Elämää ADD:n kanssa ja parisuhde

Lapseni sai vasta yläkoulussa apua, koska käytös nyt seikan todistuksessa oli kutonen. Onneksi oli ymmärtäväinen koulupsykologi, joka uskoi, että elämämme on ollut yhtä helvettiä ihan koko ajan. Ettei ole kyse murrosiästä. Alakoulussa luokanopettajat eivät minua uskoneet. Lapseni saa nyt tukea ja nepsy-valmentaja on aivan ihana.

Kaikki, joilla on vähänäkin kokemusta add-lapsesta perheessä, tietää, että arki on yhtä huolehtimista, muistuttamista ja ”vahtimista”. Nyt kesällä on vähän helpompaa. Olen lopen uupunut. Niin väsynyt. Synkkinä hetkinä, niinkuin nyt, en näe muuta ratkaisua kuin itsemurhan. Olen 43 v ja elämäni oli tässä. En vain jaksa päivästä toiseen samaa…

Mistä vanhemmat saa tukea?

Miksi nepsy-valmennus on niin postiivista, niin positiivista? Miksi emme käy niitä negatiivisia asioita läpi? Koska ne eivät katoa mihinkään.

Joo, lapsella on isä. MInulla on mies. Rakastan häntä paljon. Hän on kiltti. Mutta meillä on parisuhdeongelmia. Riitelemme rahasta, menemisistä, harrastuksista ja ylipäänsä arjesta. Olemme puhuneet erosta. Mutta jos totta puhutaan, ero toisi enemmän ongelmia, meille ja lapsillemme, joten siihen emme ole päätyneet. Jokainenhan meistä muuttuu vanhemmiten vähän ”omituiseksi” ja pitkässä parisuhteessa katsotaan pystyykö sietämään toisen vikoja. Kun niitä itsessäkin on. Mieheni mielestä olen terapian tarpeessa. Kuten olenkin. Uupumuksen ja itsemurha-ajatusten takia. Mutta hän ei ymmärrä, että se uupumus johtuu tästä arjen kuormittavuudesta. Minä joudun huolehtimaan, tekemään ja hoitamaan kaiken arjen asiat. Kun otan puheeksi tämän mieheni kanssa, hänen mielestään joko a) olen itsekäs, enkä näe muiden juttuja tai b) ryven itsesäälissä, joka on ihan naurettavaa.
Meillä ei ole puheyteyttä.

Toiseksi, kun on käyty tyttären add-asioita nepsy-valmentajan kanssa läpi, arjen hallintaa ja sen sellaista, olen alkanut ajatella, että miehlläni on myös add. Koska ne on ihan samoja juttuja!!! Hän unohtaa menoni ja sit niistä riidellään, kun ”en ole kertonut”, hän jumittaa ihan oleettomiin asioihin, esim. käydäänkö kaupassa keskiviikona vai torstaina, mikä on äärettömän ärsyttävää ja näistäkin saa riidan aikaiseksi. Asiat on vain joko-tai, esim. ruoka pitää valmistaa vain tietyllä tavalla. Hän on äärettömän pihi raha-asioissa ja rahat lasketaan pennilleen, minulla ei ole mitään vaikutusvaltaa edes omaan palkkapussiini. jne.

Ja nyt viimeiset kaksi vuotta olen ollut niin lopussa. Mä en pysty enää hallitsemaan tätä arkea. Joskus tuntuisi, että jaksaisi paremin, jos olisi edes vähän omaa elämää. Mutta miten se saa (takasin)?