En jaksaisi enää tätä tuskaa...
Avomieheni petti minua 4 kuukautta sitten. Olen elänyt sen jälkeen shokkitilassa ja nyt fiilikset on pelkkää tuskaa. Hän muutti pois n.kk sitten, ilmoitti vain, ettei enää rakasta minua. Kaikki tuli täytenä yllätyksenä. En olisi ikinä uskonut, että me eroamme, olemme jopa olleet kadehdittu pari. Tämä toinen nainen alkoi lähettelemään miehelleni tekstiviestejä, jotka johti tapaamisiin humalassa. Mieheni kyllä itse kertoi molemmilla kerroilla heti kun tuli kotiin, että mitä oli tehnyt. Itkin tiedon jälkeen n.3kk heräämisestäni aina siihen, että nukahdin. Kohtelin miestäni kuin kukkaa kämmenellä varsinkin pettämisten jälkeen. Kävimme mieheni pyynnöstä pariterapiassakin. Hänen terapeutiltaan, kun olimme kolmisin, kuulin, että mieheni muuttaa pois yhteisestä kodistamme. Tämä toinen nainen palasi entisensä luo. Ajattelin varsinkin ensin, että mieheni on masentunut,sillä hän otti juuri vastaan erittäin vastuullisen työn ja on siihen paneutunut täysillä. Hän on aina vastustanut pettämistä ja arvostelikin sitä rankalla kädellä. Hän vielä totesi, ettei hänellä ole mihinkään/kehenkään mitään tunteita, itse masennuksen kokeneena tunnistan hänessä monta siihen viittaavaa oiretta, mutta hän pitää itseään terveenä. Myös terapeuteille (molemmilla omat) kerroin mielipiteeni. Nyt olen vain joutunut nielemään tappioni, että hän ei enää palaa, ja että kaikki on mennyt….. olemme n.30-vuotiaita, asuimme yhdessä vuoden verran, mutta oli tulevaisuuden suunnitelmissa myös lasten hankinta, tuntuu, että olen menettänyt myös syntymättömät lapseni, joka sekin ajatus tuo lisää tuskaa. Miten muka koskaan selviäisin tilanteesta, koska hän oli minun koko elämä ja syy, että jaksoin aamuisin nousta? 😭Ahdistaa välillä ihan liikaa, tulee sellainen ”ei voi olla totta”-olo ja sitten kun ymmärrän, ettei hän enää koskaan tule ovesta sisään itken hysteerisesti enkä saa hengitettyä kunnolla. En millään jaksaisi enää yrittää mitään, olen sairaslomalla, sillä keskivaikea masennukseni on uusiutunut. Miten voin muka päästä eteenpäin, kun en edes ole hyväksynyt nykyistä tilannetta. Ainoa lohtu on että kun ajattelen, : ”Voinhan aina ottaa lääkettä ja vain nukahtaa ikiuneen.” Siten ainakin pääsisin helpolla. Auttakaa minua, sillä en halua puhua elämäntilanteestani edes ystävilleni, erostakaan ei tiedä kuin pari..😭
Hyvä runotar, ymmärrän hyvin, ettet halua puhua edes ystävien kanssa. Silloin kun todella koskee tuntuu, ettei ole ketään eikä mitään. Nyt kun olet sairaslomalla, niin nuku, nuku ja nuku. Elimistö vaatii sitä. Voimia sinulle.... Usko vaan!!!! Sinä selviät kyllä ja voiitajana selviätkin 🙂
Hei vaan rakas kohtalotoveri, runotar.
Täytin just kolkyt. Ainut syntymäpäivälahja, jonka mieheltäni sain, oli et se jäi kiinni uskottomuudesta, jota oli jatkunu joitakin kuukausia. Meillä kun vaan on avioliittoa takana kahdeksan vuotta ja siinä rakkaudella hankittu kaks pientä lasta. Pelottaa, kuinka selviän tulevaisuudesta yksinhuoltajana osaamalla kasvattaa pienet lapsemme oikein ja talosta jäävän ison velan ja muiden taloudellisten huolien kanssa😯🗯️.
