Olen jonkin aikaa lukenut täältä teidän kertomuksianne elämästänne ja olen saanut niistä paljon apua jaksamiseen. Nyt ajattelin kertoa omasta elämästäni ja siinä vallitsevista ongelmista. Pahoittelut pitkästä tekstistä, toivottavasti jaksatte lukea.
Eli olen 29-vuotias mies ja elänyt nyt parisuhteessa 5,5 vuotta. Suhteemme aloitus ei ollut mitenkään ihanteellinen. Puolisollani oli vielä entinen suhde päättämättä vaikka he eri paikkakunnilla jo asuivatkin. Itse olin henkisesti vielä aika huonossa jamassa äitini kuoltua 4kuukautta aiemmin. Lapsuuteni jouduin elämään ilman mies kuvaa koska vanhempani erosivat kun olin reilun 2 vanha. Muutettiin äidin kanssa toiselle paikkakunnalle 400km päähän. Isääni näin harvakseltaan. Äidillä kyllä oli lapsuuteni aikana yksi mies suhde mutta sekin päättyi aika lyhyeen. Koulussa olin koko peruskoulun ajan koulukiusattu ja siten ammattiopinnot ei sitten kiinnostaneet koska ajattelin kiusaamisen jatkuvan myös siellä. Menin välivuoden jälkeen töihin ja sitten myöhemmin suoritin ammattitutkinnon.
Teini/nuoruusvuosina minulla ei liiemmin ollut kavereita ja tyttöystäviä viellä vähemmin. En osannut luoda suhteita muihin ihmisiin. Äitini jäi eläkkeelle alta viisi kymppisenä ja masentui sen jälkeen pahasti. Jouduin huolehtimaan paljon hänen asioistaan. Käymään kaupassa, pankissa jne. Väsyin itsekkin ja rupesin juoksemaan baareissa useina päivinä viikossa. Lähes aina niin kauan kun rahat riitti. Viina ei kuitenkaan ollut minulle se houkutus niinkään vaan muut ihmiset. Sitten tuli aika kun äitini meni niin huonoon kuntoon masennuksensa takia että joutui sairaalaan. Viettikin viimeiset neljä vuotta mitä eli lähes koko ajan sairaalassa. Kuolemakin oli pitkäkestoinen prosessi. Hän sairastui heinäkuussa 2001 ja oli lokakuun alkuun asti lähes kokoajan teho-osastolla hoidossa. Eli erittäin rankkaa aikaa minulle.
Sitten takaisin tähän varsinaiseen ongelmaan eli parisuhteisiin. Ennen nykyistä puolisoani en pystynyt luomaan kehenkään pidempi kestoista suhdetta vaan surrasi suhteesta toiseen tai pikemminkin kukkasesta toiseen kun ei niistä mitään suhteita koskaan ennättänyt muodostua. En vaan pystynyt ajattelemaan että annan toiselle ihmiselle itseni kokonaan. Tähän nykyiseen puolisooni kuitenkin rakastuin niin että tuntui oikeastaan ensi kertaa elämässä hyvältä. Muutettiin aika pian yhteiseen asuntoon ja elämä näytti menevän hyvin. Kunnes sitten 2002 syksyllä (tavattiin keväällä) menin jossakin ihme typeryydessäni laittamaan sähköpostia toiselle naiselle jonka sattumalta netistä huomasin. Puolisoni sai tämän selville ja hänkin oli sitten yhteydessä toiseen mieheen. Molemmat lopetettiin nämä hölmöydet mutta niitä ei kuitenkaan koskaan käsitelty kunnolla pois.
Sitten minuun iski se läheisyyskammo mikä oli aiemmin vaivannut ja kaikenlaiset hellyyden osoitukset puolisoani kohtaan jäivät todella vähäiseksi. Jopa halaaminen oli minulle vaikeaa, seksistä puhumattakaan.
