Hei 🌻🙂🌻
En virallisesti elä ao. sairautta sairastavan kanssa mutta haluaisin kysyä, miten menivät vuodet ennen diagnoosia?
Kumppanillasi on ilmeisesti nopeasyklinen muoto, jos mieliala heittää paljon saman päivän aikana.
Itse epäilin miehelläni vastaavaa, kun oli vauhdikas ja teki pitkiä työpäiviä ja oli uskoton. Tämän jälkeen sitten masentui ollen parisen kuukautta sairaslomalla.
Onko miehesi yleensä rauhaton?? Tarkoitan tällä sitä, että koko ajan pitää olla tekemistä?
Tilanteesi on varmasti vaikea, kun sopivaa lääkitystä ei ole vielä löytynyt.
Voimia Sinulle 🙂🌻

En tiedä haitko kyseisellä tekstillä vain niitä jotka elävät parisuhteessa kys. sairauden omistavien kanssa, mutta itselläni on tälläinen isosisko ja äiti. Isosisko tosin ei asu kotona. Kuitenkin välillä käy tosiaan raskaaksi toisen hyvinvointi, koska tahtoo että toinen voi aina hyvin. Etenkin siskolla kyseinen tauti oireilee hyvin pahasti välillä. Sitä on kauhean huolissaan kun toinen toisinaan on mielisairaalassa kriisijaksolla, toisinaan hyppii kiljuen onnesta. Sitä haluaa ennakoida miten toinen voi, eikä haluaisi yhtään rasittaa toista pelätessään että henkilö särkyy ja alkaa voimaan heti huonosti.

Pienenähän sisar oli hyvin väkivaltainen, kylmä ja äkkipikainen. Ei välittänyt siitä jos toista sattui, ja muutenkin oli hyvin kiukkuinen. Nyt asia on hallinnassa, mutta silloin asia oli toisin. Yhtäkkiä nauravaisesta tytöstä saattoi tulla raivokas ja väkivaltainen, ja siinä olisi voinut henkikin mennä.

Minun puolisoni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, olemme olleet yhdessä nuoruudesta saakka ja nyt yhteistä matkaa on takana 22 vuotta. Meillä on kaksi kouluikäistä lasta. Mieheni on ilmeisesti sairastanut jo useamman vuoden mutta vasta parivuotta sitten pahan manian seurauksena tuli lopullinen diagnoosi. Tällähetkellä hänen vointinsa on hyvä ja lääkitys on saatu suhteellisen toimivaksi. Mutta parrisuhteemme tila on kyllä nyt tällähetkellä se meidän suurin ongelmani. Monta vuotta meni kun hoidon lapset ja kodin ja miehenikin kun hän välillä oli masentunut ja välillä ei kestin kaikki kummalliset päähänpistot ja haukkumiset, mutta nyt huomaan kun tilanne on rauhoittunut ja itse olenkin aivan henkisesti loppu niin meillä ei olekkaan mitään muuta yhteistä kun lapset. Meillä ei ole mitään puhumista, jopa nukumme erillämme, en näe mitään järkeä jatkaa tätä suhdetta. Olen väsymykseltäni koittanut saada tätä toimimaan, yrittänyt jutella ja järjestänyt kahdenkeskeistä aikaa koittanut lähestyä ja päättänyt jopa useasti rakastaa kaikesta huolimatta, mutta nyt en enää jaksa. Kun yritän halata hän pakenee, kun menen lähelle hän vetäytyy. Minua ahdistaa kun hän on lähellä koska hän on kuitenkin niin kaukana. Hän on aina ollut kovin huono tunteitaan näyttämään ja lapsia kohtaankin on todella kylmä ei halaa eikä ota syliin. Nyt on kuitenkin lähellä että minun sietokykyni on loppuu toisen ymmärtämiseen! olipa aikamoinen avautuminen kiitos niille jotka jaksoivat lukea loppuun saakka tämän.

