voimia!!!

Niin, sinun tarinaasi taitaa olla hieman kerrottuna tuolla toisessa pettämisketjussa. Teillä on pitkä avioliitto takana ja sen särkyminen tuntuu varmasti mahdottomalta. Sitä yrittää kaikkensa ja niinhän se pitääkin olla. Mutta jokaisella jossain se raja kulkee, ja kun vääryyksiä elämän varrella tapahtuu, ne myrkyttää mielen jos niitä ei aidosti pysty antamaan anteeksi. Miten teillä silloin 15 vuotta sitten asiat käsiteltiin - kerrot että pääsit yli joten kuten. Oliko silloin miehelläsi todellinen yritys päällä korjata kaikki? Ja miten pitkään se suhde oli silloin jatkunut? Pyysikö hän anteeksi ja annoitko sinä anteeksi, sydämestäsi, päätittekö laittaa menneet sivuun ja keskittyä toisiinne ja tulevaisuuteen? Entä nyt toisella kerralla? Mitä nyt on tapahtunut asioiden selvittämiseksi? Kerrot että olette jutelleet paljon. Se on kyllä hyvä. Mutta mitä muuta?

Noinkin pitkä liitto on tavallaan koko elämä: kaikki on kietoutunut niin kimurantisti yhteen että sen särkeminen jättää syvät jäljet ja koskettaa monia. Sen takia olisi parempi jos löytäisitte hyvän tavan elää yhdessä. Toisaalta jos se tuntuu mahdottomalta, ei sinun kannata miettiä muita ihmisiä, aina lapsenlapsista lähtien. Tämä on kuitenkin vain sinun elämääsi, sinä tämän kaiken koet henkilökohtaisesti ja sinä tässä hengität, ei lapsesi tai heidän lapset. Sinulle on sitten ihan sama, millaisen kuvan muut saavat isästään/papastaan, ethän sinä ole siitä vastuussa ja hän on aikuinen ihminen joka vastaa teoistaan. Sinä voit toimia vain omasta puolestasi. Jos miehesi on luonteeltaan sellainen että hän etsii aina kivaa ja helppoa, niin luultavasti hän sellaisena pysyykin. Sen kanssa sinun on vaan elettävä, tai sitten voit valita ettei sellainen tyyli sovi sinulle. Toista ei voi muuttaa, mutta omaa käytöstä voi muuttaa ja joskus se pakottaa toisenkin muuttumaan parempaan suuntaan. Joskus taas käy että toisen muuttuminen johtaa liiton rikkoutumiseen kun ei enää olla samalla lailla yhteisellä aaltopituudella. Mutta silloin sen vaan piti mennä niin. Jos ei ole hyvä olla, niin sitä täytyy jotenkin korjata ja useinmiten kivun ja hirvittävän itsetutkiskelun kautta. Oli ne seuraukset sitten mitkä tahansa, ero tai entistä parempi liitto, niin kyllä se kannattaa kun loppuelämää on kuitenkin vielä vuosikymmeniä jäljellä. Elämä on arvokas - tee siitä itsellesi hyvä!
🙂