Siinä sitten oli taas ongelmia ja niitäkään ei tietenkään osattu käsitellä. Tapahtumat johtivat lopulta siihen että puolisoni loi tekstiviesti yhteyden työkaverinsa kanssa (siis miehen). Tämä aluksi ihan viaton viestittely johti kuitenkin lopulta siihen että puolisoni petti minua syksyllä 2005. Tästä seurasi täydellinen romahtamiseni. En pystynyt töitä tekemään eikä pystynyt puolisonikaan ja kaikki muukin tuntui kaatuvan niskaan. Menin lääkäriin ja sain masennuslääkeet. Päätettiin puolisoni kanssa kuitenkin yrittää ja hankkiuduttiin molemmat kriisikeskukseen jossa käytiin erikseen 5kertaa keskustelemassa. Päädyttiin jatkamaan suhdettamme mutta sillä tavalla että muutettiin toiseen kaupunkiin (puolisoni synnyin- ja entiseen kotikaupunkiin).
Täällä (missä nytkin asumme) asiat meni aluksi todella hyvin. Sain työpaikan ja suhdekkin saatiin mielestämme ihan hyvään kuntoon. Joten ei sitten jatkettu täällä terapiaa ja lääkkeetkin lopetin ilman lääkärin lupaa. Sitten töissä tuli ongelmia palkkojen kanssa ja lopulta sanoin itseni irti. Sain noin kuukauden työttömänä olon jälkeen uuden työpaikan. Tällöin kaikki oli vielä suhteessamme kunnossa. Mutta mutta tämäkin työpaikka osoittautui huonoksi. Siellä minua käytettiin vain hyödyksi ja kun hyöty oli saatu annettiin potkut. Tästä masennuin ihan täysin 😞 . Minusta rupesi tuntumaan ettei tässä kaupungissa ole mitään hyvää ja kun kavereitakaan en ollut saanut tuntui siltä että on päästävä takaisin sinne mistä muutettiin. Kerroin tästä puolisolleni mutta hän ei oikein innostunut asiasta. Ymmärrettävää olihan hänellä täällä sukulaisia jotka ovat hänelle erittäin tärkeitä ihmisiä. Laitoin kuitenkin asuntohakemuksen entiseen kotikaupunkiimme vetämään. Tässä sitten koko kevään ajan jauhoin siitä kuinka haluan muuttaa takaisin. Sitten meille tarjottiin toukokuun alussa asuntoa ja käytiin katsomassa. Puolisoni ei kuitenkaan siihen halunnut muuttaa joten ei otettu sitä. Ajattelin että no jos ensi kuun alussa meille tarjottaisiin toista asuntoa ja puolisonikin muuttaisi mielensä muuttamisen suhteen. Painostin häntä aika paljon tässä vaiheessa ja menin jopa sanomaan että muutan yksin jos hän ei halua muuttaa. Tämä ei kuitenkaan todellisuudessa pitänyt paikkaansa. En millään olisi voinut muuttaa ilman rakastani. Kaikki painostamiseni oli taas tehnyt suhteestamme kolkon hellyyttä ei paljoa ollut ja seksiä erittäin vähän.
Sitten kesäkuun alussa meille tarjottiin toista asuntoa. Puolisoni mietti aikansa ja ilmoitti ettei halua muuttaa. Minä sitten itkin siinä yhden päivän kun kaikki se kerääntynyt masennus ja epätoivo ryöppysi sisältäni. Soitin kuitenkin tälle vuokranantajalle ja sanoin että meidän hakemuksen voi poistaa, emme ole muuttamassa kaupunkiin. Kaikesta tästä ja ilmeisesti myös siitä pelosta että minut menettää puolisoni turvautui jälleen toiseen mieheen. Alkoi viestitellä ja soitella tämän miehen kanssa jonka oli aikoinaan siellä netissä tavannut kun asuimme vielä entisellä paikkakunnalla. Siis eri mies jonka kanssa minua petti. Viestittelyä ja soittelua jatkui aikansa (minä en tienyt tästä silloin) ja sitten he päättivät tavata kun tämä mies oli jollakin matkalla läheisessä kaupungissa. No tapaaminenhan johti sitten jälleen minun pettämiseen. Sain tietää ensin näistä viestittelyistä ja sähköposteista jo tämän pettämis tapahtuman jälkeen. Sitten kun tarpeeksi kauan tivasin mitä siellä tapahtui myönsi pettämisen.
