Yhteistä elämää takana 8+ vuotta. Alku oli nopea, yhteen ja miehen toiveesta lapsen tekoon, minä en olisi ehkä edes toista lasta halunnut, mutta olen todella onnellinen että tuo toinen prinsessa nyt 7v tuossa on 🙂

Ollessani raskaana paljastui että mies minun ollessa opiskelemassa käytti lomautusaikansa pornon katsomiseen, aamusta iltäpäivään joka päivä, tämä loukkasi suunnattomasti. Seksiä oli joka päivä jopa kahdesti. Hän oli ollut täysin koukussa pornoon jo kun muutti ensi kotiinsa, pornoa suoraan töistä edes ystäviä ei voinut tavata ennenkuin sai oltua tietokoneella. käytiin parisuhde terapeutilla, mutta sitten tuli synnytys, mies päätti että ostetaan talo maalta ja upottiin siihen, käsittely jäi kesken. Minulla oli hirveitä lukkoja, en halunnut miehen näkevän mua, olin estynyt. seksiä oli kuitenkin ja meis vakuutti sen olevan kaikkea mitä han halusi, ehkä tunsin toisin koska sitä usein kysyin. Mies on sarjassamme tyyppiä että parempi teeskennellä kuin joutua puhumaan. Se on tullut selväksi.

Minulla on aika paha traumatausta, lapsuuden alkoholisti äiti, väkivaltainen isä, ensimmäinen pitkä suhteeni päättyi 5 vuoden jälkeen kun mies pahoinpiteli minut, minulla on luottamusongelmaa ja nyt on todettu traumaperäinen stressioire yhtymä. Puhuin neuvolassa että minulla on paha olla. Se vaan kuuluu asiaan vauvan kanssa, tyttö oli jonkun 7-8kk. Olo paheni tasaisesta, seuraavan puoli vuotta oli riitoja, mies tuli naapurista kännissä, vauvan kanssa, oli mennyt nukkumaan vauva vieressä ja kääntynyt melkein päälle humalassa… Voin todella huonosti. Huusin ja itkin mieheltä että soittaa minulle apua, tai vie jonnekin, kun en itse vaan pysty. Mutta ei, aina tuli se parempi päivä jolloin kaikki oli paremmin… Kunnes tuli se pahin päivä…

Kävelin ulkorakennukseen riidan päätteeksi ja laitoin narun kaulaan ja nojasin, että vaan tuntisin miltä se tuntuu…

Seuraavaksi kuulen miehen huutavan että ”en tiiä hengittääkö, se vaan korisee sain köyden poikki….”, päähän alkoi koskea, kaulassa tuntui kipua, koko kroppaa koski, housut oli märät… Tästäkään ei olla puhuttu, minä olen terapiassa, mies on sanonut sen verra että on edelleen välillä vihainen kun ajattelee mitä lapsille olisi tapahtunut jos ei olisi äitiä…

Olin hoidossa kolme päivää, olin varma että mies häipyy sillä välin mutta kävikin joka päivä luonani, olen pyytänyt anteeksi miljoona kertaa, selitin silloin että ei enää ollut mitään muuta kuin pimeää, että kadun suunnattomasti ja voin pahoin kun itsekin ajattelen miten teko olisi lapsiin vaikuttanut, olisin rikkonut sen perusturvan heiltä niinkuin se on minulta rikottu…

Pääsin terapiaan, vihdoin joku kuuli mun hädän, tosin aika ikävästi piti käydä ennen sitä…

Seuraavat pari vuotta meni mukavasti. Lopulta mies pääsi hieman parempaan asemaan töissä ja pikkuhiljaa aloin tuntea ettei minua kuunnella. Mies puhui aina päälle jos oli vieraita, hyssytteli :O, käski olla hiljaa… Enkä ole mikään moottoriturpa, olen hyvin korrekti ja osaan keskustella vallan mainiosti… Jos kyseenalaistin jotain tuli se -ole nyt vittu hiljaa, kun et mitään mitstään ymmärrä.

mies sai minut tuntemaan itseni tosi tyhmäksi… Lopulta aloin 2016 keväällä puhumaan pariterapiasta, yritin puhua miltä tuntuu kun sivuutetaan aivan täysin, että meidän pitää saada kommunikaatioon apua. Yritin sanoa että ei pelkkä minä rakastan sinua sanominen saa tuntemaan itseään rakastetuksi.

