Onko kenellekään käynyt niin, että on rakastunut ja ollut yhdesä elämänsä suurimman
rakkauden kanssa.. ja sitten suhde on päättynyt eroon, eikä koskaan ole päässyt yli?
Minä rakastuin ihanaan mieheen, jonka kanssa suunnittelimme naimisiinmenoa ja
lapsia. Sitten yllättäen, täysin arvaamatta, ihanaakin ihanamman illan jälkeen hän
ilmoitti aamulla, että haluaa erota. Kylmästi vain, ettei enää halua jatkaa.
Tuosta on jo kohta kolme vuotta, minulla on uusi ihana poikaystävä (jota rakastan) ja
kaikin puolin toimiva suhde. Menee pitkiäkin aikoja, etten edes muista ”elämäni
rakkautta” ja kuvittelen päässeeni yli. Sitten kuitenkin tulee hetkiä, jolloin kaikki
muistuu mielee, kaikki se ihanuus ja onni ja alkaa taas itkettää, kun kaipaan häntä niin
paljon! Onko mahdollista, ettei toisesta koskaan pääse yli? Tai että näennäisesti
pääsee, jatkaa elämää onnellisena, löytää uuden rakkauden ja rakentaa uutta
elämää..mutta silti aina sisällä pysyy haikeus ja ehkä katkeruuskin menetetystä
täydellisestä onnesta? 😐
Elämä on valintoja ja niiden valintojen kanssa on elettävä. Varmasti voi pitää kiinni ikuisesta haikeudesta ja katkeruudesta tai sitten päättää elää tätä todellista elämää, tässä ja nyt.
Kyllä - olen ollut rakastunut ja elänyt parisuhteessa eikä se rakkaus päättynyt vaikka parisuhde päättyikin. Olen rakastunut uudelleen, niin että sydän oli haljeta eikä silläkään tiellä ollut jatkuvuutta. Yli pääseminen vie aikansa ja sitä jossittelee kaiken mahdollisen, jossain kohtaa sitten vaan pikku hiljaa alkaa helpottaa. Väitän, että siitä selviää. Paitsi jos mieluummin haikailee jotain sellaista mikä meni jo tai ei ole vielä tullutkaan.
Hei,
Kuulostaa niin tutulta.
Itsekin tässä yritän selvitä päivä päivältä eteenpäin. Satuttamatta muita, kun tiedän mitä on kun satutetaan ja tarkoituksella.
En ole rakastunut elämässäni kuin kaksi kertaa. Parisuhteessa olen ollut useammankin kerran. Jos saan sanoa: parisuhde ilman romanttista rakkautta on armollisempi. Sentään on ystävyyttä, vaikka ei rakastumisen tunteita ja intohimoa olekaan.
Parisuhteeseen parhaimmillaan tietysti kuuluisi intohimo, seksi ja rakastuminen. Mutta kaikki tuo pitkässä parisuhteessa päättyy aikanaan. Vain kumppanuus voi jäädä.
Itken joka päivä vielä, katumuksesta, vihasta, katkeruudesta, kaipauksesta. Raskautan parasta ystävääni masentuneilla puheillani niin ettei hän kohta enää jaksa kuunnella. ☹️
Tiedän ettei pitäisi, mutta kun tilaamani terapeutti olikin miespuolinen, peruin sen. En vain pystynyt menemään. En luota miehiin, enää.... Voi olla, ettei moni luota naisiinkaan, jos ajattelen omia tekojani. Ja uusi aika... se on taas työn takana.
Kaipaus jää, vaikka tyyppi olisi ollut kuinka m....u ja inhottava loppupelissä. Ehkäpä se kaipaus onkin siihen tunteeseen ja mielentilaan, joka liittyi tuon ihmisen kanssa koettuun aikaan.
Ystäväni sanoi, että minusta näki kuinka olin silloin onnellinen, se hehkui minusta. Kai minun pitäisi olla edes siitä onnellinen, että sain hetken olla onnellinen, mutta janoni jäi sammuttamatta. Tulin kylmästi hylätyksi, tekstiviestillä, kaikkien niiden lupausten jälkeen.
