Hei!
Kaipaisin mielipiteitä, tukea ja konkreettisia neuvoja mitä tehdä. Olen 42 v nainen. Ollaan oltu mieheni (40v) kanssa naimisissa 13 v. yhdessä 17 v. Kotona myös kaksi yhteistä kouluikäistä lasta. Olen lukenut täältä paljon juttuja ja osa on kuin omasta kynästä. Ihan ihmetyttää, miten samanlaisten asioiden kanssa pariskunnat painivat. Meilläkin tuttu kaava. Lasten saannin jälkeen vastuu kasaantui minulle. Kun yritin saada miehen osallistumaan, hän ei osannut/halunnut. Otti kaiken kritiikkinä ja arvosteluna. Koitin saada hänet ottamaan minut huomioon, kun hän ei ottanut, minusta tuli tuomitseva. Tämä sai hänet vetäytymään yhä enemmän. Kannoin vastuun, näännyin, tuntui ettei tunteillani, ajatuksillani ollut mitään väliä. Hän kaipasi aina omaa aikaa. Intohimoinen tietokonepelaaja, treenaaja. Aina omat kiinnostuksen kohteet etusijalla, ja minä en enää päässyt sinne kiinostuksen kohteiden listalle. Hän aina selitti, että saat sinäkin omaa aikaa jos haluat. En kaivannu omaa aikaa, vaan kainaloa ja yhteistä aikaa. Miehen piti aina tehdä asiat juuri niinkun halusi, vaikka miten nätisti koitin pyytää, että mitä jos jättäsi nyt väliin, niin suututtiin kun ei saa ”olla oma itsensä”.
2 vuotta sitten tilanne alkoi kehittyä todella pahaan suuntaan entisestään. Tuntui, että kaikki mielipiteeni, vaikka ihan vaan säästä, olivat vääriä. Mistään ei voinut olla erimieltä. Halveksunta minua kohtaan nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Selitti raha-asioista ”ruohonjuuritasolle” kuin olisin ääliö. Koska lapsista tulleet kilot jäivät, enkä ”tehnyt asialle mitään”, en kelvannut. Olin vastenmielinen ja minussa ei ollutmitään tervettä. Elin kuulemma mielipiteineni utopiassa vaalenpunaiset lasit päässä ja hän oli todella pettynyt miten tyhmä minä saatoinkaan olla! Tuntui kun taloon olisi muutanut teini-ikäinen. Yhdessä nukkumaan meneminen ei ollutkaan enää yhteinen juttu, vaan joku minun keksintö jota piti kapinoida. Ihan kaikkea mitä olimme yhdessä tehneet vuosikaudet olivatkin ”minun typeriä keksintöjä”. Joka ilta hän vetäytyi pelaamaan. Mitään yhteistä ei enää ollut. Minä itkin sohvannurkassa joka ilta, tuntien joka solulla sen, miten en kelpaa. Treenaaminen ja syömisen pakkomielteisyys nousi aivan uusiin ulottuvuuksiin. Hän löysi itsensä uudelleen ja tämä mies ei enää nöyristele ja ota paskaa vaan päättää miten asiat menevät. Hän on löytänyt elämän janon ja nauttii kyydistä joka sekuntti. Hän kaipasi ihailua ja halusi, että hänellä olisi puoliso ketä ihailla. Koitin sanoa, että en halua kenenkään ihailevan minua, haluan, että arvostat. Äitienpäivänä hän ei muistanut minua mitenkään. kun kerroin rauhallisesti, että se tuntui minusta todella pahalta, hän suutui ja sanoi ettei hän ole mitenkään velvollinen muistamaan mitenkään, enhän ole hänen äiti……. Jouluaattona hän lähti treenaan kesken joulunvieton ja kaikki edellisten päivien joulusiivoamisetkin jäivät pyynnöistä huolimatta minulle, koska hän treenaasi. Koskaan treenejä ei voinut siirtää myöhemälle tms. hän treenaa NYT. Koitin puhua hänelle, että hän on nyt jotenkin täysin kiertynyt oman itsensä ympärille, eikä enää edes nää muita. Että hänen toimintansa on äärimmäisen itsekästä ja se loukkaa muita. Hän vastasi, että kaikki on minun vikaa, minä nään asiat väärin, hän ei ole itsekäs. Kerroin lasten ihmetelleen miksi isi on kaiket päivät ja yöt työhuoneessa, vastaus oli, sinä aivopeset heidät. Kaikki lasten kommentit hänelle miten