Seuraavaksi muutaman kuukauden päästä mies sitten meni ja petti. Siitä on nyt kaksi vuotta. Seuraava vuosi oli hirveä, mies valehteli kaikesta, lupaili ihan tyhjiä, lupasi huomioida, lupasi järjestää aikaa kahden, mitään ei vaan ikinä tehnyt… Kommunikaatio on yhtä surkeeta, mä olen ajoittain katkera, ei enää riidellä, mies ei halua seksiä juurikaan, aina väsynyt, kiire, aikainen herätys tai jotain…

Kun yritän keskustelua, mies vaan kuittaa kaiken että ei hän ole koskaan ollut onneton, eikä koskaan halunnut ketään muuta (siitäkään huolimatta että pani toista) hän ei ole koskaan tahtonut olla kenenkään muun kanssa. Jos kyseenalaistan nämä väittämät esim -Ilmiselvästi olet halunnut jotain muutosta koska kävit toisen luona. niin hän vaan väittää ettei tiedä miksi niin tapahtui, ei tule koskaan enää tapahtumaan, eikä hän koskaan ole halunnut mitään muuta.

Olemme sellaisessa limbossa, mä olen enemmän äiti kuin vaimo, käsken pyydän ja ohjaan, mitään ei tapahdu oma aloitteisesti, sohva on kiva paikka.
Teinin kanssa riitely on kivaa, hän on kuin pikkupentu joka ärsyyntyy heti ja laukoo pahoja asioita, koska ei vaan pysty hillitsemään sitten kun harmittaa.

Koskaan ei mikään kuitenkaan harmita. Hän haluaa että alan luottamaan, mutta miten hitossa luottaa ihmiseen joka ei edes uskalla kertoa mitä oikeesti ajattelee? Joka ei tunnu elävän edes tässä samassa suhteessa jossa ei todella ole kaikki kunnossa, mutta hänestä on ja hän on onnellinen… Pahemman laatuista kieltämistä. Itkeä ei saisi, aina hyssytellään, älä nyt kaikki on hyvin, älä itke…. kaikki on hyvin??? ONKO onko kaikki hyvin jos on paha olla???

Oon tehnyt lähtöä, katselen asuntoja, näen unia että olen onnellinen, sitten kuitenkin pelkään että jos se ero ei tuokaan onnea? entä jos sitten vaan junnaan miettien että täällä on joku uusi, olisin niin katkera jos joku muu voisi olla onnellinen tuon miehen kanssa, jos se näkisi vaivaa jonkun muun eteen! Tiiän että se on sairasta ja vahingollista, mutta en vaan pääse siitä yli.

Minut raahattiin tänne metsän keskelle, tein tänne kodin ja uskoin ne lupaukset joita minulle annettiin, joo olisi pitänyt huomata että tämä oli tuhoontuomittua alkujaankin, mutta olen aina ollut se jonka on pakko saada asiat toimimaan, en osaa luovuttaa ja todeta että joo ei kukaan voi tätä kääntää hyväksi…

Mulla on voimat loppu, joskus toivon että mies kuolisi niin voisin itsekin elää illuusiossa että se rakasti mua ja meillä oli hyvä elämä….

Puuh… Miksei vaan pysty laittamaan vaatteita laukkuun ja lähtemään, onko niin samperin vaikea hyväksyä että toi ihminen ei vaan minun takiani, ehkä kenenkään takia pysty parempaan, eikä itsensä takia halua.