Elämä murroksessa

Elämä murroksessa

Käyttäjä Mies_31 aloittanut aikaan 17.11.2012 klo 17:01 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Mies_31 kirjoittanut 17.11.2012 klo 17:01

Hei kaikile,

olen saapunut elämässäni jonkinlaiseen murrospisteeseen, johon liittyy paljon syitä ja teemoja. Vaikka tähän kaikkeen liittyy pohjimmiltaan äärimmäisen suurta helpotusta, käyn läpi voimakkaita tunnetiloja, jotka välillä vyöryvät ylitseni melkoisilla voimilla. Vaikka minulla on ystäviä ja avopuoliso, joiden kanssa kommunikaatio toimii, joskus tuntuu tärkeältä ja helpommalta kyetä jakamaan jotain omia kokemuksia anonyymisti ventovieraiden kanssa ja toisaalta lukea ja kuulla muiden kokemuksista ilman, että tarvitsee miettiä, paljastuuko oma identiteetti ja elämä koko maailmalle.

Ajattelin kirjoittaa hieman omasta tilanteestani ja kokemuksistani, josko niistä olisi jollekulle muulle helpotusta tai iloa ja jos joku haluaa sanoa jotain, mieluusti otan vastaan ajatuksia tai mitä tahansa mieleen näistä sanoista juolahtaa.

Elämääni on määrittänyt pitkälti perhetaustani ja se, että nuorimmainen siskoni diagonosoitiin autistiksi kun olin 11 vuotias. Oikeastaan seuraavan neljäntoista vuoden ajan en täysin elänyt omaa elämääni vaan kannoin huolta niin vanhempieni mielenterveydestä kuin kodin ilmapiiristäkin, enkä voinut tästä puhua kenellekään, sillä en täysin tiedostanut syitä ja velvollisuudentuntoa sisälläni, vaan mieleni rakensi illuusion siitä, että näin minä haluan elämääni elää ja ratkaisuja tehdä. Muistan muutama vuosi siskoni syntymän jälkeen tilanteita, joissa äitini selitti minulle ja toiselle pikkusiskolleni, kuinka hän ottaa nuorimmaisen ja hyppää katolta alas, ettei meidän tarvitse kärsiä heidän vuokseen, tai että he lähtevät luostariin loppuelämäksi, että kyllähän me isän kanssa pärjätään. Isäni taas sulkeutui ja teki lähinnä töitä, kotona ollessaan hän lähinnä tuijotteli ikkunasta ja muutaman vuoden ajan kuvitteli, että seinissä on mikforoneja ja että häntä seurataan.

En pystynyt mistään tästä puhumaan ystävilleni, sillä en vaan kyennyt myöntämään, että vanhemmillani on tämän mittaluokan mielenterveyshaasteita, vaan pidin yllä jonkinlaista normaaliuuden illuusiota, kuitenkin myös ollen jatkuvasti jossain määrin huolissani siitä, mitäköhän kotona tapahtuu.

Ei liene yllättävää, että oma elämäni meni monessa mielessä aika suljetussa piirissä. En löytänyt parisuhdetta, en käynyt maailmalla, en muuttanut pois vanhempieni luota ennenkuin täytin 26 vuotta ja olin jo valmistunut korkeakoulusta. Paperilla elämäni näyttää ihan hyvältä, jopa terveeltä. Suoriuduin koulusta hyvin, pidin kiinni ystävistäni ja päädyin tasapainoiseen työelämään.

Mutta sisälläni oli suuri tyhjä tontti, enkä kokenut onnellisuutta tai osannut oikeastaan sanoa, mitä haluan elämältäni.

Neljä vuotta sitten törmäsin nykyiseen kumppaniini, aloimme seurustella ja iso tuntematon osa elämää nytkähti kertalaakista eteeni. Osa, joka monilla oli avautunut jo kymmenen vuotta aikaisemmin.

Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että kaikki ei ole ihan ruusuilla tanssimista. Kumppanillani oli omasta taustastaan johtuvia haasteita, jotka ilmenivät ailahteluna ja mielenterveydellisinä haasteina, ja parin vuoden kuluttua tapaamisestamme hän ajautui psykoosiin ja joutui suljetulle osastolle. Muistan ajatelleeni, että taas olen tilanteessa, jossa minulle rakas ja läheinen ihminen on itsetuhon partaalla, eikä ole muita ihmisiä kuin minä pelastamassa tai vastuussa.