Itse olen ollut naimissa reilu 20 vuotta ja miehelläni on/oli salasuhde toiseen naimisissa olevaan naiseen. Tämä on elämän totuuksia kun kerran pettää on helppo pettää toisenkin. Itse olen tässä jo harkitsemassa vakavasti eroa. Mies voi yrittää puhua vaikka mitä, mutta ei hän muutu. Lupasi jättää tuon toisen naisen reilu puoli vuotta sitten ja miten kävi sain selville, että suhde jatkuu, mutta entistä salaisempana. Oletko varma, että nämä kaksi kertaa ovat ainoat kerrat jotka miehesi on pettänyt sinua? Haluat uskoa, mutta totuus on varmasti karumpaa. On oma valintasi kerrotko lapsille vai et. Itse olen kertonut ja lapset reagoivat, mutta ainakin minulla lapset ovat tukena ja he ovat minua kannustaneet hakemaan eroa. Isälleen ovat kovin vihaisia ja heidän kuuluu puhua ja käsitellä omat tunteensa. Isä on vastuussa omista teoistaan ja mikään ei oikeuta pettämään puolisoa. Ei minunkaan mieheni halua missään nimessä erota, mutta minun pitää miettiä mitä minä haluan. Haluanko siivota hänen jälkiään, tehdä hänelle ruokaa, pestä hänen pyykkiään. Haluanko olla hänelle kodinhoitaja jne..
Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa elämään vaan itselleen olla itsekäs. Jokainen meistä tulee jossain vaiheessa kohtaamaan uuden mielenkiintoisen ihmisen, jonka kanssa voi jakaa sen jälkeen arjen pieniä asioita ja tehdä juttuja yhdessä.
Kukaan meistä ei voi sanoa miten sinun pitää toimia, vaan sinun itse pitää tuo asia päättää. Haluatko jatkaa suhteessa, jossa luottamus mieheesi on kadonnut? Haluatko kärsiä hänen tekojensa takia?

Kiitos Cielitolle ja Laurastiinalle viisaista sanoista, on tämä vain niin vaikeaa juuri
Cieliton kirjoittaman lauseen takia "Noinkin pitkä liitto on tavallaan koko elämä: kaikki on kietoutunut niin kimurantisti yhteen että sen särkeminen jättää syvät jäljet ja koskettaa moniaa" - nimenomaan. Minusta tuntuu että jos nyt eroamme, olen elämäni joltain osin ollut ihan turhaa.
Olen vain niin vihainen tällä hetkellä, en pysty puhumaan miehelleni lainkaan, olen täysin lukossa, ja on sellainen olo että en jaksa enää tätä näyttelemistä (lasten ja muidenkin ihmisten edessä). Lisäksi olen vielä työtön, eli liikaa aikaa pohtia asioita. Ja muutenkin työttömyyskin masentaa, kukaan ei tunnu haluavan näin vanhaa töihin. Eli tunnen olevani kuin vanha tiskirätti, joka joutaa roskiin...tehtävänsä tehneenä...

Ei sinun elämäsi ole ollut turhaa miltään osin. Me olemme vaan niin sinisilmäisiä ja haluamme uskoa puolisoistamme vain hyvää. Kun puolisomme ovat pettäneet meitä se ei ole meidän vika. Asioista pitää voida puhua ennen kuin on liian myöhäistä. Se onko ihminen 20 tai 80 ei tarkoita etteikö hän voisi erota ja elää loppu elämäänsä onnellisena siitä valinnastaan jonka teki. Me jokainen teemme omat päätöksemme itse ja vastaamme elämästämme. Toiset meistä katsoo puolison pettämisiä läpi sormien, mutta silloin myös pitää pystyä elämään tuon päätöksen kanssa. Silloin ei tarvitse itkeä kun kuulee puolison käyneen vieraissa vaan pitää kylmettää sydän ja suhtautua tuohon asiaan kuin se olisi ilmaa. Itse en pysty mieheni uskottomuuteen suhtautumaan niin, joten en näe muuta ulos pääsyä kuin ero ja mies joka ei halua erota saa syyttää siitä vain itseään. Ilman hänen uskottomuuttaan liittomme olisi kunnossa.Voimia sinulle!

Olen huomannut, että perheelliset miehet haluavat toteuttaa bi-seksuaalisia taipumuksia hakemalla netin kautta miesseksiseuraa seikkailumielellä. Laitoin jokin aika sitten ilmoituksen nettiin, jossa haen miesseuraa seikkailumielellä ja ihan kokeilun halusta, mulla ei ole perhettä. Nyt kun olen saanut parivastausta, niin en sitten tiedäkään mitä tekisin ja tekis mieli perääntyä. Nyt kun en haluakaan miesseksiä ja tiedän kuitenkin jonkin ajan päästä taas miettivän moista. Tasapainottelen heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisten kokemusten välillä.

