Elämän loppu vai alku?
Olemme olleet vaimoni kanssa yksissä 15 vuotta. Mukana on ollut ylämäkia ja alamäkiä, hyviä ja vaikeita aikoja. Tuntuu, että viimeinen vuosi on ollut yhtä tuskaa. Kuten olen tänne joskus avautunutkin, häntä on lapsena vanhempien taholta pahoinpidelty, eli oikea selkäsauna kuului kasvatuskeinoihin melko pitkään. Riita tilanteissa, kun hän raivostuu riittävästi saan itse nykyisin nyrkeistä. Aikaisemmin hän jälkeenpäin pyysi anteeksi, nykyisin tulee toteamus, että itsehän kerjäsit.
Tänään se taas tapahtui. Tällä kertaa poikkeuksellisesti sain huuleni turvoksiin ja pienen ruhjeen, niin että verta tuli. Lähdin käymään lääkärissä, koska ajattelin tallettaa tämän. Ihan vain siksi, että taas uhkailtiin erolla ja sillä etten saa nähdä lastani enään koskaan.
En tiedä oliko se virhe. Asiasta tuli lastensuojeluilmoitus. Asia olisi taas ollut vaimostani ok, jos olisin vain käynyt kaupassa ja tullut muina miehinä kotia. Nyt en tiedä enää. Ensimmäinen riita, jonka seurauksena 15 vuoteen olen yötä poissa kotoa. eniten suren tyttäreni puolesta. Hän on nähnyt ja kuullut sellaista, mitä hänen ei olisi kuulunut nähdä tai kuulla. Äitinsä on alkanut kääntämään häntä minua vastaan ja pelkään, että eron tullessa menetän hänet täydellisesti. Hän on kuitenkin vasta vajaat kaksivuotta, joten vaikka näkisimme kerran viikossa, hän ei enään muista minua. Olen ollut työreissuila viikon ja silloin kesti kolme päivää, että pääsimme taas ”väleihin”.
Vaimoni ja hänen vanhempansa tulevat tekemään kaikkensa, että minusta tulee pahis. Lisäksi vaimoni jäi viimeisillään hevosen ja seinän väliin. Sairaalassa epäilivät, että se olisin ollut minä, eli olisin pahoinpidellyt hänet, tätä hän ilmoitti käyttävänsä nyt minua vastaan. Paniikki on melkoinen.
Lisäksi olen elättänty vaimonai 15 vuotta. Sitä ei pidä käsittää väärin, se on ollut yhteinen päätös, minunkin puoleltani. Nyt olen vain sössinyt raha-asiani ja saanut maksuhäiriö merkinnän, sillä tuloni eivät ole riittäneet siihen elintasoon, johon hän on yhdessä olo aikanamme tottunut ja haluaa. Minusta on taas tullut hänen mielestään täysin arvoton saasta. Hän on käskenyt tekemään itsemurhan, koska olen mokannut asiani niin pahasti. Hän on meidän rahoillamme maksanut vanhemmilleen ulkomaan lomia, he asuvat maillamme vuokralla, me maksamme lämmityksen, sähkön, netin sekä vuosien varrella tuhansilla euroilla korjanneet heidän autoaan ja maksaneet sen osamaksuja. Minun täytyisi silti olla kiitollinen kädet ristissä, koska he auttavat tilan töissä. Kaikki on rakennettu siten, että appiukko on pystynyt jatkamaan harrastustaan eläintenparissa. Kaikki on toki minun nimissäni, eli kun tulee kuluja, ne ovat minun ongelmani, kun tuloja, niin ne ovat muiden heiniä.
Kun rahasta on lapsen myötä tullut tiukkaa ja minun hölmöilyjeni (keräsin kulutusluottoja, jolla rahoitin ja pyöritin sitä sirkusta) leikkasin muilta rahat pois. Minusta tuli siinä samassa pahis.
Suurin huoli nyt on kuitenkin pikkuisesta. Mitä seuraa lastensuojeluilmoituksesta, näenkö häntä enään koskaan. Olen lukenut kuinka heikoilla miehet erossa ovat, ja sen nähnyt myös lähipiirissä. Äiti määrää, ja tässäkin tapauksessa sitä käytetään niin paljon hyväkseen kuin ikinä.
