6,5 vuotta joista kuutisen vuotta asuttiin yhdessä. Rakastuin ko. naiseen ”ensisilmäyksellä” ja tosiaan aika pian muutettiin yhteen. Näin pitkää suhdetta ei kummallakaan ollut pohjalla eikä kumpikaan ollut asunut kenenkään kanssa aiemmin.

Olin onnellinen, vaikken sitä varmastikaan aina teoillani ja sanoilla osannut kertoa.. En todellakaan ymmärtänyt itsekään kuinka rakastunut olin. Tein itse hölmöilyjä, olin peliriippuvainen ja viinaa meni aivan liikaa, purin sen ärsytyksen tähän elämäni rakkauteen. En jopa suostunut kihloihin koska en halunnut kertoa ongelmistani peläten että hän jättää minut kun niistä kuulee. Vaikkei se niin olisi mennyt, mutta pelkäsin sitä silti. Jälkikäteen ajateltuna olisin ollut valmis kihloihin, naimisiin ja vaikka perheen perustamiseen, jos se olisi siltä tuntunut myös hänestä.

Heinäkuussa tämä rakkauteni jäi kiinni että oli säätänyt, tapaillut toista miestä yli 1kk:n ja myöhemmässä vaiheessa myönsi sitten myös pettäneensä minua, useita kertoja. Lähdin työreissulle Heinäkuussa, hän laittoi puhelimen kiinni, facebookit sulki jne. Aamulla myösi suoraan ettei ollut viime yötä yksin ja siihen sanoin että pakkaa tavarat ja lähde. Näin tekikin.

Mietin jatkuvasti kyseistä naista, ikävöin joka hetki, ajattelen että miten saisi ajan käännettyä takaisin, niin että olisin selvittänyt omat ongelmani hänelle aiemmin, mitä kautta olisin varmastikin lopettanut pelaamisen jo aiemmin, enkä purkanut pahaa oloani häneen ja sitä kautta varmasti eläisimme onnellisesti nykypäivänäkin. En jaksa tehdä töitä, en jaksa tehdä mitään, tuntuu että aika ei kulu ja varsinkin viikonloppuisin olen jopa jo häiriköinnin tasolla soitellut hänelle koko ajan, laittanut viestejä missä olen välillä haukkunut häntä, välillä kertonut todelliset tunteeni eli miten paljon rakastan, ikävöin ja kaipaan ja haluaisin palata yhteen. Ja kertonut että kaikki huonot asiat miten häntä henkisesti välillä kohtelin, ei tulisi toistumaan.

Käytännössä hän viettää vapaa-aikansa ko. miehen kanssa jonka kesällä tapasi ja on sanonut minulle että ei ole enää mitään meitä emmekä koskaan voi yhteen palata. Siltikään en saa häntä päästäni pois, en mitenkään. En saa nukuttua, en jaksa tehdä töitä, tuntuu että koko elämä on loppunut vaikka sydän sykkiikin.

Herään edelleen öisin siihen kun kuuluu hissin ääni ja toivon että avovaimoni tulisi kotiin, nukun 2-3 tunnin pätkiä öisin ja aina herätessä unenpöpperössä laitan sängyssä käden viereen, sille puolelle miten nukuttiin sängyssä, toivoen että tämä maailman paras ihminen olisi vieressä. Näen joka toinen yö myös unia missä me ollaan yhdessä, meillä on hauskaa ja hän hymyilee minulle kuten suhteen hyvinä aikoina..

Vaikka hän kuinka törkeästi suhteen käytännössä päättikin tai minähän sen päätin mutta hän sen ratkaisi, en silti osaa edes vihata vaan päinvastoin, ajattelen että ansaitsin sen pettämisen ja sen että hän jo henkisesti erosi minusta alkuvuodesta. Vaikka miten toitotin hänelle että rakastan häntä ja jo kesällä aloin korjaamaan ennen eroa ongelmani, vähensin juomista, lopetin pelaamisen ajat sitten ja aloin liikkumaan tiputtamaan painoa, aloin kohtelemaan häntä kuten kumppania tulee kohdella. Muutuin, muutuin kaikkine puoline paremmaksi ja sellaiseksi mihin hän minuun rakastui, ei vaan silti riittänyt vaan hän halusi pois..

Pahalta tuntuu ja siltä että tästä ei vaan voi selvitä mitenkäänpäin.