jos et kerta kaikkiaan tule isäsi kanssa toimeen ja ahdistut siellä käydessäsi, niin miksi pitäisit yhteyttä? Ei sukulaisuus ja/tai lapsi-vanhempi -suhde velvoita mihinkään. Ja kukapa sitä muutenkaan tapailisi vapaa-ajallaan ihmisiä, joista ei pidä.
Olen samalla linjalla muiden kanssa: ei sinulla ole mitään velvollisuutta pitää isääsi yhteyttä. Minä olin helpottunut, kun vanhempani erosivat ollessani 15-vuotias ja isäni lähti kotoa. Ei jättänyt uutta osoitettaan. Ei koskaan ottanut enää yhteyttä lapsiinsa. En koskaan odottanutkaan yhteydenottoa. Isäni oli minulle aina ventovieras ja joutikin lähteä.
Ympäröi itsesi ihmisillä, joiden seurassa viihdyt! Se tekee hyvää. 🙂🌻🙂👍
Minunkin isä oli minulle ällöttävä ja epämiellyttävä henkilö, vaikka jollain tapaa häntä kuitenkin rakastin. Olihan miellä kuitenkin ollut joskus hyviä hetkiä. Kotoa muuton jälkeen näin häntä vain muutaman kerran (jotka vahvistivat vain entisestään sitä tunnetta, etten halua olla hänen kanssaan tekemisissä) ennen kuin hän kuoli. Kuoleman jälkeen tuli helpotus ja isääni liittyvät painajaiset loppuivat. Muutama vuosi viiveellä tuli suru ja syyllisyys. Nykyään näen hänestä harvakseltaan unia ja niissä hän ilmestyy minulle mukavana isäolentona.