Mä en näe tässä enää muita vaihtoehtoja kuin avioeron.😭 Mua ei oo kunnioitettu tässä avioliitossa viime aikoina juurikaan. Ollaan molemmat uskossa, tai ainaki mä vielä oon. Mieheni on kai kääntäny selkänsä Jumalalle. Meidän avioliiton perustana on ollut Jumala ja usko on pitänyt meidät pystyssä vaikeidenki aikojen läpi. Meillä on aina ollut ongelmia liitossamme. Nyt ymmärrän, lääkärien diagnoosin vahvistamana, että miehessäni on kaksi persoonaa, joita se elää täysillä. Sen toisen persoonan johdattamana se on hylännyt mut ja lapsensa. Mä en ainakaan enää pysty kokoamaan tästä ehjää parisuhdetta, kun mua on loukattu sanoin ja teoin ja vuosien mittaan oon kestäny liian paljon valheita. Mieheni ei oo osannu ottaa vastuuta itsestään, ei lapsistaan eikä omista teoistaan.
Nyt en voi kuin turvata Jumalaan. Toivon rakas runotar, että sä myös voisit hetkeks antaa itses Jumalan syliin. En missään nimessä oo mikään kiihko-uskis, mutta se on ainut voiman lähde tässä ja nyt. Toki saan aimoannoksen voimaa myös rakkaista lapsistamme, mutta tunnen myös ahdistavana sen, kuinka paljon lapset hankaloittaa avioeroprosessia. Myös itsessäni. Koska nyt en oo vapaa toteuttamaan menneitä unelmia, vaan pitää nyppiä rikkaruohot pois ja kylvää uudet unelmat lasten ehdoilla.
Sulla, runotar, on paljon elämätöntä elämää edessäs. Mä en kadu avioliittoani. Opin siinä paljon elämästä. Toki mua pelottaa hurjan monet asiat, mutta uskon, että ihminen on omien ajatustensa vanki. Sen mitä ja miten ajattelee, on tapana toteutua, ihan tiedostamattakin toteuttaa ajatuksiaan. Mitä mielellä, sitä kielellä. Tän kaiken sain kokea avioliitossanikin.
Ja sitten kirjoita, itke, nuku ja puhu. Mee vaikka jonku vapaakirkollisen pastorin kanssa juttelee. Ja kirjoita paljon ajatuksias paperille, niin huomaat, ettet jää yhteen ajatukseen kiinni, vaan pystyt siirtymään ajatuksissas eteenpäin.
Usko, että se mies ei todellakaan ole sun arvoinen!
Itse haluaisin kuitenkin, tässä omassa surussani, tietää, jos jollain on selviytymistarina uskottomuuden jälkeen kerrottavanaan. Onko ketään, jotka olis selvinnyt ehjänä perheenä persoonallisuushäiriön ja uskottomuuden myllerryksestä? Tiedän, että on pareja, jotka on selvinny uskomattoman vaikeiden asioiden läpi ja elää rakkausavioliitossa, mutta missä ne ihmiset ja heidän tarinansa ovat?
Runotar, tiedän tuon tunteen, mitä kuvailit. Kun vaan itkettää koko ajan, ja toivoo että voisi herätä pahasta unesta. Ei haluaisi uskoa, että se on totta. Itkeminen viimeiseksi ennen nukahtamista, ja heti ensimmäiseksi herätessä karuun todellisuuteen. Kyllä se tuska jossain vaiheesssa menee ohi, voin luvata sen sinulle. Ja usko, ettei vika ole sinussa. Sinun ei tarvitse hävetä teidän eroa, et olisi voinut tehdä yhtään enempää. Joskus vielä löydät sen sinulle tarkoitetun ihmisen. Jossain vaiheessa sateen on pakko loppua, ja aurinko tulee esiin. Se on luonnonlaki, ja jokainen ihminen on osa luontoa. Sinullekin aurinko vielä paistaa, uskothan. Koita kestää, vaikka tiedän miten vaikeaa se on. Voisinpa halata sinua.
Se voisi auttaa, jos sinulla olisi jotain tekemistä, ettet koko ajan miettisi eroa. Jokin harrastus tai lemmikkieläin, että saisit ajan jotenkin kulumaan? Paljon voimia sinulle.
hymytyttö kirjoitti 04.04.2006 klo 13:58:
Itse haluaisin kuitenkin, tässä omassa surussani, tietää, jos jollain on selviytymistarina uskottomuuden jälkeen kerrottavanaan. Onko ketään, jotka olis selvinnyt ehjänä perheenä persoonallisuushäiriön ja uskottomuuden myllerryksestä? Tiedän, että on pareja, jotka on selvinny uskomattoman vaikeiden asioiden läpi ja elää rakkausavioliitossa, mutta missä ne ihmiset ja heidän tarinansa ovat?