Kirjoittelin tänne reilu vuos sitten kun tuli aivan yllättäen ero eteen ja maailma romahti täysin ja minä sen mukana. Mieheni ilmoitti kaksi päivää ennen joulua ja meidän poikamme 2 vuotis synttäreitä että ei enää halua olla kanssani. Muutti äidillensä ja ei mennyt kun viikko niin olin muuttanut lasten kanssa uuteen asuntoon. Kävin terapiassa ja söin masennuslääkkeitä ja rauhottavia että olisin edes vähän saanut nukuttua. Näin jälkeenpäin kun katson taaksepäin niin en edes tunnista itseäni. En pystynyt koskaan kuvittelemaan että voisin romahtaa niin täysin. Olin aina vähän jopa halveksinut ihmisiä jotka kärsivät masennuksesta koska minusta se oli vain itsestään kiinni ottaa itseään niskasta ja tehdä elämälleen jotain. Sen olen perinnyt äidiltäni sillä hän sanoi minulle että etkö voisi jo lopettaa ton itkemisen onhan tässä jo mennyt kuukausi. On kamalaa kun ei tiedä mistä ottaa voimia nousta aamulla sängystä, tehdä lapsille ruokaa tai ylipäätänsä hengittää.
Meni aikansa, aloitin suhteen naimisissa olevan miehen kanssa ja rakastuin täysin, noh eihän siitä mitään tullut… Hän oli niin jättämässä vaimoaan ja halusi elää minun kanssani…ja minä hullu uskoin. Siitä erosta selvisin ehkä vähän enemmän järki kädessä…vaikka vielä ikävöin sitä miestä joka päivä.
Nyt olen siinä tilassa että en enää luota kenenkään mieheen, eikä minun tarvitsekkaan. On huonompia asioita kun yksin oleminen. Minulla on lapseni ja kaverini ja perheeni enkä paljoo enempää tarvitse. Ostin rivaripätkän ja on ihanaa sanoa että tämä on minun ja lasteni koti. Ketään ei tule tänne ilman että minä kutsun. Olen vihdoin itsenäinen ja suhtkoht vahva ihminen. Kävin pohjassa parikin kertaa mutta jollain tavoin raahauduin ylös sieltä. Exän kanssa on ok välit, lapsia hän hoitaa sovitun mukaan ja sehän on pääasia että ne ei kärsi, eikö?
Eli tsemppiä kaikille kärsiville. Kyllä se elämä voittaa🙂👍🙂🌻