Tarkkaa syytä en tälle kaikelle tiedä mutta jos oikein olen ymmärtänyt niin tähän johti se että hän luuli minun muuttavan yksin. Nyt jälkeenpäin kaduttaa ettn osannut tehdä hänelle selväksi sitä etten yksin ole muuttamassa mihinkään. Nyt puolisoni ei tiedä haluaako jatkaa vielä kanssani vai ei 😭 . Sen tiedän että tämän miehen jonka kanssa hän minua petti että heille tuskin mittään juttua syntyy. Tämä mieskin on varattu ja asuu aika kaukana meidän kotikaupungista.
Minä haluaisin jatkaa suhdettamme mutta sillä ehdolla että kaikki suhteen aikana olleet ”möröt” puretaan pois jonkun ammatti ihmisen kanssa. Puolisoni vetäytyi mökille vanhempiensa kanssa miettimään mitä hän haluaa. Sen tiedän että anteeksi pystyn vielä tämän antamaan koska tunnen olevani osasyylinen tapahtuneeseen, luulihan hän minun lähtevän mutta se vaatii molempien sitoutumista pidempään projektiin jossa asiat saadaan käytyä läpi. Mutta entäpä jos tulee taas suhteessa ongelmia? 😐 esim. että minä sattuisin taas jumittumaan siihen omaan patooni joka sisälläni on ja en pystyisi antamaan itsestäni hetkeen ulos rakkautta! tapahtuisiko tämä pettämis homma taas uudestaan? hakeutuisko puolisoni jälleen jonkun miehen kanssa viestittelyyn ja sitä kautta sänky puuhiin. 😯🗯️
Kiitos jos jaksoit lukea ja vielä isompi kiitos jos vastaat!
Hei ressuu!
Olet kokenut paljon raskaita asioita elämässäsi. Lähetän sinulle paljon voimia! Tulet niitä tarvitsemaan.
Omat lapseni ovat ikäisiäsi, mutta voinhan yrittää antaa vertaistukea näin hieman pidemmällä elämänkokemuksellakin.
Olen käynyt joitakin samoja asioita elämäni aikana läpi. Äitini sairasti lähes 10 vuotta, joista n. 2 vuotta täysin liikunta- ja puhekykynsä menettäneenä. Silloin kävin hyvin syvällisiä pohdintoja itseni kanssa mm. eutanasia-asiasta. Lähimmäisen kärsimys on kovaa, kun ei voi millään tavalla auttaa.
Olen ollut myöskin lapsena koulukiusattu, syrjitty. Näitä kaikkia asioita olen joutunut työstämään vielä nytkin, kun lapsuudestani tuli sellaisia muistikuvia, jotka ovat osoittautuneet erittäin traumaatisiksi.
Parisuhteemme on kestänyt jo n. 38 vuotta. Siitä 35 aviossa.
Olen muissa viestiketjuissa kirjoitellut tästä pettämisasiasta ja todennut, että loukatuksi tulemiselta ei voi välttyä, puolin ja toisin. Oma parisuhteemme toimii tällä hetkellä hämmästyttävän hyvin.
Omalta kohdaltani sanoisin, että se on TAHDON ASIA. Meillä on molemminpuolista rakkauden tunnetta, olemme löytäneet uudelleen keskinäisen kunnioituksen ja arvostuksen. Läheisyys on ihana asia.
