Olen käynyt nyt jonkin aikaa terapiassa post traumaattisen stressin ja vaikean masennuksen hoidossa ja viime kerralla psykiatri sitten yllätti minut sanomalla, että mulla on tunneongelmia enkä pysty tuntemaan vihaa. En ollut ajatellut sitä aiemmin, mutta tunnistin sen kyllä kun hän puhui siitä. Olen lapsuudessani kärsinyt insestistä ja väkivallasta, enkä ole koskaan pystynyt vihaamaan isääni joka tätä teki. Olen syyttänyt alkoholia siitä kaikesta, sillä selvinpäin isäni oli mahtava ja rakastava isä, ja tätä kaikkea tapahtui vaan hänen ollessaan alkoholin vaikutuksen alaisena..

Nyt sitte terapiassa olisi tarkoitus saada minut purkamaan näitä solmuja ja myös oppimaan tuntemaan ”oikeutettua vihaa” isääni kohtaan. En täysin ymmärrä sitä. En haluaisi vihata isääni. Olen antanut jo kaiken hänelle anteeksi ja välimme ovat nyt kohtralaisen hyvät. Mikä tämän kaiken tarkoitus on?

Onko muilla kokemusta tällaisesta? Miten terapia on auttanut? Vai onko auttanut? Tuntuuko helpottavalta vihata?

Toinen asia mistä haluan puhua on yliseksuaalisuus joka minulla on myös todettu nyt terapian yhteydessä. Sekin on seurausta lapsuuden hyväksikäytöstä ja ollut oikeastaan koko elämäni ajan sen jälkeen vahva osa minua. Ajattelen ja haluan seksiä jatkuvasti. En tunne rajoja sen suhteen, voisin harrastaa seksiä kenen kanssa vain. En myöskään tee sitä seksin itsensä vuoksi.. en välitä saanko orgasmia vai en. Saan tyydytyksen siitä, kun saan tyydytettyä jonkun miehen (tai naisen) tarpeet.

En ole ennen nähnyt tätä ongelmana, sillä olen vain ollut iloinen siitä, että seksi maistuu ja muutenkin on ollut kiva kokeilla erilaisia asioita eri ihmisten kanssa.. Mutta nyt en enää tiedä. On välillä vaikea olla uskollinen aviomiehelleni, vaikkei avioliitossamme olekaan mitä ongelmia.. Tuntuu vain siltä että on ”pakko” iskeä miehiä ja mennä heidän kanssaan mahdollisimman pitkälle.

Onko kellään toisella ollut vastaavanlaista? Oletteko voineet päästä ”normaaliin” seksuaalisuuteen terapian myötä? Kaikki kokemukset/kommentit kiinnostaa..