Miten sellaisesta miehestä sitten pääsee eroon, jos homoseksuaaliset kokeilut eivät enää miellytäkään. Toisaalta jos tyyppi onkin kaverina ihan jees. Entäpä jos olisinkin perheonnen rikkoja, jos suostuisin harrastamaan homoseksiä perheellisen miehen kanssa?

Huomasin, että tällä palstalla on puitu miesten salasuhteita toisten naisten kanssa. Mutta voi olla mahdollista, että jotkut haluavat toteuttaa myös miesten välisisen seksin kautta omaa seksuaalisuuttaan heterosuhteen ohessa. Toivoisitteko miesten käyttävän kondomia naidessaan mahdollisesti toista miestä?

Laurastiinalle kiitos viestistä, viimeistä lausetta vain jäin ajattelemaan: ilman mieheni uskottomuutta avioliittomme olisi kunnossa? Olen kyllä sitä mieltä, että uskottomuus "johtuu" jostakin ongelmasta avioliitossa. Ja jokaisellahan meistä jotain ongelmia on. Jos avioliitossa kommunikaatio pelaa, ei ongelmista tule liian suuria (niinkuin minulla). Ilman mieheni uskottomuutta ei minun avioliittoni silti olisi kunnossa, valitettavasti. Ja sitä minä tässä olen miettinyt viimeisen vuoden. Olemme olleet lähes 40 vuotta yhdessä, molemmat olemme varmaan muuttuneet nuoruusvuosista jonkin verran, ja "kasvaneet erillemme" kuten aina sanotaan. Luonteemme ei tästä enää muutu, kaikki tapamme ovat niin jämähtäneet, eli tilanne ei tästä pahemmin mihinkään muutu. Kysyn joka päivä itseltäni, että onko tämä nyt sitä mitä loppuelämäni haluan vai ei. Ja olen niin vihainen miehelleni, vaikka tämä uskottomuus oli jotenkin vain viimeinen pisara, ja jonkunlainen hätähuuto häneltäkin. Miksi tämän täytyy olla näin vaikeaa. Kuvittelin että tässä iässä me pitäisimme hauskaa, matkustelisimme ja tekisimme kaikkea kivaa yhdessä. Mutta toisin kävi, kaikkea varjostaa nyt tämä hänen uskottomuutensa, josta en nyt millään pääse yli. En käsitä miksi hän teki niin, miksei hän voinut "avautua" minulle, jos hänellä oli niin paha olo. Miksi oli helpompi avautua jollekin toiselle naiselle kuin minulle.

Surullinen 1955 kirjoitti 30.4.2012 12:31

Laurastiinalle kiitos viestistä, viimeistä lausetta vain jäin ajattelemaan: ilman mieheni uskottomuutta avioliittomme olisi kunnossa? Olen kyllä sitä mieltä, että uskottomuus "johtuu" jostakin ongelmasta avioliitossa. Ja jokaisellahan meistä jotain ongelmia on. Jos avioliitossa kommunikaatio pelaa, ei ongelmista tule liian suuria (niinkuin minulla). Ilman mieheni uskottomuutta ei minun avioliittoni silti olisi kunnossa, valitettavasti. Ja sitä minä tässä olen miettinyt viimeisen vuoden. Olemme olleet lähes 40 vuotta yhdessä, molemmat olemme varmaan muuttuneet nuoruusvuosista jonkin verran, ja "kasvaneet erillemme" kuten aina sanotaan. Luonteemme ei tästä enää muutu, kaikki tapamme ovat niin jämähtäneet, eli tilanne ei tästä pahemmin mihinkään muutu. Kysyn joka päivä itseltäni, että onko tämä nyt sitä mitä loppuelämäni haluan vai ei. Ja olen niin vihainen miehelleni, vaikka tämä uskottomuus oli jotenkin vain viimeinen pisara, ja jonkunlainen hätähuuto häneltäkin. Miksi tämän täytyy olla näin vaikeaa. Kuvittelin että tässä iässä me pitäisimme hauskaa, matkustelisimme ja tekisimme kaikkea kivaa yhdessä. Mutta toisin kävi, kaikkea varjostaa nyt tämä hänen uskottomuutensa, josta en nyt millään pääse yli. En käsitä miksi hän teki niin, miksei hän voinut "avautua" minulle, jos hänellä oli niin paha olo. Miksi oli helpompi avautua jollekin toiselle naiselle kuin minulle.

