Elämä ei lähde käyntiin uskottomuuden jälkeen
Meillä miehen uskottomuus paljastui 5 vuotta sitten. Toinen osapuoli oli 17 vuotta nuorempi työkaveri. Minulle tarinasta kerrottiin erilaisia versioita. Ensimmäinen oli, että suhde oli alkanut pikkujouluista ja kiinni jäivät tammikuussa. Sitten paljastui, että suhde oli kestänyt maaliskuuhun asti ja sen jälkeen että suhde oli alkanut jo lokakuussa. Meillä oli mennyt huonosti jo jonkin aikaa ja olin hankkinut itselleni ja lapsille jo asunnon, mutta juuri ennen kuin meidän piti muuttaa (ja reilut 3 viikkoa ennen ensimmäistä kiinnijäämistä) mies rukoili että jäisimme ja että jos vain kumpikin yrittäisimme kovasti, saisimme liittomme toimimaan. Tämä siis samaan aikaan, kun 27-vuotias tyttöystävä levitti jalkojaan miehelleni aina töiden jälkeen, mutta sitä en siis tuolloin vielä tiennyt.
Kiinnijäämisen jälkeen keräsin itseni ja ajattelin että 20 vuoden liiton jälkeen olisi ollut ihme, jos olisimme selvinneet loppuun asti kuin Strömsössä, ja annoin miehelleni anteeksi. Sitten kun näitä uusia paljastuksia alkoi tulla, oli jokainen kuin olisi nyrkillä lyöty vasten kasvoja. Olin aina ehtinyt taas kasata itseni ja puhkuin tarmoa päästä asiassa eteenpäin ja yhtäkkiä matto vedettiin jalkojeni alta. Mies oli katuva ja tämä toinen nainenkin vahvisti minulle, että suhde oli loppunut tuolloin maaliskuussa. Nainen joutui vaihtamaan työpaikkaa, koska suhde tuli myös työkavereiden tietoon, joista iso osa oli minun tuttujani. Mies oli kyllä vielä lähetellyt tuolle naiselle kaipaavia viestejä, joihin nainen vastasi kylmästi ja eikä halunnut enää olla suhteessa.
Nyt on aikaa kulunut siis jo viisi vuotta. Mies on ehkä parempi aviomies kuin koskaan. Hän on hyvin avoin kaikissa tekemisissään, enkä oikeastaan enää epäile hänen tekojaan. Hän katuu tekemistään enemmän kuin mitään, kun näkee miten minä menin rikki ja miten elämä muuttui ikuisiksi ajoiksi. Mutta en kuitenkaan pysty luottamaan niin kuin ennen. Samalla kun uskon hänen tämän hetkisiä sanojaan, on takaraivossa tieto että hän valehteli minulle ihan joka asiasta 8 kk:n ajan, miksi hän siis puhuisi nyt totta. Olen muuttunut etäiseksi ja suren todella syvästi sitä, että hän riisti meidän avioliiton ”puhtauden”. Muistan, että ensimmäinen ajatus hänen kiinnijäätyään oli se, että tapahtunut tulee aina olemaan ja sitä ei saa koskaan enää pois meidän avioliitosta. Ja niin tapahtui. Mies ei ole enää se, jonka kanssa menin naimisiin. Meidän avioliittoa ja suhdetta varjostaa tietynlainen häpeä. En halua enää julkisesti osoittaa minkäänlaista hellyyttä enkä antaa mitään viestiä meidän parisuhteesta. Esim. facebookiin en halua enää laittaa mitään päivityksiä tai kuvia, jotka viittaavat meidän avioliittoon, hyvässä tai pahassa. Ikäänkuin mitään liittoa ei olisi enää julkisesti olemassakaan. Sormuksia minulla ei enää ole, sillä lähetin ne toiselle naiselle, koska hän niin kovasti halusi minun paikalleni. Eikä niillä lupauksilla, jotka annoimme toisillemme sormusten myötä, ollut enää katetta.