Kaikki ei ole kuitenkaan ollut aina näin auvoista. On ollut ylä- ja alamäkia, niinkuin varmaan kaikilla. Olen itse ollut aina aktiivinen ulkopuolisen avun hakija, jos asiat ovat menneet kovasti umpisolmuun. Pattitilanteen laukaisemiseen ei aina omat voimat ja ymmärrys riitä. Mikäli molemminpuolista tahtoa löytyy, anteeksi antaminen ja toisen hyväksyminen kaikkine virheineenkin (kukaan ihminen ei ole täydellinen)on mahdollista. Kipeistä asioista selviytyminen vaatii paljon voimia, mutta omasta kokemuksestani voin sanoa, että onnellisen elämän eteen kannattaa laittaa itsensä likoon ja taistella. Voimia sille tielle!🙂👍
Mikäli jostain syystä kuitenkin toteatte, että yhteisiä asioita ja yhteistä tahtoa ei löydy, olkaa siltikin itsellenne ja toisillenne armollisia. Elämässä on kaikki mahdollista, joskus niinkin ja silti elämä jatkuu ja saattaa tuoda uusia mahdollisuuksia.
Olen ilmeisesti pilannut tämän meidän suhteen totaalisesti sillä että annoin puolisoni uskoa että olen valmis muuttamaan takaisin entiseen kotikaupunkiimme ilman häntä. Hän eli lähes koko kevään siinä uskossa kun en asiaa ymmärtänyt korjata ja nyt sitten on tunteet kadoksissa. Ymmärrän sen. Minua vaan niin suunattomasti harmittaa että jos menin nyt tällä pilaamaan ihmissuhteen jota ei todellakaan olisi pitänyt pilata. Tällä hetkellä on niin kauheat omantunnon tuskat et tuntuu siltä ettei pysty elämään.
Rakastan tätä ihmistä ylitse kaiken ja nytkö olen mennyt senkin asian elämässäni töpeksimään. 😭 😯🗯️
Älä hyvä ihminen soimaa itseäsi. Ymmärrän, että olet harmissasi ja tuntuu epätoivoiselta. Kuitenkin, kaikesta huolimatta elämä jatkuu. Sieltä aallon pohjaltakin noustaan, usko pois!
Joskus elämässä tulee eteen tilanteita, että on vaikea antaa itselleen anteeksi ja hyväksyä ne valinnat, jotka myöhemmin osoittautuvat omasta mielestä aivan vääriksi. Sitä ehkä ensin ajattelee, että kaikki tapahtuneet asiat ovat peruuttamattomia. Mutta ovatko? Oletteko keskustelleet näistä väärinkäsityksistä? Oletteko yhteisesti todenneet tehneenne "virheitä", joita kadutte? Löytyykö teiltä riittävästi yhteistä tahtoa korjata tilanne, jotta voisitte vielä saada takaisin luottamuksenne?
Olen joutunut elämäni aikana useamman kerran pysähtymään tosiasioiden eteen. Ollut epätoivoinenkin. Mutta..... jotenkin asioilla on kuitenkin ollut aina taipumus järjestyä jotenkin.
Olen vihannut itseäni "mokieni" tähden, mutta nyt kun alan olla sinut itseni kanssa, olen alkanut löytää sen armollisuudenkin itseäni kohtaan. Samaa toivon sinulle. Voimia sinulle! 🙂🌻
Ei olla oikein vielä pystytty keskustelemaan. Minulla kyllä olisi haluja selvittää asiat jotta voitaisiin jatkaa yhdessä. Puolisoni lähti vanhempiensa kanssa mökille miettimään asiaa omalta kannaltaan. Hän ei tiedä ilmeisesti tällä hetkellä söikö kevään aikana tapahtuneet asiat hän tunteensa minua kohtaan loppuun. Hän kuitenkin sanoi rakastavansa yhä minua mutta ei ole varma muusta.
No niin aikaa on kulunut ja hirveästi ei ole edetty. Apua ei tunnu saavan mistään. Jokapaikassa sama homma "olemme lomalla, elokuussa tai syyskuun alussa voisi aikoja saada". Mutta jos tilanne on päällä just nyt niin siinä ei paljon auta että pääsee terapiaan elokuun lopussa.
