Ensiapu löytyy teistä!
Luin Dahliakukan aloittamaa ketjua. Olin etsinyt epätoivoisesti apua tähän tilaani. Kun luin noita viestejä, ymmärtäväisiä, lempeitä, tuli tunne, että ehkä minuakin kuunnellaan.
Olen toista kertaa naimisissa (7 v), kuvittelin, että nyt kaikki olisi toisin. Tänään tajusin, etä taa menin siihen lankaan, josta Harville Hendrix varoittaa kirjassaan: Kaikki se rakkaus, joka sinulle kuuluu. – Äiti aina muisti evästää: sinusta ei ole mihinkään, ei koskaan tule olemaankaan. Sinusta tulee makkaranleimaaja (kaikki kunnia heille!) tai päädyt katuojaan. – Minä yritin siinä sivussa kasvattaa itsetuntoa ja ajatella, ettei se noin voi olla, kyllä minä olen ihan tolkun ihminen. – Ensimmäinen mies oli niin katkera kaikesta ja kaikella, ettei hän voinut muuta kuin hokea epäonneaan, että oli joutunut minun kanssani naimisiin. Sitä epäonneaan hän sai hautoa 30 vuotta, kunnes minä ymmärsin hakea eroa.
Nyt taas tässä on kyse ihan niin naurettavasta asiasta kuin autolla ajosta. Mies on murjottanut 5 pv, kun uskalsin kysyä ajaessani uutta autoamme: miten ne menikään ne pitkät päälle. Mies meni totaalisen sekaisin, alkoi huuto, etten ole viitsinyt lukea ohjekirjaa!- Olin lukenut, hajanaisesti tietenkin. Selitin, että toiset oppii tekemällä ja kuuntelemalla. Ei- se on jo ottamassa eroa.
Lopputulos on, että minun pitää ajaa yksin. Sen sijaan, että vieressä istuisi tekniikan expertti, joka lempeästi sanoisi (jos nyt haluaa sitä ikuista autokouluaan pitää), nyt vaihda kaistaa, huomaa stop-merkki edessä jne.
Koska asumme nyt tilapäisesti Amerikassa, liikennesäännöt ovat toiset, välimatkat ovat mielettömät. (tämä Amerikassa asuminen sinänsä on jotain sanoinkuvaamattoman masentavaa!)
Tämä autolla ajo on vain yksi esimerkki. Koko ajan saan tuntea itseni hölmöksi ja osaamattomaksi. Jos uskallan kysyä, seuraa huutoa ja murjotusta. En tiedä, miten päin varpaillani minun pitäisi olla. Sitten tieteenkin on niitä kausia, jolloin mies on aivan uskomattoman ihana, hauska ja eläväinen.
Ja nyt vielä se tärkeä: kun edes ajattelen valittaa jonnekin päin, nousee ensimmäisenä mieleen, ettei ole oikein valittaa. On niin paljon ihmisiä, joilla on asiat paljon huonommin. Hävettää valittaa.
Uusiovaimo
Hei!
Tämä on tosi hyvä kanava purkaa huoliaan ja laajentaa näkökulmaa. Viestisi oli jotenkin alakuloinen, kun luin sitä ja harmittaa puolestasi.
Muista, että sinä olet arvokas ihminen. Miehesikin tulisi se huomata. Älä alistu huonoon kohteluun, et ole sitä ansainnut. Jos annat sen jatkua, niin silloin hän ei huomaa käytöksessään mitään poikkeavaa. Vaikuttaa, että miehelläsi ei ehkä ole asiat hyvin, kun purkaa sinuun pahaa oloaan. Tosin täältä on vaikea alkaa neuvomaan...
Vain puhumalla asiat selviää, muuta tietä ei ole, vaikka se tuntuu joskus tosi pahalta.
Hei uusiovaimo,
onko tämä uusi vanha miehesi amerikkalainen vai suomalainen? Uskoisin, että kyseessä on miehesi omat ongelmat jos tuollaisesta suuttuu ja mykkäkoulua pitää. Aika lapsellista, mutta kaipa hänellä siihen sitten joku syy oli. Huono päivä, huono omatunto, kyllästyminen suhteeseen, mikä tahansa voi olla. Seitsemän vuoden kriisi? Pystyttekö ollenkaan puheyhteyteen asiassa?
Missäpäin ameriikkaa olet?
Hei Juulia.