Arjessa tilanne on se, että mies haluaisi paijata ja halailla sekä laittaa meidän liittoa kuntoon. Minä en vain osaa enää. Minussa ei ole mitään tunteita, ei mitään tarvetta hellyyteen, ei mitään tarvettaa fyysisyyteen. Meillä on seksiä, mutta silloin vain ruumiini on paikalla ja itse olen henkisesti jossain ihan muualla. Vihaan ajatusta vanhenemme yhdessä tällaisessa avioliiton irvikuvassa. Mies sanoo, että minun pitäis vain päättää yrittää laittaa avioliitto kuntoon ja unohtaa mennyt. Mutta en voi unohtaa. Tapahtunut on mielessäni monta, monta kertaa päivässä vielä viiden vuoden jälkeenkin.
Miksi emme siis eroa? Olen kohta viisikymmentävuotias ja kaiken tapahtuneen jälkeen olen luovuttanut myös elämän suhteen.Olen menettänyt viisi vuotta elämästäni, viisi vuotta hyvää nelikymppisen naisen elämää. Omaa syytäni ja tyhmyyttäni, koska en ole lähtenyt.
Miksi en ole lähtenyt? Isoksi osaksi siksi, että en näe tulevaisuudessa mitään hyvää. En jaksa aloittaa mitään tutustumisrumbaa uudestaan, en jaksa jakaa taloa ja tavaroita. En halua enää koskaan uutta parisuhdetta, sillä en luottaisi ikinä enää kehenkään. Mies oli aina minun peruskallioni ja sanoinkin aina, että kaikki muut miehet pettää, mutta mieheni ei koskaan voisi. Nyt kun olen elänyt sen, en voisi koskaan luottaa enää keneenkään. Tämä kaikki on vaikuttanut myös ystävyyssuhteisiini ja muihin ihmissuhteisiin. En vain luota keneenkään ja olen vetäytynyt kuoreeni.
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elämä on pelkkää koti-työ-koti -rumbaa ja viikot menevät vauhdilla. Joka aamu minua katsoo peilistä vähän rypistyneempi nainen, joka on elämänsä jo elänyt. Vähän karrikoiden voin sanoa, että odotan vain kuolemaa, joka vapauttaa. Öisin makaan valveilla itku silmässä ja suren tätä elämää. Olen jokaista soluani myöten onneton, mutta en vain jaksa muuttaa mitään. Ehkä jotenkin ajattelen myös, että olen niin ruma ja surkea, että tämä oli minun kohtaloni. Lapsuuteni oli kamala ja tämä kaikki on vain luonnollista jatkumoa sille. Kuitenkin suren sitä, että tämä on ainut elämäni ja se meni näin.
Olenko minä ainut, jota puolison uskottomuus haavoitti ihan ytimiä ja sielua myöten?
Hei! Olen Serpentiini ja olen ns. toinen nainen erään naimisissa olevan suloisen miehen elämässä. Minulla on nyt vähän kiire, joten kirjoitan asiani lyhyesti. Toivottavasti en ole liian suorasukainen.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Meidän avioliittoa ja suhdetta varjostaa tietynlainen häpeä.
Minusta tässä saattaa olla ongelmasi ydin ja saattaapa olla niinkin, että häpeä varjostaa sinua ihmisenäkin - ei pelkästään suhdettanne.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Sormuksia minulla ei enää ole, sillä lähetin ne toiselle naiselle, koska hän niin kovasti halusi minun paikalleni.
Oletko varma, että hän halusi sinun paikallesi? Minä en ainakaan mielestäni halua salamieheni vaimon paikalle. Viihdyn yksinasuvana sinkkuna ja nautin niistä kaikista erilaisista vapauden elementeistä, joita sinkkuus minulle tarjoaa. Salamiehen lisäksi nautin välillä myös muiden miesten seurasta. Jos olisin pysyvässä ja julkisessa parisuhteessa, haluaisin olla uskollinen. Olen hyperseksuaalinen lääkäreidenkin mukaan, joten minulle seksi nyt vaan on kauhean tärkeää ja välttämätöntä.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Miksi emme siis eroa? Olen kohta viisikymmentävuotias ja kaiken tapahtuneen jälkeen olen luovuttanut myös elämän suhteen.Olen menettänyt viisi vuotta elämästäni, viisi vuotta hyvää nelikymppisen naisen elämää. Omaa syytäni ja tyhmyyttäni, koska en ole lähtenyt.
Minun silmääni osui kohta, jossa kerroit, että sinulla oli jo asunto valmiina odottamassa. Mikä sinua silloin esti lähtemästä?