Jonkin verran ollaan saatu puhuttua mutta minusta tuntuu siltä että tämä kahdenkesken puhuminen johtaa aina jollakin tapaa toisen syyttelyyn tai sitten minusta vaan tuntuu siltä. Suuri ongelmahan minulla tietysti on se että olen ollut niin epävarma. Sen johdosta olen ollut epätoivoinen ja ärtynyt käytökseni on heijastunut suhteeseen ja aiheuttanut turhia konflikteja. En ole pystynyt tuomaan tunteitani julki ja olen kyhännyt jonkinlaista suojamuuria ympärilleni. Miten saan itsestäni tuon epävarmuuden tunteen pois? Se on heijastunut lähes kaikkeen meidän suhteessa. Joskus olen viettänyt pitkiä vain uppoutuneena omaan maailmaani. Sitten on aikoja jolloin en ole edes uskaltanut antaa halata itseäni. Puhumattakaan aikoja jolloin en ole kyennyt seksuaaliseen kanssakäymiseen sen takia kun olen siinäkin asiassa ollut epävarma ja tuntenut että en ole tarpeeksi hyvä. Tämä taas on seksissä johtanut siihen että en rakastellessa ole pystynyt keskittymään kunnolla ja hommat on sitten loppunut mielestäni liian pian. Ja epävarmuus sitten vaan lisääntynyt.
Kaiken tämän lisäksi kun olin tässä talven kauhean masentunut annoi siis puolisoni ymmärtää että olen valmis muuttamaan yksin toiseen kaupunkiin (niin kun aiemmassa viestissäni jo mainitsin). Nyt kun olen tätäkin asiaa mielessäni käsitellyt olen todennut senkin vaan johtuvan siitä epävarmuudesta. Tässä tilanteessa epävarmuudesta yleensäkkin elämään. Eli kun minua laiminlöytiin parissa työpaikassa ja jopa käytettiin hyväksi (siis työnteossa ei muuten) niin tuli viha/epävarmuus koko tähän kaupunkiin.
Vaikka puolisoni minua onkin pettänyt haluaisin yhä edelleen korjata tämän suhteen. Rakastan häntä niin syvästi että en ole aiemmin elämässäni tälläiseen tunteeseen törmännyt. Hän on yhä 5,5vuoden jälkeen minulle yhtä ihana ihminen mitä suhteemme alkuaikoina kun rakastuttiin. Kertokaa nyt mitä voin tehdä? olen ihan epätoivoinen 😭
Tekstisi kuulostaa kovin tutulta, silloin kun on tullut loukatuksi, kuten pettäminen ja harmit työpaikalla. Näin meilläkin tapahtui, silloin kun pohjamudissa ryvimme. Aika usein kaikki vaikuttaa kaikkeen. Miehenikin jossain vaiheessa rakensi suojamuuria ympärilleen, oli epävarma myöskin seksuaalisesti.
En osaa antaa mitään neuvoja kenellekään, voin vain kertoa oman elämäni vaiheista, josko niistä sitten on kenellekään apua ja vertaistukea.
Terapeuttinikin on sanonut minulle, että olen oman elämäni paras asiantuntija. Näinköhän? Joskus on tuntunut siltä, että ei ratkaisua ongelmiin löydy mistään, mutta kun aikaa on kulunut niin kaikki on kuitenkin järjestynyt parhain päin.
Olisipa se kuuluisa aikakello jota voisi kääntää taaksepäin mutta kun ei ole. Elämä on vaan sitä että täytyy oppia niistä virheistä mitä tekee ja sitä oppia minun on nyt maksettava kovalla tuskalla, tuskalla siitä mikä sisimmissäni pyörii vähän väliä. Se tuska on sitä että pelkää tuhonneensa ihmissuhteen elämässään jota ei ollut tarkoitettu tuhottavaksi. 😭
Puolisoni on aivan kadotuksissa oman itsensä kanssa. Tuntuu siltä että hän ei välillä tiedä yhtään mistään asiasta mitään ja välillä taas tuntuu olevan jotenkin aivan kuin pakonomaisessa tarpeessa ottaa yhteyttä tähän mieheen jonka kanssa minua petti. Tuntuu välillä siltä niinkuin tämä henkilö olisi muodostunut jonkinlaiseksi pakkomielteeksi hänelle. Tuntuu siltä että ainoastaan pitämällä yhteyttä tähän henkilöön hän saa tyydytettyä jonkin tarpeen sisällään. (siis he eivät nyt ole tapailleet sen yhden kerran jälkeen enää)
Välillä taas tuntuu siltä kuin välillämme olisi todella suurta lämpöä kaikesta huolimatta (niin psykologikin sanoi) ja ne hetket taas tuntuu minusta todella hyvältä. Niinä hetkinä pystyn unohtamaan kaikki mitä on tapahtunut ja voin ne hetket paremmin. Sitten tulee taas se kirottu piip piip ääni kun tekstiviesti napsahtaa puolisoni puhelimeen (viime aikoina tosin ne on vähentyneet) ja se saa minut tuntemaan mieletöntä vihaa. Ei vihaa puolisoani kohtaa vaan tätä perheellistä miestä kohtaan joka on aiheuttanut tuskaa yhteensä viidelle ihmiselle sillä mitä teki. Toki puolisonikin on oman osansa asiassa tehnyt sitä en kiellä ja sen tiedostan.
