Huhhuijaa!
Ensimmäinen vappu, juhannus ja viimeisimpänä hääpäivä eron jälkeen ohi. Vietin ko. päivät yksin, koska ystäväni olivat omien läheistensä kanssa. Bilettäjä en ole ole koskaan ollut eikä ystäväpiirissäni ruukata hirveästi yhteisiä juhlia järjestää. Oma lapsuudenperheeni asuu kaukana enkä sinnekään noina päivinä viitsinyt lähteä.
Eilen hääpäivänä jo aamu oli vaikea. En olisi halunnut nousta ylös ollenkaan. Nousin kuitenkin ja kävin vesijumpassa ja liikkumassa muutenkin. Kotiin tultuani istahdin nojatuoliin lukemaan television toiveiskelmäkanava taustalla soimassa. Yhtäkkiä havahduin siihen, että kyyneleet virtasivat vuolaana pitkin poskiani. Mitä?! Häävalssimme ”Suvivalssi” soi taustalla.
” Ei huomista päivää voi tietää
se ilon vai murheenko suo
mut kanssasi elämäntiellä
me kestämme minkä se tuo.”
Emme kestäneet enkä kaipaa entistä puolisoani elämääni hänen sivusuhteidensa vuoksi mutta sureminen menetetystä on vielä kesken. Uskon, että vielä ilonkin päiviä tulee. Nyt on vain taas tämä vuolaiden itkuvirtojen vaihe.
Jouluksi varaan itselleni matkan lämpimään.
Eron jälkeinen suru voi olla pitkä. Itse olen nyt siinä tilanteessa,että entiedä jatkuuko suhde vai ei. Olen ollut hyvin yksin asian kanssa. Enkä ole päässyt vielä keskustelemaan mieheni kanssa asiasta. Vähän jo varauksella odotan,miten tässä edetään. Ja oikeastaan jo hieman pelkään jo eron jälkeistä aikaa, vaikka mitään päätöksiä ei ole tehty.