elämä on yhtä vuoristorataa..
en oo hyvä kirjottaa mistään,mut yritänpähän..oon hirmu yksinäinen ihminen,ja varmasti osittain oma vika.elikkästä,oon 23v nainen,mulla on 2 lasta ja ootan kolmatta.eikä mitkään loistavat tulevaisuuden näkymät.oon ollu masentunu 16 vuotiaast asti,ja ystävät jääny matkan varrelle.mun mies on ollu väkivaltanen koko meidän suhteen ajan.pahin sattui viime juhannuksena,kun hän ampui minua kohti,ja multa katkes käsi ym.ja nyt pitäs uskoo että mitään ei enää tapahu,pahaa siis.pidätte varmaan hulluna,kun en oo eronnu vielä,ja paksunakin vielä.kai minä oon niin hyväuskonen,että hän puhuu,ja minä uskon.abortin meinasin tehä,mutta en pysty siihen.haluaisin jutella jonkun kanssa,mutta en ikinä osaa pitää ystäviä,jos niitä saan.ja yleensä en saa.että tällasta.tuntuu kun oisin murheineni ihan yksin,pakko vaan mennä päivästä toiseen,vaikka kuin ahistas☹️