Olen eronnut kolmen lapseni isästä reilu 10-v sitten, keskimmäinen lapsista muutti isälle muutama vuosi sitten, sillä oma tilanteeni ei mahdollistanut tämän erityislapsen kotona asumista. Tein vuosia 3-vuorotyötä ja opiskelin yhtä aikaa, yksinhuoltajana aika rankkaa. 2,5 v sitten tapasin Miehen. Mukava, asiallinen aikuinen mies, ajattelin. Hänelläkin edellisestä liitosta lapsia, joiden kanssa vietti ja viettää paljon aikaa (tästä myöhemmin…). Kun tavattiin, olin vielä vaativan työn+opiskelun loukussa joten vieraalla paikkakunnalla (opiskelun vuoksi), joten ”normaalia” minää hän ei varmaan ole tavannutkaan.
Olin ilmoittanut jo heti suhteen aluksi, etten halua enempää lapsia. Ikää on jo ja tulevaisuudessa suunnitelmia ja haaveita, jonka takia siis erikoistumiskoulutus. Tavattiin yhä enemmän, mies tuli aina meille, otti hyvin lapseni huomioon ja osallistui oma-aloitteisesti arkeeni. Esimerkiksi kun koirani yllättäen kuoli, mies tuli paikalle 80 km päästä (en pyytänyt, kielsin kun halusin itkeä yksin), lohdutti ja samalla maksoi kaikki eläinlääkärilaskut. Ajattelin että ihana.
N. 6 kk tapailtiin ja mies alkoi puhua yhteisestä lapsesta. Puhui ja puhui. Ja minä annoin periksi. Puhui, että muutetaan yhteen jne…
Meni pari viikkoa, olin raskaana. Kuvittelin, että nyt alkaa sitten yhteisen kodin etsiminen ja päästään elämään arkea yhdessä. Yhä opiskelin, mutta vähensin työntekoa radikaalisti, päätin opiskella 1,5 vuoden opinnot ennen laskettua aikaa joten se vaati aika tavalla.
Alettiin riidellä lapsista, ihan järkyttäviä riitoja. Miten minun lapseni ovat b-luokan kansalaisia hänen täydellisiin lapsiinsa verrattuna. Joka kerta, kun halusin puhua, esitin eriävän mielipiteen tai mitä muuta tahansa, mikä oli hänestä väärin, hän haukkui minut ja lapseni. Yhteen ei muutettu, se on selvää.
kaikenlaista on tapahtunut mm. sain opiskelut suoritettua yli puolta lyhyemmässä ajassa 🙂
Mutta tilanne nyt: meillä on ihana vauva. Jouduin muuttamaan vauvan ja muiden lasteni kanssa lähemmäksi miestä (hän ei voi muuttaa, koska hänen ed. liiton lapsensa saattavat kärsiä siitä) täysin vieraalle paikkakunnalle. Ensimmäisen kerran vauvan ollessa 3 vrk hän ilmoitti ”vievänsä vauvan” ellen tee kuten hän haluaa.
Eletään todella pienellä äitiyspäivärahalla, mies ei suostu maksamaan mitään (jos vaadin, hän aikoo palkata 100 000 e:lla asianajajan ja järjestää niin, etten edes koskaan näe vauvaa), olen siis aivan miehen vaatimusten orja.
Käytännössä siis istun kotona vauvan kanssa 24/7 koska mitään en voi tehdä, jos mies sattuu tulemaan käymään. Kukaan ei voi käydä meillä, koska mies suuttuu. Olen lopettanut toisen koirani, koska mies vaati.
Isommat lapseni kärsivät hiljaa, mies haukkuu heitä koko ajan.
Kun kerran erehtyin kysymään, saanko nukkua tunnin ja hän olisi vauvan kanssa, hän räjähti, että minullehan siitä maksetaan, HÄN ei saa mtään tukia.
Olen yrittänyt puhua, ei mikään mene perille. Esimerkiksi raha. Hän syyttää, etten ole halunnut muuttaa hänen kanssaan yhteen, joten ”olisit miettinyt silloin”. Lapsilleen ed. liitosta hän antaa kuukausittain n. 600-700 e. Vauvalle ei mitään, muutaman vaippapaketin on ostanut.
Haluaa koko ajan vauvan omalle asunnolleen ja pelkään sitä ihan suunnattomasti. Joku päivä ottaa, enkä minä voi mitään. Hän ei herää vaikka katto tippuisi niskaan, ei herää vauvan ääniinkään, ei vaikka huutaisi niin, että koko muu talo heräis. Mies nukkuu.
Kun äitiysloma loppuu, joudun etsimään uuden työpaikan, sillä edellinen liian kaukana. Mies ei aio osallistua vauvan hoitoon, eli päivähoito tarhassa ainoa mahdollinen. Kun sairastaa, minä jään kotiin ja en usko että koeaikaa paljon jatketaan kun poissaoloja tulee, korvatulehduksia kun on jo nyt ollut useita.
Tosi sekavaa, tiedän, asiaa vaan on niin paljon etten tiedä mitä selittää ja mistä purkaa.
Käytännössä mies siis pitää kiristämällä/peloittelemalla minut köyhyydessä (en saa toimeentulotukea, koska en hae elatusmaksuja, joita taas en uskalla hakea), kotona neljän seinän sisällä ja uhkaa jatkuvasti oikeusteitse hakea lapsen itselleen. ja tiedättekö, saattaa siinä onnistua. On opettaja eli ns. kasvatusalan ammattilainen, osaa puhua ja on muutenkin fiksu ja sanavalmis, minulla kaksi erityislasta, joista toisen kanssa en jaksanut ja menikin isälleen ja toinenkin vaatii hiukan enemmän kuin normaali lapsi.
Nyt vaan tuntuu etten jaksa. rakastan vauvaa yli kaiken, isommat lapset ovat jo yläkoululaisia ja tämä ”iltatähti” on maailman suloisin otus. Oman ahdistuksen ja pelon kanssa vaan on niin vaikeaa.