Ajattelin kirjoittaa tänne koska tavallaan kaipaan jotain jolle kertoa huolista, mutta sellaista ihmistä ei ole nyt jolle voisin kertoa..
Olen seurustellut vuoden verran nykyisen mieheni kanssa ja meillä on nyt vauva tulossa (5viikkoa laskettuun aikaan) ja olemme juuri ostaneet yhteisen asunnon… paljon on siis yhteen vuoteen mahtunut sulateltavia asioita🙂

Päällisin puolin kaikki on hyvin ja näyttää hyvältä ja vaikutamme onnelisilta ja toisinaan olenkin mutta jotenkin vaan en tunne itseäni rakastetuksi, en saa ulkonäöstäni kehuja juri koskaan, en saa läheisyyttä muuta kuin silloin kun harrastamme seksiä, ei oikeastaan mitään helyyttä, hän ei halua ottaa minua mihinkään mukaan esim viikonloppuna ”ihmisten ilmoille” tuntuu että hän häpeää minua..minusta tuntuu että hän ei arvosta minua… myös sekin on häiritsevää kun tiedän että hän osaa kehua ja kehuu esmi. muiden naisten ulkonäköä tai vaatteita mutta ei koskaan minun… Hän myös valittaa että minulla on aina joku huonosti ja miksi olen niin riippuvainen hänestä… tiedän että vietän varmaan hänen kanssa liikaa aikaa kun olen yksin päivät kotona niin iltapäivisin odotan hänen kotiin tuloa! Hän on välillä myös sanonut säälivänsä minua kun en ole kavereideni kanssa, mutta kaverini ovat paljon töissä ja kouluissa ja nään heitä n 1-2kertaa viikossa.
Kaipaisin mieheltäni hieman ymmärrystä siihen että raskausaika on ollut minulle henkisesti aika rankkaa ja nytkin tuntuu siltä että tekisin mitä vaan että lapsi syntyisi jo! Mutta hänen mielstäni olen vain valittava säälittävä ämmä jolla ei ole mitään elämää 😞
Tai ainakin hän saa minut tuntemaan itseni sellaiseksi… Haluaisin että mieheni näkisi minut kauniina ”itsenäisenä” ihmisenä jota hän arvostaisi ja rakastaisi, tai haluaisin itselleni sellaisen olon…
Tiedän että tilanteeseen vaikuttaa myös minun henkinen puoli, minulla on jo valmiiksi ollut todella huono itsetunto, olen hyvin epävarma itsestäni ja pelkään uusia asioita. Minulla on lähes jatkuvasti tunne että ”en kuulu joukkoon” olin missä hyvänsä, luulen että kukaan ei pidä minusta tai siis että kaverini eivät halua olla kavereitani, mieheni ei rakasta minua, ja jopa eräs keskustelupalsta mihin kirjoitan (raskausaikaan liittyen) niin sieläkään muut kirjoittajat eivät pidä minusta. olen kärsinyt jo koulussa täsät epävarmuudesta ja siitä että tunnen itseni lähes poikkeuksetta ulkopuoliseksi…Ja tämä että olen ollut nyt viimeisen 4kk kotona ei helpota asiaa yhtään kun nyt ei ole mitään yhteisöä mihin kuuluisi ei siis työtä tai harrastusta..ja tiedän että menee vieä pitkään kun pääsen pois koti oloista kun tosiaan lapsi syntyy.. toisaalta odotan syntymää myös koska toivon että silloin tuntisin oloni rakastetuksi, koska tiedän että oma lapsi rakastaa minua ja on riippuvainen minusta..

Haluaisin itselleni jonkinlaisen ihmisarvon, haluaisin olla haluttava rakastettava ja ihastuttava ja jonkun syyn nauttia elämästä.. tuntuu myös että raskauden aikana olen joutunut luopumaan kaikesta elämän nautinnosta, pelkään jo valmiiksi synnytyksen tuomia muutoksia kehossani jotka varmasti huonontavat itsetuntoani lisää..
Eniten minua harmittaa se että tavallan tiedostan ongelmani epävarmuuden tunnon ja huonon itsetunnon mutta kun en tiedä keinoa millä parantaisin itseni, olen yrittänyt etsiä itsestäni hyviäpuolia ja päättänyt että seuraavan kerran kun menen uuteen paikkaan en pelkää.. mutta plaah ei siitä ole mitään tullut..
Käyn myös neuvolapsykologilla ja kun hänelle kerroin asiasta niin hän vain sanoi että hienoa että tiedostan ongelmani… niin vielä hienompaa minusta olisi jos saisin niihin apua..vai voiko tälläisestä koskaan parantua?
Ja loppujenlopksi mietin aina että onko vika todellakin vain minussa eikä miehessä että en tunne itseäni hyväksi,viehättäväksi ja rakastetuksi..josta minulle tulee pahamieli että olen ”syyllistänyt” miestäni siitä että en ole saanut muka tarpeeksi huomiota…☹️
tässä minun sekava tarinani..!