Joka kerta kun puolisoni lähtee koiran kanssa ulos ja ottaa puhelimensa mukaan (kuunellakseen radiota) minulle iskee se sama vihan ja kauhun tunne. En voi olla ajattelematta että soittaakohan se sille siellä lenkillä ollessaan. 😠
Käynti yksityisellä psykologilla oli jossakin määrin auttava asia (meillä ei olisi siihen varaa mutta kaikki maksuttomat/edulliset paikat nyt kesällä kiinni) ja saimme joistakin asioista sen yhdenkin käynnin aikana keskusteltua hyvin. Hän kehoitti meitä tekemään läheisyysharjoituksia lähinnä varmaan sen takia kun minulla on ollut niitä vaikeuksia sen läheisyyden kanssa mutta en tiedä vielä onko puolisoni niitä halukas tekemään. Hänellä on nyt jonkinlaisia läheisyys vaikeuksia.
Nyt te jotka luette tätä ihmettelette varmaan miksi olemme yhä saman katon alla! ja miksi yritämme. Se on se rakkaus...rakkaus joka ainakin omalla kohdallani pystyy antamaan vielä puolisolleni anteeksi. Sama rakkaus puolisoani kohtaan pystyy myös auttamaan minua muuttumaan ihmiseksi joka pystyy antamaan itsestänsä toiselle enemmän ulos ja olemaan lähellä sekä antamaan läheisyyttä.
Uskon ja tiedän että puolisollani on tuota samaa rakkautta minua kohtaan. Hänen vain täytyy löytää se luottamus minuun uudestaan. Silloin voisimme aloittaa puhdistetulta pöydältä tavallaan uudestaan tämän suhteen. Toki se vaatii varmasti monta terapia istuntoa mutta tiedän että se on sen arvoista.
Kiitos kevät2007 vahvistavista sanoistasi. Kiitos myös kaikille jotka luette tätä ja ajattelette minua/meitä sekä voimia kaikille saman tyyppisessä tilanteessa oleville. Muistakaa rakastaa toisianne ja myös näyttää se.
Kirjoittelen taas kun jotain uutta tulee eteen.
🙂🌻 Hei, olen seuraillut viestitystänne ja nyt aion sanoa oman mielipiteeni;
Rakkauden nimissä tehdään hyvää mutta myöskin pahaa.
Eräs vanhus (mies) kertoi hänen puolisonsa kuoleman jälkeen;
"käyn jokapäivä vaimoni haudalla vien ruusuja sanon "minä rakastan sinua".
Ihminen joka on rinnallasi haluaa kuulla nuo sanat, tulla rakastetuksi ja ansaitsee rakkautesi juuri tänäpäivänä ei huomenna tai ylihuomenna eikä varsinkaan silloin kun hän on jo kuollut sillä silloin se on jo myöhäistä.
Rakkaus riuduttaa.
Rakastaminen voi olla vaikeaa silloin kun sitä pyrkii tekemään tietoisesti ja hakuisesti.
Toivon että opit rakastamaan ja löydät rakkautesi, vapaaehtoisesti ei pakolla🙂🌻