Vaan onhan noita ollut elämää suurempia rakkauksia aiemminkin ja silti selvisin, rakastuin uudelleen, petyin, rakastuin jne.😟
Muistelen kaiholla kai eniten ensirakkauttani: pisamaisia pikkupojan kasvoja, pientä alle kouluikäistä herrasmiestä, jonka kanssa leikin päivät pitkät kuumat kesät prinssiä ja prinsessaa. Sovittiin, että naimisiin mennään kun isoksi kasvetaan. Se rakkaus oli puhdas, eromme meistä johtumaton ja näin ollen ei kummankaan syytä. Häntä kaipaan edelleen. Jossain siellä hänellä on perhe ja lapsia.Ja olen onnellinen, että hän on onnellinen.🙂
Ei kaipaus ole huono asia. Se on kipeän kaunis tunne. Pääasia kai kuitenkin ettei katkeroidu ja pystyy elämään ja tuntemaan vielä iloa elämästään. Ja aina kun se yltyy, muistelen hänestä ikävät puolet ja sen, etten loppupelissä tosiaankaan olisi halunnut elää moisen kiduttajan kanssa. Sitä voi rakkaudessaankin erehtyä.
Voi hyvin ja salli omat tunteesi, silloin ne eivät pakahduta sinua. Itke, naura, laula.
Toivon että voimme vielä nauttia elämästä.🙂🌻
Oodi kirjoitti 29.9.2008 17:22
Elämä on valintoja ja niiden valintojen kanssa on elettävä. Varmasti voi pitää kiinni ikuisesta haikeudesta ja katkeruudesta tai sitten päättää elää tätä todellista elämää, tässä ja nyt.
Väitän, että siitä selviää. Paitsi jos mieluummin haikailee jotain sellaista mikä meni jo tai ei ole vielä tullutkaan.
Entä jos se oli se toinen, joka teki valinnan? Minä en valinnut tulla jätetyksi, kun jo suunniteltiin häitä ja lapsia ja perhettä.
Tein päätöksen elää tätä päivää jo kauan sitten, ja olenhan ihan hyvin päässytkin eteenpäin. On uusi ihana mies, jota rakastan, uusi työ ja olen varsin tyytyväinen elämääni tällä hetkellä. Ei ole kyse siitä, etteikö selviäisi. Aina selviää. Ihminen on luotu kestämään kaikki, mikä vastaan tulee, ja selviämään siitä, tavalla tai toisella.
En haikaile mennyttä, enkä menetettyä tulevaisuutta. Tarkoitin, että huolimatta siitä, että olen päässyt yli ja eteenpäin elämässäni, on silti syvällä sydämessä jotain, mitä ei voi koskaan unohtaa ja joka vaikuttaa elämääni tiedostamattani tai tietoisesti. Jostain nousee tunne, että on kadottanut osan itsestään, eikä enää koskaan voi olla kokonainen. Ei, vaikka kuinka saisi elämän kulissit toimimaan. Voiko tätä edes ymmärtää?
Erehtynyt rakastumaan kirjoitti 30.9.2008 9:0
Ystäväni sanoi, että minusta näki kuinka olin silloin onnellinen, se hehkui minusta. Kai minun pitäisi olla edes siitä onnellinen, että sain hetken olla onnellinen, mutta janoni jäi sammuttamatta. Tulin kylmästi hylätyksi, tekstiviestillä, kaikkien niiden lupausten jälkeen.
Ei kaipaus ole huono asia. Se on kipeän kaunis tunne. Pääasia kai kuitenkin ettei katkeroidu ja pystyy elämään ja tuntemaan vielä iloa elämästään. Ja aina kun se yltyy, muistelen hänestä ikävät puolet ja sen, etten loppupelissä tosiaankaan olisi halunnut elää moisen kiduttajan kanssa. Sitä voi rakkaudessaankin erehtyä.
Voi hyvin ja salli omat tunteesi, silloin ne eivät pakahduta sinua. Itke, naura, laula.
Toivon että voimme vielä nauttia elämästä.🙂🌻
Minusta sanottiin myös, etten koskaan näyttänyt yhtä onnelliselta kuin silloin kun olimme yhdessä. Ja pitkään ihmeteltiin, että "mihin se toinen katosi, te olitte niin hyvä yhdessä".
Ymmärrän tuon sammuttamattoman janon. Ehkä siltä itsestänikin tuntuu. Vaikka pitäisi olla onnellinen siitä lyhyestä hetkestä, jonka sai (kaikki eivät koskaan sitä tule kokemaan!), ei pysty olemaan ajattelematta, että niin paljon enemmän piti saada! Sen piti kestää ikuisesti, ei se voinut niin äkkiä loppua! Eihän ikuisuus vielä mennyt!