En tiedä mitä tekisin. Vaimoni tulee kiistämään kaiken ja vierittää syyn minun niskoilleni. En oikein uskalla lastesuojeluun enään soittaa, kun siellä vain todettiin, että ajatellaan lapsen kannalta. Onko lapselle hyvä nähdä kerran kuussa isäänsä, joka jää täysin vieraaksi, jota hän inhoaa, kun kaikki ihmiset, jotka ovat hänen kanssaan tekemisissään myrkyttävät hänen mielensä. Voin kuvitella kuinka hän huutaa äitinsä perään ja sen perusteella tapaamiset päättyvät, ennenkuin alkavatkaan, koska lapsi ei tykkää.
Pahinta on, että vaimoni on raskaana. Se ei ollut vahinko, mutta melkein heti alkoi puhua abortista. Minä en osaa tukea oikealla tavalla. Minä en tee kuten blogien miehet ja vie ulkomaan matkoille ja osta kallita koruja. Muistan äitienpäivänä väärällä tavalla, en osoita oikealla tavalla rakkautta ja tukea.
Tuossa on varmaan paljon perääkin. Olen ollut viimeisen vuoden aikana paljon poissa. Vaimollani on paljon tekemistä, vähän unta ja melko raskasta. Olen yrittänyt auttaa kotitöissä niin paljon kuin olen pystynyt, en varmasti ole täydellinen, enkä tehnyt kaikkea, en ole hankkinut meille yhteistä aikaa, kun kaikki vapaa-aika tuntuu menevän tilan töihin ja siihen, että olen tytön kanssa ja annan vaimolleni omaa aikaa. Lisäksi rahasta on todella tiukkaa.
Ajatukset ovat sekaisin, mutta suurimpana on huoli. Onko elämässä mitään järkeä. Mitä tästä seuraa?
Ei se aina, ihan niin yksioikoisesti mene, isäkin on lapselle, aivan yhtä hyvä huoltaja kuin äitikin.
Oletpa itsesi ansaan laittanut ja avoimin silmin vielä!
Otsikkosi on hyvä, sillä se voi olla uusi alkukin.
En tiedä onko soveliasta, tällä palstalla kertoa, suoraa tietoa, mutta on olemassa maaseudun tukihenkilöitä, joilla on kokemusta, kantapäänkin kautta saatua oppia. Joten voit soittaa heille, sillä ei ole mitään väliä, mistäpäin Suomea olet. Voit tukihenkilösivuilta löytää, myös itseäsi likempänä olevia. Tukihenkilöillä on vaitiolovelvollisuus ja heille ei tarvitse edes nimeä sanoa.
Hei!
En varsinaisesti ole maatalousyrittäjä, se on "harrastus"toimintaa. Olen päivätyössä muualla ja tuosta muutamasta hehtaarista ja rakenuksista riittää tekemistä. Emme ole vielä 10 vuoden aikana ehtineet saada kaikkea kuntoon.
Tässä käy kuten pelkäsin. Minusta ruvetaan tekemään hullua, vaarallista psykopaattia. Sain amulla käydä kotona, kun appivanhemmat olivat poissa pihapiiristä. Se ihana tunne, kun pieni sanoo iti, yritä siinä pidättää tkua ja leikkiä hetken aikaa normaalisti, kun sydän huutaa pelkoa ja ahdistusta tästä tilanteesta, kun ei voi olla koko ajan toisen kanssa. Vaimo pelkäsi Lastensuojelun soittoa, joten soitin sinne ja sotkin varmaan asioita lisää. Itku tulee koko ajan. En oikein edes tiedä mitä tämä paha olo ja itku on?
Pahimmalta tuntuu, että minua syyllistetään, eli se mistä tämä ävyyhti sai alkunsa, minun lyömisestäni, ei ole mitään. Ongelma on se, että tein siitä julkisen. Minua on nyt kaikille kavereille parjattu monta kuukautta. Naureskeltu ja vähätelty kuinka kävin työterveydessä jaksamisen takia. Iso taakka on tämän vuoden aikana ollut raha, nyt asiat alkavat olemaan kunnossa ja tästä selvittäisiin talouden puolesta, mutta samanlaiseen elämän ei ole varaa. Ja jos sanon sanankin siihen, suuntaan, ettei nyt oikein pysty, niin heti tullaan silmille, että aina huudan rahasta. Emme vain pysty keskustelemaan rahasta asiallisesti. Siksi se menikin siihen, että koitin kaikin tavoin haalia kaikkeen mitä halutaan rahaa.