Hän kuitenkin selvisi takaisin arkeen ja palasimme yhteen. Näiden neljän vuoden aikana päädyimme kuitenkin kipuillen eroilemaan ja palailemaan yhteen muutamia kertoja ja joidenkin eroaikojen aikana tapailin muita ihmisiä, mutta en kuitenkaan löytänyt ketään, johon olisin tuntenut mitään ystävyyttä suurempaa, enkä myöskään lakannut rakastamasta kumppaniani. Niinpä lopulta päädyimme aina takaisin yhteen, ja onneksi myös ajan mittaan molemmat kasvoimme ja muutuimme eheämpään suuntaan.

Parisuhdettamme kuitenkin vaivasi se, että minulta puuttui oma tahto ja itsetunto. En osannut sanoa, mitä haluan, olin valmis myöntymään kaiken edessä, enkä osannut ilmaista kiukkua tai pettymystä. Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, kun vihdoin onnistuin korottamaan ääntäni. Tunnekuohu tärisytti kehoani ja energia, joka purkautui ailahteli suuttumuksen ja surun välimaastossa, purskahtelin välillä itkuun huutaessani. Mitään niin puhdistavaa en ole kovinkaan montaa kertaa elämässäni tuntenut.

Kävin terapiassa puolen vuoden ajan ja rupesin meditoimaan. Rupesin käymään myös alkoholistitaustaisille tarkoitetuissa al-anon ryhmissä ja rupesin saamaan otetta kadonneista tunteistani ja identiteetistäni.

Nyt olen keskellä jonkinlaista paranemisprosessia, mutta tiedostan matkan olevan vielä pitkä. En edelleenkään osaa sanoa tarkkaan, mitä elämältäni haluan tai tunnista sellaisia asioita, joita kohtaan todella tuntisin paloa tai intoa. Välillä vapaa-ajan hetket tuntuvat ahdistavammilta kuin työn täyttämät. Tilanteet, jolloin kukaan ei odota mitään minulta eikä minulla ole velvollisuuksia mihinkään suuntaan ovat hankalampia kuin tilanteet, joissa voin olla hyödyksi tai kannatella jotakuta muuta. Tällä hetkellä asumme yhdessä kumppanini kanssa ja vaikka välillä tuntuu vaikealta, olemme pystyneet sanomaan ääneen kaiken sen, mikä meitä ahdistaa tai mietityttää ja vaikka kumpikaan emme osaa tarkkaan sanoa, miten meidän käy, tuntuu hyvältä kyetä kohtaamaan niin omat kuin toisenkin tunteet vihdoin ilman, että siihen kaikkeen liittyy hirveää paineen tai lukon tuntua.

En halua jäädä junnaamaan keskelle tätä kaikkea. Jos jotain olen oppinut niin sen, että tuskan ja vaikeiden tilojen kautta pääsee aina eteenpäin ja kohti jotain sellaista, jota elämältä olen aina halunnut – itsenäisyyttä, itsevarmuutta ja rakkautta itseään kohtaan. Ennenkuin nuo asiat saavuttaa, ei todella kykene rakastamaan ketään muutakaan.

En varsinaisesti osaa kaivata mitään sen kummempaa kommenttia tai vastauksia keneltäkään. En ole omaa elämääni valinnut, mutta tällaiseksi se on muodostunut, ja nyt lähinnä tuntuu siltä, että oma elämä tästä pitää lopulta rakentaa, ei ole mitään muutakaan oikeaa valintaa tehtävänä.

Lähinnä haluan rohkaista muita, jotka tunnistavat tästä tekstistä jotain omaan elämäänsä kuuluvaa, että vaikka tuntuisi miten pahalta ja raskaalta, ei kannata luopua toivosta. Paha olo kertoo vain jostain, joka on kesken ja ainoa asia, mitä voi asialle tehdä on kestää sitä tunnetta ja kuunnella, mitä sisällä tapahtuu. Joskus se vaatii toisen ihmisen, joskus tilaa ja aikaa, joskus mahdollisuuden puhua tai kirjoittaa. Mutta kaikesta on mahdollista päästä eteenpäin, jos vain on valmis kohtaamaan ne asiat, jotka tuntuvat kivuliailta, eikä vältä totuutta tai rehellisyyttä.

