En kestä enää äitini luonnetta!
Hei vaan sinulle, joka tätä ryhdyt lukemaan.
Olen nuori aikuinen nainen, opiskelut toistaiseksi ohi ja työelämässä jo mukana. Perheeseeni kuulu vanhempien lisäksi sisko ja veli, myöskin aikuisia ihmisiä, sekä minulle hyvin tärkeät isovanhemmat. He asuvat vanhempieni kanssa samassa pihapiirissä kotipaikkakunnallani. Vanhempani ovat ammatiltaan psykiatrisia sairaanhoitajia ja omistavat alan yrityksen.
Minä olen luonteeltani herkkä, mutta vahva. Kenties hiukan itsepäinen, olinhan nuorin perheessä ja minusta pidettiin erityisen hyvää huolta sairastelun vuoksi. Elämäni ei ole ollut juuri sen vuoksi kovinkaan helppoa. Sairastuin lapsena astmaan, teininä epilepsiaan ja myöhemmin masennukseen sekä migreeniin. Olen syönyt lääkkeitä koko pienen ikäni, ja joutunut selittämään uusille ihmisille mitä varten minulla on aina mukana nappeja..! 😟
Lapsesta asti muistikuvani äidistä ovat aika ikäviä. Äiti haukkui isäni vanhempia (jotka siis asuivat omassa kodissaan meidän lähellä) jatkuvalla syötöllä, eikä se ole loppunut. Hän saattaa olla puhumatta heille viikkokausia, jos vain tahtoo. Ilman mitään syytä. Silti hän vaatii, että kun he ovat pois, mummoni pitää kastella kukat, huolehtia postilaatikon tyhjennyksestä, tyhjentää pyykkikone jne jne, ja aiemmin mummoni siivosi ja teki iltapäivisin ruokaakin jotta vanhempani saisivat syödä kotiin tultuaan. Ilman mitään korvausta. Hän lähinnä pelkäsi mitä tapahtuu jos hän ei sitä tee.
Mummoni kärsii tästä valtavasti, lähinnä juuri haukkumisesta ja naljailusta. Hän itkee minulle asioita, ja minulle tulee kauhean paha mieli kun ajattelen niitä vanhoja ihmisiä jotka kärsivät pirullisesta äidistäni. Viimeksi kotona käydessä sain mittani niin täyteen (äiti väitti mummon tonkivan heidän kotiaan kun he ovat pois), etten ole ollut pariin viikkoon missään yhteydessä äitiin. Tänään mummoni kertoi, että äiti oli haukkunut minua hänelle ja sanonut ettei minun tarvitse tätä menoa tulla jouluksi kotiin. Olin kuulemma hänelle velkaakin (olen velkani maksanut!!). Sitä ennen hän haukkui veljeni ja tämän vaimon jostain epämääräisestä syystä. Myös isäni oli suuttunut hänelle, mummo oli nähnyt sen hänen ilmeestään.
Äiti on aina ollut tuollainen. Pitää muita huonompana ja halveksii sairaita ihmisiä (kuten välillä minuakin), koska töihin pitäisi mennä vaikka pää kainalossa. Isä on tuota jaksanut vuosikymmeniä, mutta hänellekin olisi varmaan parempia ottajia. Isä on maailman ihanin ihminen, onhan hän tullut vanhempiinsa.. 🙂 Isä on kiltti ja pitkäjänteinen, kaikkea muuta mitä äitini ei ole. En tajua miksi äidistäni on tullut tuollainen hirviö?! Hänen oma isänsä kuoli kun äitini oli teini, ja enoni kuoli talvella sydänkohtaukseen. Äidin äiti on hyvin samanlainen, äkkipikainen ja helposti hermostuva. Äitini suku myös sairastaa sydän- ja verisuonitauteja, äiti stressaa kauheasti erilaisista asioista (työ, siivousvimma ja ulkoinen koreus kotona, nykyään myös laihdutusprojekti). Perfektionismia pahimmillaan. Hänellä on usein verenpaine tosi korkealla. Tuntuu vain, että miten joku alan ammattilainen voi kohdella muita näin ilkeästi? Koskaan en ole anteeksipyyntöä häneltä kuullut. Oma poikaystäväni ei oikein usko kaikkea, mitä olen kertonut, sillä äiti on ulkopuolisia kohtaan aivan erilainen. Veljen vaimo on kyllä nähnyt hänet pahimmillaan, kun olivat kaksin pari päivää kotonani. Sanoi, ettei ollut yhtään mukava olla meillä silloin! Äiti oli kireä, siivosi jälkiä jatkuvasti ja huomautti kun miniä ei ollut tehnyt ruokaa äidin ollessa töissä?!? 🙄
Että meidän suvussa on tämmöistä, ja minun pää ei tahdo enää kestää sitä. Tarpeeksi olisi omissa murheissakin plus tietty terveyden kanssa. Saapa nähdä mitä te muut tästä tuumaatte.. 😑❓
Sanoisin että äitisi on sairas. Se että on mielenterveysalalla töissä ei suojaa siltä, että itse olisi sairas. Olen sivusta seurannut vastaava perhedynamiikkaa. Ongelma on se, että perheessä elävät ajattelevat helposti, että kysymyksessä on erikoinen luonne, jota täytyy kestää ja ymmärtää. Ulkopuolinen, kuten sinunkin veljesi vaimo, näkee selkeämmin, että kyseessä on sairas ihminen.