"Huonojen" puolien ja hetkien muistelua on myös kokeiltu kyllästymiseen asti. Uskottelua itselle, ettei se mitään todellista koskaan ollutkaan, että ei toinen voinut rakastaa, jos kerta niin tunteettomasti jätti!
Entä jos ei katkeroidu, elää ja tuntee iloa elämästään, mutta silti tuntee jotain puuttuvan? 😐
Kiitos kaikista kauniista sanoista! Toivon sitä kaikkea myös sinulle!
Irtipäästäminen on vaikeaa, minusta vaikuttaa siltä, että sinulla on vielä jotain käsittelemätöntä tuossa menetetyssä suhteessa. Ei se ole huono asia enkä tarkoita sinua siitä osoitella - monta kertaa vain asiat ottavat enemmän aikaa kuin kykenee tajuamaan. Olen mukana sellaisessa ryhmässä, jossa kaikki yrittävät panostaa omaan henkiseen hyvinvointiinsa - yllättävän usein toistuu lause 'luulin jo käsitelleeni tämän asian mutta vielä vaan siitä löytyy jotain...' joka koskettaa, joka saa kaipaamaan, joka satuttaa, joka saa ajatukset uudelleen liikkeelle, joka palauttaa menneeseen, joka... vaikka mitä, variaatioita on todella monia. On ollut avartavaa huomata, että ihan aikuiset ihmiset, jotka ovat tehneet paljon työtä selvitäkseen mitä erilaisimmista tilanteista, ovat hyvinkin samalla viivalla kun näitä elämänkolhuja puretaan...
Ei irtipäästäminen ole vaikeaa, ei ole koskaan ollut. Irti on päästetty, eteenpäin menty, eikä edes "rakastan sinua yhä"-tekstiviestit herätä mitään tunteita missään (niitä tulee yhä suurelta rakkaudelta muutaman kerran vuodessa, yrittää varmaan roikotuttaa itsessään, mutta siihen en suostu.. elämä jatkuu!). Silti jostain aivan muusta, olemattomasta, tai näennäisesti tiedostamattomasta, nousee tunteet pintaan. Tai muistot, tai ehkä kuitenkin tunne elämän epäreiluudesta, kun en elämäni suurta rakkautta saanutkaan.
Kolahtipa viestisi pahasti, Oodi! Taidat siis olla oikeassa, ehkä jotain käsittelemätöntä vielä on. Millä ihmeellä sen tietoiseksi saisi, kun tuntuu, että kaikki on jo tuhannesti käyty läpi ja vatvottu ja käsitelty?!
Kokeile jotain uutta. Ehkä kaikki ei ole käsiteltävissä pelkällä järjellä. Jos valjastaisit käyttöön oman intuitiosi, oman sisäisen vaistosi siitä, mikä on sinulle hyväksi. Vaikutat käytännön ihmiseltä, se voi tuntua vieraalta mutta... Jos sinulla on mahdollisuus olla ihan rauhassa itseksesi, niin että saat keskittyä vain itseesi hetken... sytytä kynttilä, katsele sen liekkiä ja ajattele mielessäsi: olen mielestäni käsitellyt tämän asian pois päiväjärjestyksestä, mikä tuo tämän haikeuden tai kaipauksen mieleeni - haluan päästää irti tästä tapahtumasta, olen valmis ottamaan vastaan tämän kokemuksen tuoman opetuksen ja haluan vapauttaa sellaiset ajatukset, joiden pohtiminen ei enää palvele minua tästä eteenpäin. Tätä voi toistaa useamman kertaa - kun hiljennyt, oma sisimpäsi voi auttaa sinua ymmärtämään, mikä noita tuntemuksia nostaa pintaan ja sillä tavalla voit kohdata ne asiat, mitkä vielä ovat tarpeen, jotta voit jatkaa eteenpäin entistä täysipainoisemmin. Tämä vaatii vähän vaivannäköä, se ei suju automaattisesti mutta on äärimmäisen antoisaa. Harjoittelu tekee mestarin tai oikeastaan tuo sen esiin sisimmästä - nimim. olen nähnyt sen pilkahduksen itsessäni 🙂👍