et koskaan kuule mitään kun tuijotat vaan puhelinta. Tai miksi et jaksa remuta meidän kanssa (koska isillä oli niin kovat treenit). Tai miksi te ette koskaan enää katso telkkaa äitin kanssa yhdessä tai mene yhdessä nukkuun. Nukkuuko isi työhuoneessa. Hän ei tunne kuulevan näitä ollenkaan tai sitten kääntää ne niin että ne olisi jotenki minun aikaansaannoksia. Silloin tajusin, että vaikka miten koittaisin selittää ja vääntää rautalangasta hän ei tajuaisi. Saisin itkeä siinä sohvannurmakssa ja tuntea huonommuttaa loppuelämäni. Päätin että minäkin keskityn nyt täysin itseeni. En jaksa enää tyrkyttää itseäni hänelle vaan alan keskittymään siihen, että minullakin on arvo, vaikken hänelle kelpaisikaan. Tietysti käytännössä arki menee niin, että minä sovitan kaiken elämiseni ja menoni lasten mukaan. Hän ei. Joka ilta hän menee pelamaan, keskustelle yhteisistä asioita lähinnä kämppisten tapaan. Tosin ei edes sillä tasolla. Olen pakottanu hänet hoitamaan ruuat edes kahtena päivänä viikosta ja niistä sitten jotain keskustellaan ehkä. Jos sitäkään. Hän suuttui minun vetäytymisestä totaalisesti. Haukkui miten tapan meidän parisuhteen. Olen kuulemma tehny viimeisen 3 kk aikana peruuttamatonta tuhoa meidän paristuhteelle. Olin aivan järkyttynyt. Sanoin että olen viimeiset 3 vuotta odottanu sinua iltaisin tuossa sohvalla. Toivonut, rukoillut, iteknyt, huutanut, että tulisit siihen, olisit minun kanssa ja HALUAISIT olla minun kanssa. Nyt kun en enää odota sitä, vaan keksityn itseeni 3 kk niin SINÄ olet järkyttynyt!! En ole sanonut niin loukkaavia asioita kun sinä, sinä et koskaan ole edes ollut pahoillsani kauheuksista mitä sanot, vaan aina oikeutat ne jotenkin. Itse olen koittanu olla rakentava nyt viimeaikoina. Olen tajunnut sen, että en tule koskaan saamaan sellaista anteeksipyyntöä tai kompensaatioo loukatuista tunteista, mitä haluan. Minunkin täytyy päästää irti katkeruudesta ja alkaa keskittymään enemmän siihen miten tästä eteenpäin. Ehdotin, että listataan kumpikin mitä odotuksia meillä on parisuhteelta ja elämältä. Sitten mietitään konkreettisesti mitä kompromisseja kummankin täytyy tehdä ja pohditaan ihan rehellisesti ollaanko niitä valmiita tekemään. Olen tehnyt listan asioista mitä minä haluan parisuhteelta. Lista sisältää aitoa vastuunjakoa ja hyväksyntää. Meidän kaikkien huomioon ottamista arjessa. Haluan, että kummallakin on arvostettu ja ”valittu” olo, eikä kumpikaan tunne itseään itsestäänselvyydeksi. Annetaan toiselle tilaa, mutta ei unohdeta, että meitä on kaksi. Kauniit asioita, joissa otin kummankin huomioon. Hän ei tehnyt omaa listaa. Olen useampaa otteeseen pyytänyt, että pohdi hyvin rehellisesti mitä sinä haluat parisuhteelta. Hän ei osannut listata muuta kun että hän haluaisi, että minä pitäisin itsestäni parempaa huolta, eli laihtuisin. Olen koittanut kertoa hänelle hyvin syvällisesti miten olen sata kertaa yrittänyt laihtua, mutta aina yritykset on kaatunu johonkin tappeluun tai tölväsyyn ja tunteeseen että mitä mä tässä edes yritän, en mä kelpaa kuitenkaan. Olen koittaut selittää, että ei ole oikein että hän on ehdollistanut hyväksymisensä minuun. Sitten kun laihdut minä hyväksyn sinut. Olen koittanu selittää, miten turvaton olo minulla on. Sen sijaan, että minulla olisi olo, että joku pitää minusta huole no matter what, minä tiedän, että en kelpaa. Minä tiedän, että minusta ei pidetä huolta vaan että olen rasite. Tällä hetkellä hän on kovinkin tyytyväinen elämäänsä. Hän