Nuo on juuri niitä asioita joiden minä ainakin koen tulevan parisuhteen kompastuskiviksi: jämähtäminen, elämän arkipäiväistyminen, elämän kiireet ja vaikeudet, mutta myös henk kohta kasvu joka ei tapahdu suinkaan molemmilla puolisoilla yhtäaikaa ja se aiheuttaa kipuja. Suoraan sanottuna kummankin pitää jatkuvasti soutaa niin vimmatusti, jos paatti aiotaan pitää vesillä. Ei se riitä että 20 tms vuoden jälkeen herää huomaamaan, että olemme muuttuneet toisillemme vieraiksi ja pitäisiköhän tälle tehdä jotain. Se työ olisi pitänyt olla jatkuvaa, joskus vaikka itseäänkin hieman pakottaen. Valitettavasti en itsekään ole osannut elää tuon ihanteen mukaisesti. Useimmat kai vaan liukuu sellaiseen moodiin jossa juuri ja juuri jaksaa pitää välttämättömästä huolen. Parisuhteesta muodostuu itsestäänselvyys, puoliso muuttuu huonekaluksi. Sitten on hankala enää löytää sitä yhteistä iloa mennä ja tulla yhdessä, joka muutoin avautuisi kun lapset lähtee ja rahatilannekin usein parempi kuin nuorena.

Ja jostain kumman syystä puhuminen just sille omalle puolisolle on paljon vaikeampaa kuin ihan vieraalle. Sen ole itsekin elämäni varrella huomannut.

Kyllä juuri näin. Me emme ennen mieheni uskottomuuden paljastumista olleet riidelleet oikeastaan yhtään mistään. Perhe elämä sujui hyvin niin sängyssä kuin muuallakin. Kuitenkin kun jo kaksikymmentävuotta on oltu yhdessä niin ei tientenkään voi sanoa, että se on samanlaista ollut kuin silloin alussa. Nyt, kun lapset ovat olleet isompia olimme päässeet menemään kahdestaan eri paikkoihin ja viettämään aikaa kahdestaan.
Kun uskottomuus on tullut ilmi ei minulla ole ollut edes haluja lähteä miehen kanssa mihinkään kahdestaan eikä panostaa suhteeseen.
Mies ei halua kertoa tästä toisesta suhteestaan mitään. Sen hän vaan sanoi, ettei tiedä mikä häneen meni. Ei hän ajatellut mitään sellaista ei hänellä ollut tarvetta olla uskoton tai ryhtyä salasuhteeseen, mutta niin siinä vaan kävi. Hän ei vaan pystynyt lopettamaan enkä tiedä onko vieläkään pystynyt.
Moni, jotka ovat salasuhteessa toisen kanssa ryhtyvät selittelevät tekojaan esim. ei ollut tarkoitus pettää, oli kiva jutella perheen asioista toisen kanssa, löysin sielunkumppanin, hän toi voimia arkeeni,suhde oli paljon muutakin kuin seksiä jne..
Nyt tuon mieheni uskottomuuden jälkeen olemme riidelleet paljon. Tunnen itseni kuin häkkiin lukituksi linnuksi, joka etsii ulospääsyä. Rakkauden tunteet miestäni kohtaan ovat kadonneet tilalle on tullut vain pettymys, viha ja luottamuksen puute. Ei tälle tunteelle voi perustaa parisuhdetta. Mielestäni on parempi päästää irti, kuin huomata vielä viiden vuoden päästä olevan samassa tilanteessa. Vaikka mieheni mielestä meillä on kaikki edellytykset jatkaa ja olla niin kuin ei mitään olisi, koskaan tapahtunutkaan. Minä en pysty siihen ei minun mielestäni siihen tarvitsekkaan pystyä. Anteeksi voin joskus antaa, mutta vielä en ole siihen valmis.