Kaikken helpointa on huijata itseään ja siinä me ihmiset olemme mestarillisia. Niin ei ole kuitenkaan pakko tehdä.

Välillä vain mietityttää, että miten voi olla mahdollista, että yli kolmekymppisenä on vielä siinä mielessä lapsen tasolla, että ei kykene suoraan sanomaan tai tunnistamaan, kuka on, mihin haluaa mennä ja mitä haluaa tehdä? Sen sijaan on opetellut näyttelemään varsin taidokkaasti tasapainoista ja sosiaalista ihmistä.

Käyttäjä troubles kirjoittanut 20.11.2012 klo 09:55

Vau, kirjoituksesi maalasi melko selkeän kuvan sinusta ja täytyy sanoa että yhtäläisyyksiä omaan elämään sekä myös lohdunsiementä sain itselleni ajatuksistasi.
Puhut hyvin kypsästi elämänvaiheistasi ja paljon on elämäsi kolmeen vuosikymmeneen mahtunut. Olet selkeästi noussut lapsena perheen vastuun- ja taakankantajaksi. Eihän sinulla todellisuudessa ole ollut varsinaista lapsuutta. Olen itse kasvanut alkoholistiperheessä, joten elämätön lapsuus on todellisuutta myös minulle.
Kun on jo hyvin nuoresta joutunut ottamaan vastuuta asioista, joiden hoito kuuluisi periaatteessa vanhemmalle, alkaa oma psyyke rakentua kieroon. Omien tunteiden kuuntelu, niiden ilmaisu ja omasta itsestä huolehtiminen jää taka-alalle. Alat toistamaan muissakin ihmissuhteissasi samaa kaavaa, jossa olet valmiina kuin partiopoika toimimaan jonkun kainalosauvana, itseesi et ole yhteydessä.
Omien tunteiden kohtaaminen on ollut todella vaikeaa sen jälkeen, kun selkäytimeen on istutettu "väärä malli". Tuntui jotenkin mielettömän hyvältä, kun kirjoitit ensimmäisestä raivarista. Mun on todella vaikea ilmaista turhautumista, pettymystä, yleensäkin negatiivisia tunteita. Niiden esilletuomisen sijaan vetäydyn kuoreeni, masennun, en halua nähdä ketään, puhua kenenkään kanssa. Märehdin omaa surkeuttani, joka saa tietenkin lumipallo-efektin kaltaiset mittasuhteet.
Olen luonteeltani "yksinäinen susi". Ne jotka elämässäni ovat, tietävät sen, että voi mennä useita viikkoja, ennekuin minusta kuuluu mitään. Olen nyt 44-vuotias, takana kymmenvuotinen avoliito ja mielessäni on selkiytynyt se ajatus, että haluan elää itsekseni.
Mulla olis visio siitä, millaiseksi haluaisin elämäni rakentaa, jotta tuntisin eläväni omaa elämääni, mutta erinäiset seikat estävät sen ainakin tällä hetkellä. Eräs sukulaismies sanoi mielestäni hauskasti täytettyään 60 vuotta" Katsotaas, josko se pikkuhiljaa selviäis, miksi sitä haluaa isona". Pieni kommentti, johon sisältyi kuitenkin paljon.
Olen tällä hetkellä elämäntilanteessa, jossa mielekkyyttä jatkaa taistelua on kyseenalaistettu oikein urakalla. Ennenkuin näin kirjoituksesi, mietin, että minkä hemmetin takia tässä yrittää, kun tulos on kuitenkin ennalta-arvattava, metsään mennään. Kirjoitustasi lukiessa mielessä rupesi viriämään jotain.. toivo(ko). Mene ja tiedä. Työnsit omalla tarinallasi suuren oksan tieltäni, jonka takaa paljastuikin polku, ei umpimetsä. Kiitos🙂🌻