En tiedä haluanko lapsia.
Moikka!
Olen nyt viikon verran potenut jonkinlaista ahdistusta siitä, että en tiedä haluanko lapsia vai en. Olen hyvässä parisuhteessa, melko tuoreessa, mutta kuitenkin. Olen 30, puolisoni muutaman vuoden nuorempi. Olemme puhuneet asiasta ja itseasiassa viimekertainen keskustelu jäikin nyt mieleen pyörimään.
Olemme molemmat naisia, mutta jos meille tulisi biologinen lapsi, minä olisin biologinen äiti. Asia ei ole tällä hetkellä millään lailla ajankohtainen, mutta tiedostan sen että aika tulee vastaan jossakin kohtaa. Olen kuitenkin saanut oman pääni aivan pyörryksiin, kun olen miettinyt asiaa.
En ole koskaan haaveillut äitiydestä. Tulen suuresta perheestä (minulla on neljä sisarusta) ja työskentelen lasten ja nuorten kanssa. Tiedän, että olisin hyvä äiti – ainakin uskon niin. Joitakin vuosia sitten podin jonkinlaista vauvakuumetta, kun työni puolesta olin tekemisissä 1-3-vuotiaiden kanssa. Tämä meni kuitenkin ohi, osin varmaa siksi että silloiseen suhteeseen en olisi lapsia halunnut. Tässäkään suhteessa en ole asiaa aktiivisesti miettinyt, mutta nyt kun puolisoni koki jonkinlaisen kriisin asian kanssa, jumituin minäkin. Hän on sanonut, että todennäköisesti halua lapsia, mutta eihän sitä tiedä.
Pohdin asiaa liikaa myös muiden kautta. ”Sinusta tulisi hyvä äiti”, ”ansaitset lapsen” ja ”sulla on kaikki edellytykset hyvään vanhemmuuteen”. Ihmiset tarkoittavat hyvää, mutta aiheuttavat paineita. Lisäksi tunnen joskus ahdistusta siitä, että olen sisaruksistani toinen joka seurustelee. Tuntuu että minun täytyisi täyttää odotuksia, tehdä lapsia, jotta vanhempani saisivat olla isovanhempia! En usko, että he ajattelevat näin ja suoraan sanottuna äitini on sanonut, että ei suosittele että lähtisin hankkiutumaan raskaaksi. Tässä hän on cvarmaankin aivan oikeassa, sillä olen kamppailut mielenterveyden kanssa (masennus ja ahdistus) pitkään, joskin nyt olen pitkään ollut jo rutkasti paremmmassa kunnossa. Olen kuitenkin erityisherkkyyteni myötä tsipuvainen uupumaan ja väsymään nopeasti ja myös tämä on laittanut minut pohtimaan kantaani lapsiin.
Asia on hankala ja hämmentävä. Toisaalta nautin elämästäni näin ja ajatus esimerkiksi tukiperheenä tms. tpimimisesta tuntuu mielenkiintoiselta. Vanhemmuutta on kuitenkin niin monenlaista ja tämäki on mielestäni tutustumisen arvoinen asia.
Kaipaisin kommentteja ja kokemuksia asiasta. Tuntuu niin omituiselta, kun elämä on pisteessä jossa tälläisiä asioita miettii. Suhteemme on kuitenkin hyvä ja rakkautta on. Olisi kuitenkin tärkeää saada tähän asiaan jonkinlainen rauha, ellei välitöntä ratkaisua ole heti tehtävissä.
Osittain hengenheimolainen täällä. Vakaassa parisuhteessa (miehen kanssa) kota 6 vuotta ja 30v ei ole omalla kohdallani kaukana. Minulla on yksi sisar, aseksuaali ja tiedän, että hän ei tule kskaan tekemään lapsia. Minulle on sukulaiset, osittain tuttavat ja mieheni puolelta häne tuttunsa jo alkanut ihmettelemään missä meidän jälkikasvi viipyy. MIeheni sanoi suoraan kun aloimme olemaan yhdessä, että hän ei halua lapsia. Minulla oli sellainen varovainen ehkä. Pelkään kovasti synnyttämistä ja en voi sietää pikkulapsia. Ainoastaan sellaiset ala-asteikäiset kiltit tytöt joitenkin menettelee, jos heidän kanssaan saan leikkiä Barbeilla. Jotenkin minua llöttää huutavat, kiljuvat, kuolaavaat penikat.
Siltikin jokin äidin vaisto välillä herää ja mietti, pitäisikö nyt kuitekin. Menetänkö jotain jos en hanki lapsia? Ulkopuoliset paineet tälläiselle vapaaehtoisesti lapsettomalle pariskunnalle on oikeasti aika kovat.
Molemmat isoäitini ovat vielä hengissä ja yli 90v. He asuvat hoitokodeissa, mutta mummini puollta kaksi ättiäni ja äitini puolelta äitini käyvät heitä säännöllisesti katsomassa ja pitää heistä muuten hyvää huolta. Tiedän, että joskus kun äitini joutuu huonoon kuntoon se olen minä, joka ottaa huolenpidon velvollisuudekseen. Siksi onkin tullut mietittyä, kuka huolehtii minusta, kun olen vaha, jos en hanki lapsia?Tätä kriisiä podin oikeasti pitkään.
Voi olla, että joskus haluameki lapsia mieheni kansa ja jsose on liian myöhistä biologisesti, niin en lainkaan sulje adoptiota pois laskuista. Mutta jos sitäkään emme koe omaksemme. Tietysti aina voin toivoa, että joku läheinen ystäväni saa lapsen ja pääsisin esim. kummiksi ja voisin sitä kautta saada lapsen riemua elämääni. Itseäni kuitenkin helpotti kun luin, kuinka paljon nykyään suomessakin on lapsia, joilla ei ole lainkaan mummoa. Sitä varten on kehitetty ns. varamummo palvelu. Voisin toimia varamummoa sellaiselle lapselle, jolla ei ole mummoa ja sitä kautta luoda lämpimän suhteen johonkin nuorempaan ja pitää sillä tavlla lämmintä suhdetta yllä. Ihan kuin minulla olisi yhtäkkiä varalapsi tai vastaava. Semmoinen varmati auttaisi, jos elän yli 90-vuotiaaksi jossain hoitokodissa huonomuistisena.
Naisen biologinen kello ja sen akaiset eläänruuhkat on kyllä hankalia. Juurikin tuollainen vara- tai tukiperhe toiminta voisi tomia hyvin tämmöisessä tilanteessa.