Olen niin rikki…
Miten voi elämä kohdella näin? Vihdoinkin luulin löytäneeni sen tasapainoisen, turvallisen ja hauskan aikuisen kumppanin vierelleni. (Aiempi suhteeni kaatui sairaalloiseen mustasukkaisuuteen, henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan kumppanin puolelta)
Seurusteltiin yli vuosi, tutustuttiin toisiimme ja lapsiimme rauhassa, lopulta juuri ennen kesälomia muutettiin yhteen. Remontoitiin ja sisustettiin innolla. Elämä hymyili, onnea riitti.
Yhtäkkiä kumppani ilmoitti muutama viikko sitten, ettei enää tiedäkään mitä elämältänsä haluaa. Työ ei maistu, parisuhde ei olekaan kunnossa, elämällä ei olekaan hänelle mitään merkitystä. Ei hän ole onnellinen eikä hän merkitse kellekään mitään. Tiesin jonkinlaista reaktiota odottaa, sillä kumppanilta päättyi syksyn alkuun useampikin työprojekti ja piti alkaa ihan tavallinen arki ilman ylitöitä. No eräänlaiselle työnarkomaanille se varmasti on kova paikka, kun kaikki stressi loppuukin ja on vain aikaa itselle ja ”leipätyölleen”.
En silti osannut odottaa mitään tällaista. Ohjasin kumppanin lääkäriin ja siitä asti onkin ollut sairaslomalla maalla. Hän halusi omaa aikaa miettiä asioita. Viikko sitten oli keittiön pöydällä lappunen, jossa hän ilmoitti eron olevan paras ratkaisu. Päätös on kuulemma aivan lopullinen ja mitään selitystä en ole saanut tämän ratkaisun perustaksi.
Millä ihmisen voi saada ymmärtämään että kriisin ja masennuksen keskellä ei pidä tehdä näin isoja päätöksiä? Tuntuu, ettei minulla ole ihmisarvoa enää lainkaan kun minua voi näin kohdella. Elämältäni katosi yhtäkkiä perusta.
Voi sinua... tiedän miltä sinusta tuntuu
Edellisessä suhteessani meille tapahtui lähes samallalailla... Ex-mieheni teki töitä todella paljon ja minä opiskelin silloin. Muutimme "maalle" vanhaan taloon,jota aloimme rempata. Ensin mieheni oli innoissaan asiasta, mutta vähän ajan päästä TAAS alkoi viina maistua. Hän vietti viikonloppujaan "työkavereiden" luona, jotka myöhemmin paljastuivatkin hänen "hoidoikseen". Kuitenkin, olimme aikeissa perustaa perhe jne.
Hänelle oli se liikaa, kun menin töihin ja välillä oli myös ylitöitä. Hän syyllisti minua huonosta omastatunnostaan ja väitti minun oleen vieraissa, vaikka itse hyppeli siellä täällä, kukasta kukkaan. Ero tuli ihan yllätyksenä, meille kummallekin. Kun pakkasimme yhdessä tavaroitani, hän lähti välillä pois - itkien. Teki kuulemma niin pahaa katsella minun lähtöäni, vaikka suurin syy eroomme oli juuri hänessä.
Yritä saada puhuttua miehesi kanssa. Jos ei muuten niin istutat hänet alas ja pakotat suun aukeamaan. Jos sitten eroatte, niin onhan siinäkin paljon selvittämistä...
voi, olen niin pahoillani puolestasi... mutta muista että elämä jatkuu (sanoo ihminen joka ei itse siihen uskonut)🙂🌻
Voi ei... Väsynyt kun olen näin yömyöhään, en osaa kuin toivottaa voimia. Pidä kiinni itsestäsi. Itse kärsin kolmatta kuukautta erotuskista, ja tiedän ehkä osin, miltä sinusta tuntuu. Ja se tunne on yhtä helvettiä.
Olet arvokas.
Hei!
Minulle myös tuli melko yllättäen tilanteeni,josta olenkin kirjoittanut otsikolla ero edessä.
Nyt yhteinen asuntomme on myyty,avioero on vireillä ja olen saanut uuden asunnon johon olen muuttamassa 1.10 lasten kanssa.
Eilen illalla keskustelimme mieheni kanssa asioista ja ihmettelin taas, että kuinka tässä voi käydä näin.Sanoin miehelleni että rakastan häntä hänen teoistaan huolimatta niin paljon että se tekee kipeää ja että luopuisin kaikesta maallisesta mammonasta jos vain saisin takaisin sen rakkaussuhteen joka välillämme on ollut.
Olen yrittänyt jo asennoitua siihen että tulen jatkamaan elämääni ilman häntä. ☹️
Mutta sitten..Hän yöllä keskustelumme jossain vaiheessa sanoi minulle että hän on miettinyt asioita lisää ja järkevämmin, ja ajatellut että mitä muuta hän voisi haluta elämältään kuin minut ja poikansa. Ja niinpä hän sanoi minulle että haluaisi vielä yrittää kanssani.
Huh,taas kaikki ylösalaisin..En tiennyt hetkeen että itkeäkkö vai nauraa..Tätähän minä olen odottanut, että hän todella tulisi järkiinsä ja sanoisi että haluaa olla perheensä kanssa.
Mutta toisaalta en tiedä mitä ajatella. Teenkö virheen jos yritän hänen kanssaan vai teenkö virheen jos en yritä 😟 😐 😯🗯️
Kiitos kannustuksesta!
Elämä on kovaa, ajattelen kuitenkin että nyt on jo liiankin rankkaa. Juuri kun yhdestä kriisistä selviää, iskee entistä pahempi päälle.
Olen yrittänyt hyväksyä tämän eron, enhän mitään muutakaan voi. Yritän ajatella saaneeni kuitenkin kaksi onnen vuotta, joista sain paljon. Yritän uskoa, ettei kumppanini kuitenkaan kaikesta huolimatta ole ilkeä eikä toivo minulle pahaa. Näin vain kävi ja elämän on tästä jatkuttava.
Olen tutkiskellut myös itseäni. En ehkä olekaan niin puhdas pulmunen kuin luulin. Olen hyvin temperamenttinen ja varmastikin puolisona vaikea luonne sietää. Saatan kuohahtaa voimakkaasti viiden minuutin ajan (jopa niin, että tavarat lentää) ja ennen sitä ja sen jälkeen olla maailman mukavin ihminen. Kumppanini kertoi ettei ikinä tiedä millä tuulella satun olemaan, eikä osaa vastata huonoon tuuleeni. Mielialanvaihteluni ahdistavat häntä. Lisäksi häntä ahdistaa kun emme ymmärrä toisiamme. Ymmärrä siis sitä, mitä toinen sanoo tai puhuu.
Uskon että itselläni vaikein onkin vasta edessä. Omien virheiden tai puutteiden tunnistaminen ja niiden työstäminen ei olekaan mikään helppo tehtävä. Yritän myös selvitellä mikä valintojani ohjaa, miksi valitsen juuri tietynlaisia kumppaneita? Vaikka tällä hetkellä en mitään yhdistävää tekijää osaakaan löytää. Selvästi kuitenkin jotain on tehtävä, ettei aina käy näin. Ei kukaan jaksa aloittaa elämäänsä alusta kolmen vuoden välein...