Rehellisesti olen haaveillut erosta kauan. Tiedän, ettei vaimoni sitä oikeasti ole koskaan halunnut, vaan käyttää sitä vain vallan kappaleena. Minulle koko ajan sanotaan kuinka haluan hallita ja päättää kaikesta. En itse koe asiaa näin. Tai sitten olen vain niin sairas kuten sanotaan.
Haluaisin päästä purkamaan tätä pahaa oloa johonkin, mutten uskalla enää kenellekkään kertoa, sillä pelkään sen taas aiheuttavan ongelmia. Kaikki on sisällä yhtenä mönttinä.
umpisolmu.
Hei väsähtänyt,
Tarinasi oli rankka pelkästään lukeakin. Muutama asia minulle nousi esille tuosta vyyhdistä.
Iso ja vakavastiotettava asia ovat isän oikeudet. Mikäli vaimosi pelaa ilkeää ja likaista peliä tuolla aiheella tai epäilet, että mahdollisesti voi olla ero tulossa ja luulisin, että on parasta valmistautua hyvin ja mieluummin liian ajoissa kuin liian myöhään. Etsi nyt jo isän oikeuksiin erikoistunut asianajaja ja kysy neuvoa. Heiltä saat käytännön neuvoja siihen, miten voit vahvistaa omaa asemaasi huoltajana ja isänä, mitä tietoja, dokumentointia jne. voi olla viisasta alkaa keräilemään jne.
Raha on usein vaikea asia. Jos sitä on riittävästi tai runsaasti, sitä ei edes ajattele. Mukavuuksista on huomattavan vaikea luopua, jos niihin on tuottunut. Aikuisen ihmisen on kuitenkin opittava jossain vaiheessa se, että raha ei kasva puussa. Toisinaan sitä on enemmän ja tulee tilanteita, joissa on pakko miettiä minne rahansa laittaa ja mihin kaikkeen on varaa. Voisitteko sopia esim. kuukausittaisen selkeän summan, jonka vaimosi saa käyttää haluamallaan tavalla. Näin voisit helpommin seurata kuukausibudjettia ja vaimollasi olis joku vapaus kuitenkin. Lähinnä ajattelen sitä, että mikäli rahasta on tiukkaa ja hän ei sopeuta rahankäyttöään pienempiin tuloihin, vältytte (tai sinä vältyt)suuremmilta ongelmilta velkojien kanssa.
Kaikkein kurjinta oli lukea pahoinpitelyistä. Kenenkään ei tarvitse sellaista kestää. Missään tilanteessa. Ei ole tilannetta, jossa toisen ihmisen lyöminen olisi oikeutettua. Pystytkä puhumaan siitä työterveydessä/psykologille siellä. Olisiko heillä tarjota jotakin paikallista tahoa avuksi. Haasteellista on varmasti se, että vaimosi ei koe väkivaltaista käyttäytymistä ongelmaksi. Ilmeisesti myöskään appivanhemmat eivät väkivaltaa kaihda, mikäli ovat lastaan selkäsaunalla kasvattaneet. Hurjin tulevaisuudenskenaario tuossa on se, että lapsi/lapset oppivat ajan myötä sen, että väkivalta on hyväksyttävä tunteiden purkukeino tai tapa ratkaista ongelmia.
Kommunikaatiossa saattaa joskus auttaa "minä"-viestintä. Pue toiveesi, ajatuksesi ja tunteesi muotoon "minusta tuntuu, että...Toivoisin, että,....Koen, että..." Siten ne ovat vastapuolen korvaan vähemmän uhkaavia ja niitä vastaan on vaikeampi löytää pitäviä argumentteja. Ne ovat sinun subjektiivisia kokemuksiasi teidän tämänhetkisestä tilanteestanne. Vältä myös "sinä aina ja et koskaan"-fraaseja. Niillä saa toisen helposti puolustusasemiin.
