Olen 23 nainen Helsingistä. Olen sairastanut paniikkihäiriötä lukioikäisestä asti. Pian sairastumiseni jälkeen sairastuin myös keskivaikeaan masennukseen. Tapasin avomieheni juuri ennen sairastumisianii, joten olen sairastanut lähes koko suhteemme ajan. Ei ole helppoa ollut kummallakaan..
”Paranin” pari vuotta sitten kaikesta ja optimistisena lopetin aamulääkityksenkin (seronil). Iso virhe. Erään lomamatkan jälkeen paniikkihäiriö tuli takaisin pahempana kuin koskaan. Oireena tuli mukaan myös oksentelu, joka on jatkunut siitä lähtien satunnaisena vaikeissa tilanteissa.
Reilu kuukausi sitten lopetin iltalääkkeeni Ketipinorin, koska en tykännyt siitä miten paljon se nosti ruokahalua ja lihotti. Muutaman päivän päästä olin aivan loppu (oksentelin hyvin paljon) ja jäin töistä sairaslomalle. Pari viikkoa kotona levättyäni yritin palata töihin ja siitähän ei tullut yhtään mitään.. Työpäivän aikana ei edes vesi pysynyt sisällä. Oksensin sen vuorokauden aikana varmaan parikymmentä kertaa. Seuraavana päivänä totesin etten pysty menemään töihin. Olin hyvin itsetuhoinen yksin ajatuksineni. Mietin etten ikinä parane ja olen vain taakka kaikille. Menin Auroran päivystykseen ja sain sieltä jonkin verran tukea ja sairaslomaa.
Kaksi päivää myöhemmin olin kuitenkin syömättömyyteni vuoksi niin heikossa kunnossa, että päätimme lähteä päivystykseen jos vaikka joutuisi tiputukseen. Nestetasapaino oli ihan normaali ja eivät löytäneet minusta oikeastaan mitään vikaa. Ongelma on siis päässäni, oksentelen ahdistustani. Sain kuitenkin pahoinvointilääkettä ja rupesin taas syömään. Palasin töihin ja elämä jatkui ihan normaalina. Tuntui, että sai elämän syrjästä kiinni taas ja elämässä on jotain elämisen arvoista.
Perjantaina yöllä avomieheni pakotti minut sukupuoliyhteyteen. Yritin pitää jalkani yhdessä ja maata ”lahnana”, mutta hän vain tuli ja otti.. Sen jälkeen olemme molemmat olleet shokissa. Ilmeisesti hänelläkään ei ole mennyt hirveän hyvin sen lomamatkan jälkeisen romahdukseni jälkeen. Hän sanoi ettei ole enää onnellinen, ei suunnittele tulevaisuutta. Koko arki pyörii minun ympärilläni eikä voi suunnitella mitään kun ei tiedä koska minulla on huono päivä. Ilmeisesti hänen ainut ”happy place” on seksin harrastaminen. Ja minulla taas halut ovat aika vähissä sairauteni, lääkkeiden ja työstressin vuoksi.. Silloin yön tunteina ilmeisesti napsahti. En puolustele avomieheni tekoa, mutta kaikkeen on aina syy. Avomieheni tarvitsee myös apua ja tietää tehneensä väärin.
Mutta minun pitää huolehtia itsestäni. Tiistaina olen menossa muutenkin terapeutilleni, mutta minua pelottaa, että hän kertoisi raiskauksestani poliisille ilman lupaani. Koska rikosilmoitusta en halua tehdä. Mihin asti heidän vaitiolovelvollisuutensa menee?
Eilen vietimme koko illan sängyssä itkien. Pohdimme yhteistä tulevaisuuttamme, että onko sitä ylipäätänsä. Hänen mielestään olemme liian erilaisia, mutta eihän sitä samanlaisia pidäkkään olla. Hän kuitenkin totesi eläneensä onnellisimmat hetkensä nimenomaan minun kansani eikä hänen elämässään ole mitään positiivista ilman minua. En kyllä toisaalta yhtään ihmettele hänen voimiensa loppumista kun on joutunut toimimaan ”omaishoitajana” koko viiden vuoden ajan minkä olemme seurustelleet.
Päätimme elää nyt päivän kerrallaan ja hoitaa itsemme kuntoon, yhdessä.