elämää avioeron jälkeen?
Haluaisin kuulla miten elämänne ovat jatkuneet avioeron jälkeen, milloin tuska loppuu ja alkaa helpottamaan, milloin voi uskaltaa luottaa siihen että on oikeus olla onnellinen ja että niitä hyviäkin miehiä on olemassa?
olen eronnut viime joulun aikaan, ja olemme nyt 3kk opetelleet pienten lasteni kanssa uutta elämää ilman alkoholismin ja välinpitämättömyyden ja mitätöinnin varjoa. Tuntuu tuskaiselta katsoa taaksepäin sitä 10 vuotta mitä olen elämästäni siihen liittoon uhrannut, mutta samalla myös niin vaikealta tuntuu päästää lopullisesti irti. Mies on selvästi ilmoittanut ettei aio juoma-yms-tapojaan muuttaa, ja minä taas en lasten elämää enempää pilaa, joten molemmat ovat teoriassa tyytyväisiä ratkaisuun, joka oli uskomattoman tuskallinen ja vaikea molemmille, saati sitten lapsille.Yhteisten unelmien murskaantuminen sattuu niin syvältä, ja myös se että menetin sen ainoan ihmisen joka pystyy tuntemaan samanalaista rakkautta lapsiamme kohtaan. Mutta en kestänyt sitä elämää enempää, tuntui että henki loppuu. On ihmeellistä herätä viikonloppuaamuna siihen ettei asunnossa haise vanha viina!
Elämääni on sujahtanut myös viimeaikoina eräs miespuolinen ystävä jolla tuntuisi olevan annettavana se kaikki mistä olen jäänyt vuosien varrella paitsi, ja lapsetkin tuntuvat janoavan tämän kunnollisen ja vilpittömän miehen seuraa, kuin imisivät itseensä miehen mallia jota paitsi ovat jääneet. mutta miksi sitten pelottaa, vaikka onni olisi tarjolla? ja vielä ihan oikean arjen jakamisen muodossa, yhdessätekemisen ilossa… ja sydänkin sanoo että anna palaa, tässä on mies jonka kanssa itsestäänkin tykkää enemmän 🙂
kaipailisinkin kokemuksia uudesta elämästä eron jälkeen, miten se on alkanut sujumaan? voiko uusi rakkaus vain kävellä ovesta sisään ja talloa jalkoihinsa entisen elämän painajaiset? uskaltaako sydämensä ääneen luottaa kun se on kerran jo ohjannut niin metsään?
Hei sinulle ja voimia!
Itse olen eronnut avoliitosta, eikä minulla ole lapsia, joten ihan täysin en osaa tilanteeseesi neuvoa. Joitain ajatuksia kokemastasi kuitenkin heräsi...
Mies, joka on nyt alkanut lähentymään elämääsi, voi olla hieno ihminen ja hyvää seuraa ja niin edelleen. Mietin vain, että erostasi on kulunut melko lyhyen aikaa, joten miltä itsestäsi tuntuu, oletko käsitellyt ne tuntemukset joita ei vain ero vaan edellinen suhde on sinussa aiheuttanut?
Alkoholistin kanssa eläminen on rankkaa, lukuisine lieveilmiöineen. Olet varmasti joutunut muodostamaan tiettyjä selviytymiskeinoja jaksaaksesi tilanteessa. Oletko itse tunnistanut tiettyjä tapoja, millä olet kestänyt suhteessa? Tätä mietin lähinnä siksi, että joskus tällaiset tavat saattavat aktivoitua suojaamaan sinua toisessakin ihmissuhteessa, vaikka ongelmat eivät olisikaan samanlaisia. Mielesi on voinut oppia tunnistamaan uhkaavia merkkejä ja toistaa suojautumisen uudelleen.
Tilanteesi tekee sinulle varmasti kipeää, mutta täytyy sanoa, että olen ollut aina ylpeä ihmisistä, jotka ovat pystyneet irrottautumaan alkoholin värittämästä elämästä ja varsinkin lasten kanssa. Yhdenkään lapsen ei tarvitse sellaista elämää nähdä, onnittelut sinulle tästä! Joskus toisen ihmisen kanssa pystyy hoitamaan alkoholin pois, mutta parantuminenhan lähtee vain ihmisestä itsestä, joten ei sitä kannata loputtomiin odotella. Tai uppoaa itse mukana...