Olet vaikeassa tilanteessa ja toivon sinulle voimia ratkoa tärkeät asiat ja löytää oikeat ratkaisut. Älä syytä itseäsi. Olet kertomuksesi perusteella elättänyt perheesi paremmin kuin hyvin.
Hae apua itsellesi mistä vain luottamuksella saat. Kuulostaa tämän perusteella että vaimosi olisi jollain tavalla narsistinen ja tuo taloudellinen hyväksikäyttöasia hänen puoleltaan on aika paksua jo muutenkin.
Kuulostaa siltä, että olet tossukkana jossain kuviossa, jota et todellakaan itse hallitse. Miksi siis olla sellaisessa kuviossa, jos voi päästä pois. Lapsi ja isyys sinulla säilyvät joka tapauksessa vaikka tulisi ero, mutta se voisi tervehdyttää teitä molempia tuossa tilanteessa paremmin kuin väkisin junnaaminen.
Väkivalta, tuli se kenen taholta tahansa, on aina vakava merkki parisuhteen luottamus- ja arvostamispuutteesta.🙂👍
Nyt on saanut paripäivää miettiä. Tiedän, että väkivalta ei ole hyväksyttävää. Mutta nyt ne ongelmat kasvoivat potenssiin miljoona lastensuojeluilmoituksen myötä. Olen ollut uupunut työssäni, olen kokenut kiusaamista nykyisen esimieheni kohdalta. Tai ainakin minä olen kokenut siten. Työterveydestä ei ollut apua. Nuku kunnolla, liiku riittävästi ja syö hyvin. Miten olisi työpaikan vaihto? Ihan kuin en olisi kahta vuotta uutta työpaikkaa hakenut. En edes jaksa laskea työhakemuksien määrää, haastatteluja kymmeniä ja soveltuvuuskokeitakin useita. Olen vain niin huono ihminen, etten uutta paikkaa saa. Tiedän mikä työssäni tökkii esimiehen lisäksi: matkustaminen. Sitä on liikaa. Olen viimeisen vuoden aikana tehnyt pitkiä keikkaputkia ja pahimmillaan ne ovat sitä että perjantaina tai sunnuntaina soitetaan, että maanantai/huomenna tuonne. Omat suunnitelmat menevät pipariksi. Yhden maksetun risteilyn olen joutunut jättämään väliin. On helppo sanoa, ettei työnantaja voi noin kohdella, mutta kun itse on siinä asemassa, että näkee mitä ne yt neuvottelut oikeasti ovat, mihin irtisanomiset perustuvat. Ne ovat toki tuotannollistaloudellisia, mutta silloin kuin irtisanomiset ovat yksittäisiä, ei siis lopeteta koko osastoa, tehdasta tms, niin valinta kriteerit ovat juuri se, että kuka on hankalin/kallein(huono palkka/työteho suhde), hankalasti työllistettvä, muutoin hankala, eikä jousta. Nykyisin tuntuu, että itse joustaa koko ajan mutta työnanataja ei enään lainkaan.
Periaatteessa lastensuojeluilmoitus oli aiheeton. Väkivaltaa on kyllä ollut (muuatamn kerran) henkistäkin, mutta tässä kunnossa olen myös ottanut normaalit riidat henkilökohtaisina loukkauksina, mutta lapsella ei milloinkaan ole ollut mitään hätää. Eikä varmasti tule olemaan. Koitin perua ilmoituksen, mutta tein tilanteesta pahemman. Nyt tuntuu, että maailma romahtaa.
Puhuimme eilen pitkästä aikaa rauhassa. Tajusin, etten ole ollut oma itseni melkein vuoteen, oikeastaan näitä uupumuksen tai masentumisen merkkejä on ollut ilmassa jo tyttäremme syntymästä lähtien. Tavallaan ne "kalsari"päivät loppuivat siihen, ymmärrän etteivät ne olekkaan mahdollisia enään. En tiedä voiko miehellä olla baby bluessia?