treenaa ja pelaa ja aina välillä pelaa erän afrikan tähteä ja on maailman paras isä. Sitten voikin taas ottaa puhelimen tai sulkeutua työhuoneeseen. Hän elää täysin omaa elämäänsä. Ainoa asia mitä hän haluaisi muuttaa on se, että me oltais ystävällisiä toisillemme. Olen sanonut, että tämä meidän arki on minulle jotain ihan hirveetä, joka pala palaltaa tuhoaa. Olen yrittänyt moneen kertaan esittää toiveitani, mutta niitä ei kuulla ollenkaan. Olen selittäny miten loukkaavaa se on kun olen selittänyt miten pahalta tuntuu kun minun toiveet ja ajatukset ovat hänelle kuin ilmaa. Olen koittanut puhua, että tämä meillä ei ole enää mitään parisuhdetta. Olen sanonut hänelle, että hänen pitäisi nyt ihan tosissaan pysähtyä ja miettiä asioita hyvin syvällisesti ja rehellisesti. Jos minä en ole sellainen ihminen kenen kanssa hän voi elämäänsä jakaa, niin sitten täytyy uskaltaa tehdä ratkaisuja. Tällainen tilanne ei voi jatkua. Mutta niin se vaan jatkuu…. Olen sanonut, että minä valitsen hänet. Minä olen valmis tekemään hartiavoimin töitä meidän parisuhteen eteen. Kun vaan tiedän mitä ja miksi. Mutta hän ei selvästikään ole valmis siihen. Hän selvästi olisi tyytyväinen siihen, että hän viettää kaiken vapaa-aikansa omien harrastuksen parissa ja minä vaan hymyilisin ja tekisin sen hänen oman elämänsä mahdolliseksi hoitamalla kodin ja lapset.
Olen hyvin lopussa. Mieheni tuo lapsillekin julki jokapäivä miten vahva ja mahtava hän on. En ole puhunut lapsille mitään tai aivopessyt heitä mitenkään. Muutamia kertoja mies on tahtomattaa loukannut vanheempaa lasta. Lapsi kokee isin mahtailun ja ylimielisyyden loukkaavana (mitä tietysti minäkin), ja olen koittanu sanoa lapselle, ettei isi tee sitä tahalaan, että isillä nyt on vaan joku sellanen vaihe, että pitää olla kauheen vahva ja voimakas ja paras. Mutta että oikeesti kukaan ei ole toistaan parempi ihminen vaan kaikki me ollaan aivan saman arvoisia. Ja että te lapset olette täydellisiä juuri sellaisenaan kun olette ja isikin oikeasti ajattelee niin. Annetaan nyt isille vaan vähän tilaa.
Oikeasti olen alkanut miettimään sitäkin, että mitä tämä tekee lapsille. Miten minä pystyn viemään tätä asiaa eteenpäin, kun toinen ei nää kuin oman itsensä. Olen sanonut hänelle, että hänen pitäisi katsoa peiliin. Hän on ilmoittanu näin tehneensä ja tykännyt valtavasti siitä mitä siellä näkyy….
Kävimme hetken parisuhdeterapiassa. Siellä käytiin läpi puolustusmekanismeja ja tunnistin hyvin sieltä kummankin. Minä pärjään loppun asti, en tarvitse ketään. Minä kasaan meillä huonekalut ja vaihdan palovarottimet ja lamput, minä puran ja kasaan trampoliinin ymsyms. Kerran voin pyytää, mutta jos ei mtiään tapahdu, teen sen mielummin itse, kun alan nalkuttaan. Mies puolestaan on heti aseet tanassa jos vähän koitan jotain sanoa. Mitään virhettä ei myönnetä. Oikeastaan mitään apua emme sieltä saaneet, koska mies on täysin sokea omalle toiminnalleen. Minä olen nähnyt omassa toiminnassani monia vikoja ja olen ymmärtnyt monia asioita viime aikoina. Olen niistä ymös miehelle kirjoittanut. Ainoa palaute miten tulee on. Oli tosi hyvää tekstiä. Mutta se siitä sitten…..
Onko tästä jotain tietä pois? Rakastan miestäni yli kaiken, meidän parisuhde oli täydellinen. Jos vertasin meitä 5 vuotta sitten muihin pariskuntiin, olin äärimmäisen onnellinen miten asiat meillä oli, miten me arvostettiin toisiamme, mutta se kaikki hävisi jonnekin. Tuntuu, että tämä tie tuhoaa minut ja lapsetkin.