Yksinkertainen ohje: Älä tarkkaile puolisoasi diagnoosin näkökulmasta. Pidä häntä ihmisenä. Tuo on sairaus siinä missä muutkin, ja voit olla hänelle juuri se ratkaiseva askel ihmisyyteen ja jopa työkykyyn. Ei kukaan ihminen jaksa jatkuvasti olla potilas. Siitä juuri voi sairastua vakavasti. Ei sinun kuulukaan tietää, kuinka raskasta on saada tuon tapainen diagnoosi. Kunnioita hänen rajoaan. Kysy lupa saako tästä puhua. Kaikki ovat kuitenkin persoonallisuuksia, ja sillä tavalla juuri kuuluu nähdä. Tutustu siis ihmiseen joka päivä uudestaan ja katso häntä ihmisenä. Sillä tavoin ihminen on taas ihminen muiden joukossa. Kaikki oireet, joita olet näkevinäsi eivät ole tuo sairaus. Puolisosi on voinut vaikka nukkua liian vähän.

Hei,
Olen etsinyt tietoa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sitä onkin löytynyt kiitettävästi. Muiden kokemuksia miten elää ja auttaa sairastunutta niitä on löytynyt hyvin vähän. Miesystäväni sai diagnoosin n. 5-6 vuotta sitten. Hänellä alkoi mennä hyvin lujaa 7 vuotta sitten ja ihmeteltiin miten ihminen voi muuttua kuin yhdessä yössä ihan toiseksi henkilöksi. Noiden muutaman vuoden aikana lääkärit heittivät noppaa ja saivat aikaan monia diagnooseja, lopulta löytyi (toivottavasti) oikea. Maanisen vaiheet olivat hyvin vauhdikkaita ja masennus meni sinne syvempään kuoppaan asti. Puoli vuotta sitten alettiin lääkehoidon kanssa ihmettely, kun aikaisemmat kokeilut menivät penkin alle. Vielä ole löytynyt sitä oikeaa sekoitusta. Nyt hän on "lepäämässä" masennus/maanisvaihetta tasoittamassa. Tämä viimeisin reissu olikin sitten enemmän hölmöilyä kuin mitään muuta siltä osin kuin minä tiedän. Vain mies itse voisi ehkä tietää mitä muuta on mennyt tekemään.
Olen viime päivinä käynyt läpi näitä seitsemää vuotta. Sinne on mahtunut vaikka ja mitä. Viikosta puoleen vuoteen kestäneitä katoamis jaksoja, paljon vauhdikkaita tilanteita, huutoa ja riehumista ja paljon muuta. Jos terve ihminen olisi tehnyt sen kaiken, hänet olisi jo jätetty yksin. Sairauden nimissä antaa paljon anteeksi oman jaksamisen kustannuksella. Nyt en enää tiedä, olen kasvattanut muurin ympärilleni, jotta hän ei enää pääsisi satuttamaan minua. Kaipaan sitä miestä johon pystyi luottamaan ja jonka tuki oli aina olemassa ja jonka viereen pystyi käpertymään kun kaikki harmitti. En epäröisi jos edes välillä nuo piirteet näyttäytyisivät, mutta hänellä on ollut niin paha olla jo niin kauan. Haluaisin vain ottaa sen tuskan pois, mutta aika ajoin tuntuu siltä että aiheutan sitä vain lisää.