Toivon, että saat täältä vielä vertaistukea ihmisiltä, jotka olisivat kokeneet saman. Itse osaan sanoa, etten eron jälkeen pitkään aikaan halua suhdetta, vaan hengitellä tätä elämää itsekseen. Mutta kuka tietää, jos minullekin joku saisi hyvän olon niin saattaisi mieleni muuttua😉
Hei KalpeaKaiku!
Kiitos ajatuksistasi ja rohkaisusta! Olen itsekin miettinyt samaa, että olenko käsitellyt edellisen suhteeni niin etten kanna sitä mukanani mahdolliseen uuteen suhteeseen. Toisaalta se on osa menneisyyttäni, joten tulen sitä tavallaan aina kantamaan mukanani, ja kuten sanoit, erostani on vasta vähän aikaa, joten asioiden käsittely on varmasti vielä ainakin joltain osalta kesken. Huomaan itse hakevani jatkuvaa vakuutusta ja oikeutusta eropäätökselle, ja mielialat vaihtelevat todella paljon, oikeaa vuoristorataa mennään välillä.
Mainitsemasi suojautumiskeinot tunnistan itsessäni, ja ne olivat edellisessä suhteessani vaikeneminen ja kulissien rakentaminen, annoin muille oikean kiiltokuvakäsityksen perhe-elämästämme, peittelin, salailin ja näyttelin. Mitä kurjemmin meni, sen enemmän vakuuttelin itselleni ja muille että kaikki on hyvin, mitä sitä niuhottamaan "parista" kaljasta...
Samaten koin kokoajan syyllisyyttä tilanteesta, koin että mies juo ja rellestää koska olen niin leväperäinen vaimo joka ei osaa edes huushollia pitää kunnossa joten paikkailin huonoa omaatuntoa siivoamalla hulluna ja leikkimällä mahtavaa perheenäitiä, joka todellisuudessa oli niin lopussa että pyykit saattoivat viikon lojua pestyinä koneessa ja tiskivuori kasvoi kasvamistaan, jolloin mies sai tietysti syyn raivota ja mitätöidä ja minä kokosin itseni raivasin paikat kuntoon ettei juomiselle aiheutuisi enää lisää syitä.
Huomaan kokevani edelleen huonoa omaatuntoa asioista jotka toisivat mielihyvää vain itselleni, koska silloin en ole täyttämässä velvollisuuksiani ja varmistamalla omalla käytökselläni että varmasti hoidan oman tonttini niin ettei vaan tule sanomista. ex-miestäni ei kiinnostanut kuulumiseni työpäivästä tai mistään muistakaan henkilökohtaisista asioistani, hän ei myöskään koskaan kysellyt menojani tai estellyt niitaä, ainoastaan käytöksellään tai kommentoimalla jälkikäteen antoi ymmärtää että parempi olisi ollut jättää menemättä ja syyllisti siitä että sekin aika olis voinut mennä johonkin hyödylliseen, kuten kotitöihin. hänen kotitöihin osallistumisensa kymmenen vuoden aikana voi laskea kahden käden sormilla, esimerkiksi pyykinpesukonetta hän ei ole käyttänyt viiteen vuoteen.
olenkin ihmeissäni tämän uuden (tosin ystävänä olen hänet jo tuntenut 4 vuotta) miehen kanssa, tuntuu uskomattomalta että on olemassa miehiä joille kotityöt ovat itsestäänselvyys, alkoholi ei ole todellakaan ongelma, ja että on vilpitön kiinnostus toisen tunteita kohtaan.. kun muuta en elämältäni halua kuin normaalia perhe-elämää...
kaipaan hirveästi toista aikuista jakamaan arkea kun sellaista ei ole kuin satunnaisesti edellisen suhteen aikana tapahtunut. toisaalta tuntuu että olen jo vuosia elänyt yksinhuoltajanelämää vaikka teoriassa olenkin elänyt parisuhteessa.
toivon edelleenkin kommentteja, ajatuksia ja kokemuksia tilanteestani, kaikki ovat tervetulleita!!
Hei,
kysyit elämästä avioeron jälkeen.
Omasta erostani on nyt 10 vuotta.
