Olen ollut pitkässä liitossa, lapsiakin on siunaantunut 3 tyttöä. Olemme olleet 12 vuotta naimisissa ja 14 vuotta muuten yhdessä. Ongelmaksi on muodostunut että tiedän liittomme olevan ohi, mutten uskalla lähteä. Kuvioon ei liity väkivaltaa eikä alkoholia ja mieheni on kovasti kyllä muuttunut avioerouhkaukseni jälkeen, mutta kauanko sitä kestää? En vaan uskalla lähteä tästä mihinkään. Elämä on turvallista näin, mutta olen koko ajan onneton. Minua on kohdeltu tässä liitossa ”huonosti”. Kohtelu on ollut lähinnä henkistä ja kun viimein sain mittani täyteen, en uskallakaan lähteä Pelottaa, kuinka pärjään yksikseni lasten kanssa. Miten rahat riittävät, kuinka sitä jaksaa jne. jne. Sitä on niin tottunut tähän. Lisäksi minun on mentävä töihin, enkä ole 10 vuoteen ollut töissä, sekin pelottaa. Kuinka tästä oikein selviää vai pitääkö minun vain jäädä tähän toivottomaan liittoon loppuelämäkseni?☹️
Onko täällä muita saman kokeneita tai samassa tilanteessa?
No valotahan hiukan mikä on niin kurjaa? Miten se on karseaa olla siinä? Mitkä on ne syyt pohjimmiltaan asioihin?
Ihmiset muuttuvat,miehesi voi muuttua,minä muutuin!
Kerro tarkemmin,ei voi oikein muuten sanoa juuta tai jaata. Kukaan ei voi sinua neuvoa että tee näin tai näin.
Mitä olette tehneet korjataksenne asiat? Siis sinä ja miehesi? Et voi laittaa onnellisuuttasi miehesi varaan,se on sinusta itsestä kiinni. Tämä on meinaan yleinen ja vaarallinen harhaluulo parisuhteen kannalta.
Ei ole puolison tehtävä tehdä toista onnelliseksi,se on itsestä kiinni.
Autan jos voin mutta kerro ihmeessä tarkemmin jos vaan voit.
Jos päätät lähteä pärjäät kyllä. on suuri muutos aloittaa elämä yksin siksi ymmärrän hyvin pelkosi. tuossa tilanteessa on myös helposti vaara ajautua uuteen suhteeseen.
Luota minuun pärjäät yksinään. Menee muutama vuosi niin olet oppinut elämään täysin yksin.
No, mä olen ollut koko ajan kokenut olevani alistettu tässä suhteessa. Ei mitään sanavaltaa mihinkään. Jos olen jostain asiasta uskaltanut olla eriä mieltä, vaatia jotain, tuloksena on viikkojen mykkäkoulu, kunnes minä sitten olen ollut "mielin kielin" tyyliin unohdetaan koko juttu, sinä olit oikeassa (mikä ei läheskään aina pitänyt paikkaansa että hän olisi oikeassa ja vaikka olisikin ollut, ei asioita tuolla tavalla "diktaattorimaisesti" hoidella, meitä on ollut kaksi aikuista tässä suhteessa, molemmat yhtä lailla päätösvaltaisia). Henkisen väkivallan käytössä tuo puoliso on ollut varsin loistava (myös edellisissä suhteissaan, sen olen kuullut nyt hänen ystäviltään joiden kanssa olen tilanteesta puhunut) ja sitä hän on tässä meidänkin liitossa viljellyt tarpeen mukaan 14 vuotta. En väitä ollenkaan että minä olisin syytön liittomme tilaan, ehei! Itsehän olen tähän suostunut ja minulle se on vuosikaudet sopinut. Olen ollut koko lastenteko ajan (2, 6 ja 10 -vuotiaat lapset) kotiäiti ja nytpä onkin kiva tehdä eroa, kun mies on sitä mieltä ettei mulle kuulu kuin pikku siivu HÄNEN omaisuudestaan koska "SINÄHÄN se olet joka on lähdössä". Hän suoraan sanottuna kiristää sillä, että rahantulo loppuu kun ovesta ulos lähden. Lapsetkin aikoo pitää itsellään (kiristää myös siis sillä) ja haluaa että minusta tulee viikonloppuäiti. Kaikki tämähän ratkeaa sillä, etten lähde. Eli ihan itse voin valita. Kyllähän hän varmaankin on muuttunut, mutta edelleenkin tuo "hallitseminen" näkyy. Ollaan käyty pariterapiassa ja yksilöterapiassa ja periaatteessa mies on ymmärtänyt sen, mikä meidän liitossa on mennyt vikaan mutta minä en enää usko että välimme ovat korjattavaisssa niin että pystyisimme elämään yhdessä avioparina. Mutta mä en uskalla lähteä... enkä saata käsittää itseäni miksi.
...kirjoittelen lisää kun jaksan.
Lue tietoa narsisteista, löytyy netistä.
Miten avioero on aina se ratkaisu mitä täällä tarjotaan.
Ei tietenkään se saa tai voi olla ainoa ratkaisu.
Vaan ratkaisu on puhuminen ja puhuminen.
Perheasiain neuvontakeskuseen yhteyttä ja molemmat menette sinne.
Auttaa kun kolmas osapuoli kuuntelee molempien puolet asiasta ja ehkä osaa vielä neuvoa teitä.
Mutta tärkeää on että molemmat haluaa apua!
Ja jollei toinen suostu apuun niin siitä jo voi vetää johtopäätökset jatkosta.
Mut puhukaa ensin hyvät ihmiset!
Ihmiset voivat muuttua jos sellainen mahdollisuus tarjotaan heille.
Mulle sellaista ei suotu ja nyt syön lääkkeitä ja itken paljon.
Puhukaa toisillenne ettei teille tapahdu samaa kuin minulle.
Olen 34v mies ja olen ihan loppu!
Pärjäilkää yhdessä!
Nyt otin viimein sen askeleen jota olen pelännyt. Hain eroa, hankin asunnon ja olen
muuttamassa pois ensi viikon alussa (uskomaton tuuri kävi, että sain asunnonkin näin
pian).Ehkä elämä vielä joskus hymyilee. Itse koen ettei minulla ole muuta ratkaisua kuin
erota.
Olet rohkea kun olet tehnyt päätöksesi. Kukaan ei pakota sinua muuttamaan päätöstäsi, se on sinun omasi. Olen myös eroamassa, kylläkin "vain" avosuhteesta, 6 vuotta kestäneestä. Suhde on ollut tasaisen väkivaltainen ja henkistä väkivaltaa on ollut, myöhemmin myös molemmin puolin kun aloin puolustaa itseäni. Viime vuoden lopulla sain tietää että mies on pettänyt minua. Sovimme jo erosta ja minulla oli yhden kerran lohduke seksiä vanhan ystäväni kanssa. Mies sai tästä tietää ja sai järjettömän mustasukkaisuuskohtauksen, pahoinpiteli minut pahasti, poliisit puuttuivat jo asiaan. Nyt olen yrittänyt järjestää itselleni uutta alkua. Mies ei halua erota eikä suostu järjestämään käytännön asioita yhteisten lainojen suhteen. Hän anelee uutta mahdollisuutta. Itse kaipaan omaa aikaa mutta olen myös alkanut miettiä mitä jos antaa mahdollisuuden senkin varjolla että itse on ahdistunut ja onneton, ehkä tilanne paranee. En enää tiedä mitä tehdä. Muuttaminenkin tuntuu rankalta ja töissä vaaditaan nyt tosi paljon, tuntuu että voimat loppuvat kaikin puolin.