Jaksamista ja iloista mieltä!
🌻🙂🌻

Hienoa jos joku voikin ymmärtää todella noin kauniisti. Todellisuudessa kaksisuuntaisen mielialahäiriöisen kanssa on raskas elää. Ymmärtäähän ja rakastaa jaksaa vain niin kauan kuin voimat riittää. Jokaisella meillä on rajamme ja on hyvä myös asettaa ne jollei oo. Rajat tuovat turvallisuutta. On hyvä myöntää itselle vaan se ettei jaksa ja tarvitsee ulkopuolisen tukea. 🌻🙂🌻

miisu42 kirjoitti 7.4.2014 11:45

Heipä hei,
Ajattelin kyssyä onko täällää ketään, joka elää puolisonsa kanssa, kenellä on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö?
Arki on todella raskasta, ja olisi mukava saada jonkinlaista vertaistukea tähän jatkuvaan vuoristorata arkeen. Mieheni siis sairastui tuohon sairauteen ilmeisesti jo 8 vuotta sitten, ja diagnoosi todettiin 2012. Viime vuonna olin töissä pitkiä päiviä, ja mieheni maanisen jakson aikana tuhlasi kymmeniä tuhansia vaatteisiin ja kaikkeen muuhun typerään. Tällä hetkellä toimin hänen omaishoitajana, ja en uskalla antaa hänelle pankkitunnuksia saatika luottokortteja. Joudun keksimään kaikenlaisia verukkeita siihen, miksi toimin näin, koska hän ei ymmrrä tilanteensa vakavuutta. Lääkehoitoa on vaihdettu useasti, eikä vieläkään tunnu olevan sopiva lääkitys menossa, koska mielialat vaihtelevat useasti päivän aikana. Erehdyin tuossa kuukausi sitten mainitsemaan että luottokortilla on rahaa, hän meni ja tilasi heti vaatteita ja kortti meni miinuksille. Oen hoitanut hänen asioitaan koko suhteemme ajan, olen joutunut tekemään paljon ylimääräistä työtä selvitellessäni hänen tekemisiään maanisen vaiheen ollessa päällä ja kiitosta en siitä saa. Yritän ymmärtää sairauden luonnetta, mutta välillä tuntuu ylivoimaiselta ja harkitsen jopa avioeroa. Toivottavasti täältä löytyy joku, kenen kanssa voisin vaihtaa ajatuksia 🙂👍🙂👍

Hei,

Minun mieheni sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Olemme olleet yhdessä n.16v. Itse olen töissä ja mies sairaseläkkeellä. Elämä on todella raskasta ja tällä hetkellä tuntuu että olen kaulaa myöden täynnä tätä. Kuten sinun miehelläsi minunkin miehellä on mitä minä kutsun "pakkomielteitä"..kun jokin häiritsee elämää jota vatvotaan ja josta syntyy masennuskausi ja jota ei voida hyväksyä kuin muuttamalla asia pois päiväjärjestyksestä. Miehelläni on myös pakon omainen vaelluskausi masentuneena eli ulkomaille pitää päästä muuten elämä ei ole elämisen arvoista. Tuntuu että olen syyllinen asunto lainaan, työssäkäyntiin jne. siis kaikkeen minä pitää katon pään päällä ja ruuan pöydässä ja kun siitä ei jää aikaa eikä rahaa matkusteluun ja enempään yhteiseen aikaan niin se on minun syyni kun en ole "rohkeampi". Tuntuu että miehelläni on jokin harhakuvitelma "paremmasta" elämästä jos lopetan töissä käynnin ja myydään velkainen asunto ja muutetaan minne(?). Pari kertaa olen itkien hakenut sairaslomaa kun olen niin loppu mutta olen saanut vastaukseksi että koska en ole omaishoitaja on lääkärin epäeettistä antaa sairaslomaa. Väliin kun on niitä normaaleja kausia elämä on helpompaa ja kait jollain mittapuulla normaalia. Ja mieheni on ihana. Mutta viime aikoina on tuntunut että alamäkeä on koko ajan enemmän. Välillä mietin eroa. Epäilen kuitenkin että tällä hetkellä ehkä mieheni lääkkeitä pitäisi taas muuttaa, nehän elää koko ajan.
Tunnen olevani tällä hetkellä umpikujassa koska en tiedä mikä olisi seuraava päätös parantaa asioita. Tuntuu ettei mikään enää riitä.