Vasta 5 v sitten kykenin ajattelemaan miten lapset kokivat eron.
(Mies ei kyennyt antamaan lapsia minulle; ei suostunut edes puhumaan siitä.
Ajattelin että koska olen 11 v elämästäni antanut täysin lapsille(kotiäiti), on oikeus ja kohtuus hänelle päästä olemaan enemmän isä, olemaan lasten kanssa.
Vaikeaa oli ajatella, kun tiesi että siellä lapset odottavat ruokaa - kun mies oli yrittäjä ja teki pitkiä päiviä ja kotielämä aina jäi rahamaailman jalkoihin - lapsilla nälkä aina iltaan asti.
Syyllisyys ja masennus oli kova kaiken sen 5 vuoden ajan, sisälläni.
Lapset olivat kuitenkin jo 8 ja 11, eli hyvän pohjan saaneet. luotin heidän voimiinsa.
Hyvin he selvisivät siitä. lämpimillä voileivillä on hyvä voima.
Oli yhteishuoltajuus - lapset olivat säännöllisesti joka toinen viikonloppu luonani ja useimat pitkät lomansa. He tuntevat minut ja ajatusmaailmani, mutta tuntevatko he isänsä ja isän ajatusmaailmaa?)
Avioeron jälkeen vaikeinta näin äiti-ihmisenä oli oman elämän tyhjyyteen jotain rakentamisessa. Seksuaalisuudessa oman taustani vuoksi olevien ongelmien kanssa on mennyt nämä 10 vuotta, selvitellessä. Lapsuuden traumat taustalla selvittämättöminä - ensin tiedostamattomina - sitten tiedostamaan alkavana -
Itselle sopivan apua antavan virallisen vaitiolovelvollisen ja ihmistä kunnioittavan terapian löytäminen oli vaikean takana.
Ja vastauksena vielä lyhyesti kysymyksessi: elämää on myös avioeron jälkeen
- asioiden työstäminen kunnolla ennenkuin alkaa uutta suhdetta maksaa vaivan palkan. Jos kuitenkin on jo pian alkanut uuden suhteen, sekään tilanne ei ole sen huonompi; vaikeudet vaan kenties painuvat syvemmälle?
Hapsuliini;
Hienoa kun olet pystynyt lopettamaan suhteen joka oli vahingollinen niin sinulle kuin lapsillesi !
Olen itsekin miettinyt mitä kaikkea painolastia sitä tulee mahdollisiin seuraaviin suhteisiin kannettua. Omalla kohdallani se tarkoittanee sitä että kuinka pystyn toiseen luottamaan täysin, mitä jos uudessa suhteessa toinen puoliso ystävystyy toisen miehen kanssa? Olen pohjimmiltani hyvin (ehkä liiankin) luottavainen ihminen ja siksi tuntuu jo valmiiksi pahalta jos mahdollisessa uudessa suhteessa heti pelkään toisen ystäviä. Tuntuu vain ettei tuollaiselle mahda mitään ja pitää koittaa etukäteen purkaa ajatuksia.
Sinun kohdallasi voit joutua tilanteeseen jossa uusi mies on huonona hetkenä pahalla tuulella ja ottaa ehkäpä liikaa alkoholia. Vanhat muistot silloin voivat helposti nousta pintaan. Miten asiaa pitäisi käsitellä, sitä en tiedä. Itse ajattelen että koitan etukäteen pohtia tuollaisia tilanteita ja siten koitan olla mahdollisimman valmis.
Muodossa tai toisessa ihmisille kerääntyy elämässä huonoja muistoja ja painolastia, niitä vian pitää pystyä käsittelemään siten etteivät ne hajota loppuelämää. Tietysti helpommin sanottu kuin tehty.
Erosi on vielä aika tuore, joten aika varmasti parantaa tilannetta jos vain saat asioita käsiteltyä. Varmaankin rauhallinen eteneminen uudessa suhteessa on ihan paikallaan. Ainakin itse ajattelen niin että näitä asioita kuitenkin pitää jollain tapaa päässään käsitellä, nopeassa uudessa suhteessa on se vaara että hautaat asiat mielesi syvyyksiin ja sitten ne jäävät yhä pahemmin kummittelemaan tulevaisuudessa.