Cielito kirjoitti "Ja jostain kumman syystä puhuminen just sille omalle puolisolle on paljon vaikeampaa kuin ihan vieraalle. Sen ole itsekin elämäni varrella huomannut. "
Näinhän se menee, varsinkin miesten kohdalla ilmeisesti, mutta pätee myös naisiin. Sitä ilmeisesti ei pysty olemaan toiselle ihan rehellinen, pelkää toisen reaktioita tms.
Surullista. Kyllähän minä itsekin siihen olen syyllistynyt. Enkä ole osannut olla ihan rehellinen. Vaikka pitäisi.
No, meidän viikonloppumme päättyi taas kerran minun "purkaukseeni" eli annoin tulla taas kaikki vihan ulos: miksi sinä teit näin, etkö yhtään ajatellut kuinkan paljon loukkaat minua ja lapsia, mitä sinä oikein haluat, inhoan sinua ja tätä näyttelemistä, en jaksa enää, lähtisin jos voisin....jne. Mies kuunteli ja kommentoi joitain ns kysymyksiäni ja sanoi että hänen tekee paha katsoa kun kärsin tästä tilanteesta ja että pelkää minun psyykeni puolesta, ja että kait meidän pitää erota, ei tästä mitään tule. Ja vielä että hän vain haluaisi meidän välimme kuntoon. Sanoin, että ei niitä enää kuntoon saa. Mutta saako? Jostain kumman syystä aloin taas ajatella että jospa kuitenkin vielä yritämme...Miksen osaa päästä irti ja aloittaa yksin alusta. Olenko niin läheisriippuvainen? Haluaisin vain käpertyä mieheni kainaloon ja unohtaa kaiken tämän kamalan. Mutta, onko se ylpeyteni vai mikä, ei anna minun tehdä sitä. Pitääkö minun vain nyt antaa anteeksi jos haluan pysyä selväjärkisenä. Olenhan minä itsekin tähän tilanteeseen omalta osaltani vaikuttanut, onhan ongelmissa aina kaksi puolta.

Ne on teilläkin kulissit naulattu vitosparrusta kymppituuman nauloilla, siinä se ryminä tulisi, jos ne kaatuisi.
Olen kysellyt joskus samaa itseltäni ja itse vastasinkin, syynä oli minun oma ylpeyteni, periksi ei passannut antaa ja näyttää maailmalle, että olin erehtynyt, tuli tehtyä moka, eikä sitä passaa tunnustaa.
No, tunnustin kuitenkin, myönsin, että paskareissu, mutta tulipahan tehtyä, yli kolmekymmentä vuotta, ihan suotta....mutta minä elän!
Olen sanonut tämän ennenkin ja sanon vieläkin, ainoastaan kadun, etten osannut aiemmin lähteä, mutta se piti katsoa viimeiseen tappiin.

Luin tätä viestiketjua ja on pakko kommentoida. Toivon todella voimia sinulle "surullinen" ja ymmärrän täysin tunteesi. Pidä mielessäsi, että sinä et ollut se, joka lähti ratkomaan teidän ongelmianne toisen naisen kainaloon - sinun kanssasi hänen olisi pitänyt puhua ja keskustella. Ja nyt miehesi kyllä kieltäytyy kantamasta vastuuta teostaan - onhan se mukavaa surkutella sinulle ja sanoa kärsivänsä sinun olotilastasi. Ja jos hän kantaisi vastuunsa, niin hän kyllä ihan oikeasti pohtisi sitä, että mitä teidän tulisi tehdä nyt. Eikä vain sanoa, että "kait meidän pitää erota".

Mitäpä jos ehdotat hänelle, että hän muuttaa joksikin ajaksi pois tai voitko sinä muuttaa? Miettisitte sitten ihan rauhassa asioita.