purppuraenkeli kirjoitti 17.8.2014 18:28

Hienoa jos joku voikin ymmärtää todella noin kauniisti. Todellisuudessa kaksisuuntaisen mielialahäiriöisen kanssa on raskas elää. Ymmärtäähän ja rakastaa jaksaa vain niin kauan kuin voimat riittää. Jokaisella meillä on rajamme ja on hyvä myös asettaa ne jollei oo. Rajat tuovat turvallisuutta. On hyvä myöntää itselle vaan se ettei jaksa ja tarvitsee ulkopuolisen tukea. 🌻🙂🌻

Juuri näin. Moni on kysynyt minulta miksen lähde. Kai sekin olisi ratkaisu. Tämä kun ei ole väkivaltainen suhde jonka käsittäisin ainakin itse paremmin. Se on vain omista voimavaroista kiinni ja kun nniutä hyviäkin päiviä oikeasti on. Eräs vanhempi sukulaiseni jonka mies teki itsemurhan masennuksen takia kysyi asiaa myös. vastaain kysymällä häneltä samaa..hän laittoi syyksi lapset, mutta tosia asiallisesti hän ei olisi lähtenyt myöskään. Tietysti siihen aikaan ei vielä masennusta osattu hoitaa joten asia kärjistyi itsemurhaan.

miisu42 kirjoitti 7.4.2014 11:45

Heipä hei,
Ajattelin kyssyä onko täällää ketään, joka elää puolisonsa kanssa, kenellä on todettu kaksisuuntainen mielialahäiriö?
Arki on todella raskasta, ja olisi mukava saada jonkinlaista vertaistukea tähän jatkuvaan vuoristorata arkeen. Mieheni siis sairastui tuohon sairauteen ilmeisesti jo 8 vuotta sitten, ja diagnoosi todettiin 2012. Viime vuonna olin töissä pitkiä päiviä, ja mieheni maanisen jakson aikana tuhlasi kymmeniä tuhansia vaatteisiin ja kaikkeen muuhun typerään. Tällä hetkellä toimin hänen omaishoitajana, ja en uskalla antaa hänelle pankkitunnuksia saatika luottokortteja. Joudun keksimään kaikenlaisia verukkeita siihen, miksi toimin näin, koska hän ei ymmrrä tilanteensa vakavuutta. Lääkehoitoa on vaihdettu useasti, eikä vieläkään tunnu olevan sopiva lääkitys menossa, koska mielialat vaihtelevat useasti päivän aikana. Erehdyin tuossa kuukausi sitten mainitsemaan että luottokortilla on rahaa, hän meni ja tilasi heti vaatteita ja kortti meni miinuksille. Oen hoitanut hänen asioitaan koko suhteemme ajan, olen joutunut tekemään paljon ylimääräistä työtä selvitellessäni hänen tekemisiään maanisen vaiheen ollessa päällä ja kiitosta en siitä saa. Yritän ymmärtää sairauden luonnetta, mutta välillä tuntuu ylivoimaiselta ja harkitsen jopa avioeroa. Toivottavasti täältä löytyy joku, kenen kanssa voisin vaihtaa ajatuksia 🙂👍🙂👍

Hei,
Ajattelin kysyä että miten yleensä suhtaudut kun maaninen vaihe astuu kehiin? Itsellä on ollut jo aika monta suhtautumista vuosien varrella. 1. Puhuminen ja tukena oleminen 2. Toisesta korvasta sisään toisesta ulos 3. Täräytän myös minua ärsyttävät asiat päin näköä.
Heh..jep ja minä aikuinen lentää aina välillä ikkunasta ulos tämän asian kanssa riippuen miten väsynyt olen ja kuinka kauan maaninen vaihe kestää. Maanisella vaiheella meillä tarkoitetaan kun mikään elämässä ei ole hyvin vaihetta eli se tosi alavireinen huonompi maanisuus.