Olemme Kaliforniassa. Mies on hollantilainen. Tosi tiukkapipo, mutta väliaikoina, joita on onneksi paljon, tosi mukava. Mutta sillä tavalla mukava, että aina saa olla varpaillaan. Riita, murjotus alkaa ihan mistä hyvänsä. Monesti minulla ei ole aavistustakaan, ihan rehellisesti, mikä meni vikaan. Ja kun kysyn, saatan saada vastauksen joskus jopa samana päivänäkin ja se kuuluu aina: sun pitää kysyä sitä itseltäs! - Nyt on ollut viikkkokaupalla sellaista. Tänään uskalsin kysyä: kuule, mistä nyt ny kiristää? Olin suggeroinut itseni: nyt et korota ääntä, etkä hermostu. Niinpä sitten kuuntelin nöyränä sitä tolkutonta huutoa niistä kaikista virheistä, joita olen koskaan tehnyt ja tulen ilmeisesti aina tekemään. Miten kuvittelen itsestäni vaikka mitä, vaikka tosiasiassa olen tyhmä ja täynnä komplekseja. Puheet ovat yleensä ristiriitaisia. Yritän kysyä, että vaikka niin olisikin, mitä aihetta siitä on murjottaa ja repiä pelihousunsa? - Saa vastaukseksi ilkeää matkimista.- Tämä yleensä tapahtuu vasta monen murjotuspäivän jälkeen.
On tuskallista ajatella, että kai täytyy erota. Niiden väliaikojen takia en haluaisi, taidan rakastaa tätä ihmistä, mutta hänen rakkautensa kanssa kai on niin ja näin. Mutta en voi kuvitella, että loppuikä menisi tällaisessa masentavassa maahanpolkemisessa. Tuntuu, että kerta kerralta itsetuntoni murenee vain enemmän. Vakuutan itselleni, että olen ihan ok ihminen. Mutta kun sitä on sillä tavalla rakennettu, että ne ikävät herjat ottaa totena ja kaiken positiivisen (jota en nykyisin enää mieheltä kuule ikinä, muilta kylläkin onneksi paljon) vain imarteluna ja kohtelaana käytöksenä.
Me oltiin vuosia sitten parisuhdeterapiassa ja se kantoi heldelmää. Terapeutti oli niin mielettömän hyvä, sai luultavasti miehenikin puhumaan (silloin, kun en ollut läsnä), tuntui, että nämä kohtaukset vähenivät merkittävästi. Alussa oli tosi vaikeaa ja nyt taas taitaa kallistua siihen suuntaan. Kunhan täältä joskus palaamme, ehkä yritän kiristää miehen taas tämän ihmisen puhelille, ennen sitä eroa.
Kiitos teille molemmille, jotka olette jaksaneet vastata. On ihana kertoa jollekin, kun kenellekään ei voi puhua.
Uusiovaimo..hollantilaiset ovat omaperäistä kansaa, joten älä ota itseesi tai anna itsetuntosi murentua miehen takia. Sen sijaan hae netistä tietoa hollantilaisista ja heidän kulttuuristaan, ehkä ymmärrät miestäsi paremmin. Voi olla että hän on narsisti, mutta suuri osa lienee kulttuurisidonnaista mistä teillä kiikastaa. Minulla on se käsitys, että hollantilaismiehet ovat tosi omalaatuisia 🙂 En tiedä miten he suhtautuvat suomalaiseen itsenäisyyteen, naisten nimittäin, koska siellä kai vielä moni nainen on kotona perheen kanssa ja isä määrää. Jotkut miehet ovat niin miehiä, että helpommalla pääsee kun yrittää antaa miesten päteä, vaikka vaikeaa se on..tsemppiä sinne ja onkohan sinulla joku meiliosoite mihin voisi kirjoitella?
Hei Juulia.
Olis kiva kirjoittaa, mutta en halua antaa s-postiosoitettani näin julkisesti, koska se sisältää nimeni. Anonyyminä on mukava kirjoittaa.
En oikein viitsi kenenkään ystävän kanssa puhua näistä kriiseistä, muutan ne kevyeksi leikiksi ja vitsiksi. Joskus olen kuullut juoruja itsestäni ja liitostani sillä tavalla, että olen hämmästynyt, kuinka jutut muuttuvat matkalla. - Ystäviä en halua rasittaa, tiedän, että jotkut kuuntelisivat varmasti, olisivat luotettaviakin, mutta silti en halua paljastaa ihan sydänjuuriani oikein kenellekään.
Ja toisekseen on se tyypillisin minä, josta jo mainitsinkin: hävettää valittaa. Tiedän, että oma ongelma on vuoren kokoinen, silloin kun se siltä tuntuu. Eikä sitä pienennä yleensä se, että jollakin on asiat vielä huonommin. Mutta silti omatunto soimaa: mitä siinä valitat, vilkaise vähän ympärillesi.