Nyt tilanne etenee kokemukseni mukaan niin, että sinä kärsit hullun lailla ja aina kun purkaudut hänelle, niin hän vain surkuttelee ja voivottelee ja sanoo olevansa pahoillaan. Hänen olisi pitänyt tajuta seuraukset jo ennen tekoaan eikä olla nyt "ymmärtäväinen". Ja tuntuuko sinusta, että hän ihan oikeasti katuu tekoaan. Jos sinulle ei tule sitä tunnetta, niin et pysty koskaan antamaan hänelle oikeasti anteeksi ja elämä on yhtä helvettiä, kun joudut elämään tuon asian kanssa. Jossain vaiheessa sinun sietokykysi kuitenkin luultavasti ylittyy ja teet sen pelottavan ratkaisun, että eroat.

Ja tiedätkö mitä, kun olet saanut mielessäsi tehtyä sen ratkaisun, että lähdet, niin yhtäkkiä käytännön asiat alkavat vain sujua. Teillä on luultavasti omaisuus yhteistä - ei varmaankaan ole avioehtoa. Sinulle kuuluu puolet, se on sinun palkkasi siitä, että olet hoitanut lapsia ja kotia. Mietipä nuo käytännön asiat niin kuin ne ovat ja sinun taloutesi on luultavasti turvattu ainakin joksikin aikaa.

Ja senkin tiedän omasta kokemuksesta, että kun eroaa, niin eivät ne oikeat ystävät ja lapset hylkää. Sinä olet heille edelleenkin SINÄ ja he rakastavat sinua ihan samalla tavalla kuin ennenkin. Miksi sinun pitää uhrata itsesi ja mielenrauhasi ja onnellisuutesi, jotta muille ei tulisi paha mieli. Ajatteeko kukaan sinun pahaa mieltäsi.

Minä toivon, että jaksat kaiken tuon keskellä. Muista, että ole hyvä ihminen ja sinua on loukattu ja sinulla on oikeus kaikkiin noihin tunteisiisi.

Seita

Surullinen 1955 kirjoitti 3.5.2012 15:59
... Ja vielä että hän vain haluaisi meidän välimme kuntoon. Sanoin, että ei niitä enää kuntoon saa. Mutta saako? Jostain kumman syystä aloin taas ajatella että jospa kuitenkin vielä yritämme...Miksen osaa päästä irti ja aloittaa yksin alusta. Olenko niin läheisriippuvainen? Haluaisin vain käpertyä mieheni kainaloon ja unohtaa kaiken tämän kamalan. Mutta, onko se ylpeyteni vai mikä, ei anna minun tehdä sitä. Pitääkö minun vain nyt antaa anteeksi jos haluan pysyä selväjärkisenä. Olenhan minä itsekin tähän tilanteeseen omalta osaltani vaikuttanut, onhan ongelmissa aina kaksi puolta.

Ei sinun minun mielestäni tarvitse välttämättä itsestäsi syytä etsiä. Seksi on niin suuri voima, että se voi houkuttaa "harhateille". Mikähän olisi miehesi näkemys välienne kuntoon saattamisesta? Jos haluaisit käpertyä kainaloon ja antaa anteeksi, tuskin kannattaa suinpäin erota?