Isoäitisi puolestaan on aikuinen ihminen, joka voi vetää omat johtopäätöksensä ja lopettaa äitisi hyysäämisen. Tietenkään näin ei tapahdu, koska hän pelkää välien katkeamista tms. sukulaisiinsa.
Kun olen itse tekemisissä vastaavan sotkun kanssa, koetan muistaa ajatella, että kukin meistä aikuisista on vastuussa itsestään. Tyranneilta voi suojautua (esim. välttelemällä näitä), mutta niitä ei voi muuttaa. Tiedän, että täysi pesäero on usein hankalaa - tyrannit ovat hyviä kiristämään ("jos et tee tätä et enää ikinä näe lapsenlapsiasi"). kannattaa kuitenkin systemaattisesti pyrkiä kohti vapaata, omaa elämää.
Minulla on ollut myös hyvin vaikeaa äitini kanssa, hän on vahva ihminen. Nykyään menee jo hyvin! Todella ihme, luulin jo että välimme eivät ikinä parane. Sanoisin, että olisi hyvästä pitää kohtuullisen pitkä paussi äitisi tapaamisessa. Vaikkapa ihan puoli vuotta. Sinä aikana sitten selvitellä omia ajatuksia ja tunteita. Kun sitten lähestyy häntä, niin ei mielestäni pitäisi päästää liian läheiseksi. Jos ei kerro aivan kaikkia asioitaan, niin hänellä ei ole aseita haavoittaa sinua. Tämä on vain minun oma mielipiteeni, minua se auttoi!
Kun pärjää itsekseen ja tajuaa olevansa oma itsellinen ihmisensä, tajuaa myös sen että saa olla ja pitääkin olla omia mielipiteitä. Jos ne eivät äitiä miellytä niin ei voi mitään. Jos nimittäin lähtee pomppimaan toisen mielen mukaan omassa elämässään, tarkoitan lähinnä omia ja appivanhempia niin siitähän ei loppua tule! Ei sitä kuitenkaan koskaan osaa olla sillä tavalla heidän mielikseen että olisivat tyytyväisiä.
Hieman samaa mitä minun äitini oli. Nyt siis jo kuollut, samoin isäni ja isovanhemmat. Asuillemme aina yhdessä, tarinasi on tottua myös minun lapsuudestani. Äitini oli diakonissa ja kaiketi myös sosiaalityöntekijä. Minulle ei oikeastaan koskaan selvinnyt mikä se loppujen lopuksi olikaan.
Äiti teki töitä ongelmanuorten kanssa eikä huomannut, että myös omassa kodissa oli ongelmanuoria. Meiltä oli kielletty ongelmat, koska äiti ei halunnut työasioita hoitaa kotona. Olimme mallinuoria.
Äitini kuoleman jälkeen on selvinnyt, että hänellä oli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se kai kaiken sitten selittääkin.
Itse vaan lähdin kotoa pois heti lukion jälkeen. Sujuvasti kuuntelin äidin kehumiset puhelimessa, kun hän oli sillä päällä, että kaikki oli mun syytä. Vierailimme aina silloin tällöin, yleensä vierailut päättyivät tappeluun ja menimme mieheni kotiin yöksi.
Nyt ei ole enää äitiä. Tässä sitä vaan vuodesta toiseen miettii, että mikähän tarkoitus meillä oli syntyä samaan perheeseen.
Suosittelen myös sinulle täydellistä pesäeroa. Ehkä soitto silloin tällöin, on kohteliasta. Kaikki pyhäpäivät kannattaa pysyä erossa