Vaikka syytin aiemmin vaimoani aikaisemmin kaikesta rahan käytöstä on totuus kuitenkin ollut, että minä olen käyttänyt kaiken rahan, olen ollut kukkaron vartja, ja jos en ole jotain ostanut tai maksanut, sitä ei ole tullut. Toki olen ollut tossukka, kun olen kaikkeen suostunut, mutta itse olen suostunut. Se on siis peiliin katsomisen paikka. Vaikka vaimoni melkein puolivuotta kysyi, että onhan kaikki kunnossa, niin totesin että on, kunnes maailma romahti ja maksuhäiriömerkintä tuli. Vanhempani auttoivat minut kuiville, eli en joutunut velkahelvettiin tai konkurssiin.
Nyt kun olemme puhuneet, niin ongelma on tosiaan minun uupuminen ja appivanhempani. Vaimonikin sanoi, että kun he ovat poissa lomilla, olen kuin eri ihminen, vapautunut. Nyt tiedostan sen. Vihaan heitä niin paljon. Vihaan sitä kuinka he käyttävät valtaa, kuinka mikään ei koskaan riitä ja me olemme velkaa heille kaikesta mitä he tekevät. Vaikka monta kertaa on sanottu, ettei mitään tarvitse tehdä jos ei halua. Tappouhkaukset ovat pahimpia. Kerran olemme joutuneet soittamaan hätäkeskukseenkin. Eikä pidä käsittää, että ne olisivat jokapäiväisiä. Niitä on tasan kaksi. Yksi aikoinaan ja nyt toinen. Nyt en uskalla ole 50 metriä lähempänä, oli sanonutkin, että jos omistaisi haulikon, niin hengiltä olisin. Vaimoni on pahassa välikädessä, sillä tytöllemme mummo ja pappa ovat tärkeitä, mutta hän joutuu koko ajan puolustamaan minua, tekemisiäni ja tekemättä jättämisiäni. En kiellä etteivätkö he olisi hoitaneet paljon tyttöä, olleet siten suunnaton apu vaimolleni. Pahimmillaan oli pois putkeen 8 viikkoa käyden viikonloppuna vaihtamassa puhtaat kalsarit kassiin.
Erossakin pelkään eniten sitä, kuinka jään totaalisen yksin. En ole sosiaalinen ihminen, kaverisuhteet koululajoilta ovat menneet hyvää päivää kirvesvartta tasolle. Ei vaimoni vie minulta lastani, saan kyllä tavata häntä. Hän ei halua, että lapsemme joutuu kärsimään samalla tavalla kuin lähipiirissämme. Ei hän lapsellemme pahaa halua. Toki on sanonut, että tässäkunnossa ei haluaisi, että olen lapsen kanssa yksin. Toisaalta ymmärrän häntä, koska en tajua itsekkään oikein kunnolla mitä olen mennyt tekemään.
Pahin on nyt siis tuo lastensuojeluilmoistus. En tajunnut, että se menisi näin vaikeaksi. 3 kuukautta kyttäämistä. Viattomat joutuvat kärsimään minun pahasta olostani, sillä olen tajunnut, että minun pitää saada itseni kuntoon. Avioliitto päättyy, jos päättyy, ei se voi jatkua niin, että toinen epätoivoisesti haluaa roikkua, jos toinen ei luota ja toisen luottamuksen on pettänyt. Ja tekee vielä aiheettoman lastensuojeluilmoituksen. Ei ketään saa lyödä, muttei lapsella mitään hätää ole. Päin vastoin. Ruokailut jne. on paljon tarkempia, kuin monessa muualla tietämässäni perheessä. Tyttö on aina puhdas, hänen kanssaan ollaan, leikitään ja hän on iloinen ja ihana. Pelkään, että tämän myötä hän myös muuttuu ja menettää elämän ilonsa, kun vaistoaa minun ja vaimoni ahdstuneisuuden. Nyt tuntuu, että olen totaalisesti tuhonnut kaiken. En tiedä mihin uskallan mennä puhumaan, koska sairaalaan jos menen, niin tekevät automaattisesti uuden lastensuojeluilmoituksen, sitten ollaan vielä syvemmällä suossa. Miten tästä voi jatkaa ja selvitä? Nyt tuntuu ettei mitenkään.