Kiitos kommenteista.Seita kirjoitti: Nyt tilanne etenee kokemukseni mukaan niin, että sinä kärsit hullun lailla ja aina kun purkaudut hänelle, niin hän vain surkuttelee ja voivottelee ja sanoo olevansa pahoillaan. Hänen olisi pitänyt tajuta seuraukset jo ennen tekoaan eikä olla nyt "ymmärtäväinen". Meidän tilanteemme on juuri tällainen tällä hetkellä. Minä mietin ja pohdin ja kärsin ja olen ahdistunut, ja tuntuu että miehelläni on kaikki ihan ok? Tai ei kai ole, mutta hän ei tapojensa mukaan asioista puhu, varsinkaan vaikeista, kipeistä asioista.
Kirjoitin että haluaisin vain käpertyä hänen kainaloonsa, mutta en tiedä onko se vain haaveilua siitä, että JOKU pitäisi minua kainalossa ja pitäisi huolta. Välillä tuntuu että olen elänyt 40 vuotta ihmisen kanssa, jota nyt en tunne ollenkaan. En käsitä miten ihmiset yleensäkin voivat elää kaksoiselämää eli olla naimisissa ja pettää (siis vuosikausia). Minä en siihen pystyisi.
No joo, taas kerran olen nyt viikonloppuna ajatellut, että ehkä me sitten tästä jatkamme yhdessä. Olen miettinyt eron hyviä ja huonoja puolia ja hyviä on kuitenkin vielä ehkä himpun verran enemmän. Olen niin väsynyt tähän pohdiskeluun erotako vai ei.

Maanantaina olin terveystarkastuksessa ja kun terveydenhoitaja kysyi miten miehen kanssa sujuu, aloin itkeä...
Keskustelimme yli tunnin ja jotenkin oloni vähän helpottui. TH sanoi että hänestä tuntuu että olen liian paljon huolehtinut muista ja unohtanut itseni ja että ei minun tarvitse ajatella mitä lapset ja lastenlapset ajattelevat jos eroamme, minun pitää nyt ajatella itseäni ja omaa oloani. Hän sanoi myös, että ehkä minun kannattaisi pyytää lääkäriltä masennuslääkettä (serotiinia) että oloni helpottuisi. Meillä siis on kolme lasta ja viimeinen muutti syksyllä pois kotoa eli kyllä tähän meidän kriisiimme liittyy myös se "tyhjän pesän" ongelmat. Jotenkin minulle on tullut sellainen olo, että en enää tunne miestäni ollenkaan vaikka olemme olleet 40 vuotta yhdessä. Kamalaa. Ja tuntuu että haluamme ihan eri asioita elämässämme. Minä haluaisin muuttaa, haluaisin pois täältä muistojen keskeltä, tekee pahaa katsella entisiä lasten huoneitakin. Mutta mies sanoo, että häntä ei kiinnosta...eli hän ei välitä tässäkään asiassa minun puheistani/tunteistani. Hän haluaa että kaikki pysyisi tällaisena, mutta kun niin moni asia on muuttunut. Olen sanonutkin hänelle, että haluaisin aloittaa jotenkin alusta hänen kanssaan, ja siihen kuuluu muutto. Hän on sanonut monta kertaa että hän haluaa suhteemme kuntoon, mutta minusta hän ei tee mitään sen eteen. Minä kaipaisin häneltä nöyryyttä, huomiointia ja asioista keskustelua. Hän vain käy töissä, tulee kotiin, tekee omia juttujaan (surffailee, katsoo telkkaria ym), ei osallistu yhtään enempää kotitöihin kuin ennenkään vaikka olen sitä pyytänyt. Äitienpäivänäkin ajattelin että nyt varmaan saan jonkun lahjan, vaikka kukan häneltä, mutta ei. Sanoin, että voisimme mennä syömään ulos, mutta sitäkään ei tapahtunut, kuulemma äitienpäivänä on liikaa ihmisiä ulkona syömässä! Mitä tällaiselle miehelle, joka ei pysty puhumaan tunteistaan pitäisi tehdä? Vai onko hänellä tunteita? Kai hän kuitenkin minustakin vielä pitää (rakastaa?) koska ei ole lähtenyt. Mutta mitä enemmän minä puhun, sitä hiljaisempi hän on tai sitten häipyy ulos. Tai sanoo, että hän ymmärtää miltä minusta tuntuu. Miten hän voi sen ymmärtää muka. Eikä se pelkkä ymmärrys mitään meitä auta. Ja kuitenkin - minä vielä haluaisin rakastaa häntä ja olla hänen kanssaan. Mutta pitäisikö minun jo luovuttaa. No, yritän nyt keskittyä omaan olooni ja tehdä niitä asioita joita todella itse haluan.