Minusta tuntuu, että istut marttyyrinä nuotion päällä ja annat elämäsi valua hukkaan. Se vaikuttaa todella harmilliselta, mutta omapa on elämäsi. Minusta vaikuttaa, että olet halunnut satukirjojen prinsessa ja prinssi -elämän puoline valtakuntineen. Ja kun (sinun omassa päässäsi oleva) satu onkin osoittautunut valheelliseksi, et huoli mitään vaihtoehtoista tarinaa, vaikka sinulla olisi hyvät mahdollisuudet onnelliseen elämään.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Mies oli aina minun peruskallioni ja sanoinkin aina, että kaikki muut miehet pettää, mutta mieheni ei koskaan voisi.
Tässäkin lausahduksessa mielestäni tulee esiin, kuinka olet menettänyt kasvosi julkisestikin ja päällesi on langennut häpeä. Prinsessasatusi on romahtanut. Et suostu kirjoittamaan uutta satua, joka olisi inhimillisempi ja sinun itsesi näköinen. Sinulle taitaa olla tärkeää, mitä muut sinusta ajattelevat?
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elämä on pelkkää koti-työ-koti -rumbaa ja viikot menevät vauhdilla. Joka aamu minua katsoo peilistä vähän rypistyneempi nainen, joka on elämänsä jo elänyt. Vähän karrikoiden voin sanoa, että odotan vain kuolemaa, joka vapauttaa. Öisin makaan valveilla itku silmässä ja suren tätä elämää. Olen jokaista soluani myöten onneton, mutta en vain jaksa muuttaa mitään. Ehkä jotenkin ajattelen myös, että olen niin ruma ja surkea, että tämä oli minun kohtaloni. Lapsuuteni oli kamala ja tämä kaikki on vain luonnollista jatkumoa sille. Kuitenkin suren sitä, että tämä on ainut elämäni ja se meni näin.
Tämä kuulostaa kamalalta, mutta toivoa antaa se, että olet havainnut ja nyt kirjoittaen itsellesi myöntänyt, millainen tilanne on. Sinulla on vielä paljon elämää jäljellä. Aiotko käyttää koko loppuelämäsi murehtimiseen ja märehtimiseen?
Jos olisin jotakin tajunnut pyytää, niin olisin pyytänyt sen, että sinä et kommentoi viestiäni mitenkään. Et varmaan edes ymmärrä, miten satutit. En toisaalta ymmärrä sitäkään, että mitä sinä teet kommentoimassa ylimielisenä muiden surua asiassa, jossa sinä olet iso osa sitä.
Tiedän, että iso osa minun nykypäivästäni johtuu taustastani. Mutta sinun ylimielisyytesi ei muuta asiaa miksikään.
Serpentiini kirjoitti 26.4.2017 14:25
Hei! Olen Serpentiini ja olen ns. toinen nainen erään naimisissa olevan suloisen miehen elämässä. Minulla on nyt vähän kiire, joten kirjoitan asiani lyhyesti. Toivottavasti en ole liian suorasukainen.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Meidän avioliittoa ja suhdetta varjostaa tietynlainen häpeä.Minusta tässä saattaa olla ongelmasi ydin ja saattaapa olla niinkin, että häpeä varjostaa sinua ihmisenäkin - ei pelkästään suhdettanne.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Sormuksia minulla ei enää ole, sillä lähetin ne toiselle naiselle, koska hän niin kovasti halusi minun paikalleni.Oletko varma, että hän halusi sinun paikallesi? Minä en ainakaan mielestäni halua salamieheni vaimon paikalle. Viihdyn yksinasuvana sinkkuna ja nautin niistä kaikista erilaisista vapauden elementeistä, joita sinkkuus minulle tarjoaa. Salamiehen lisäksi nautin välillä myös muiden miesten seurasta. Jos olisin pysyvässä ja julkisessa parisuhteessa, haluaisin olla uskollinen. Olen hyperseksuaalinen lääkäreidenkin mukaan, joten minulle seksi nyt vaan on kauhean tärkeää ja välttämätöntä.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Miksi emme siis eroa? Olen kohta viisikymmentävuotias ja kaiken tapahtuneen jälkeen olen luovuttanut myös elämän suhteen.Olen menettänyt viisi vuotta elämästäni, viisi vuotta hyvää nelikymppisen naisen elämää. Omaa syytäni ja tyhmyyttäni, koska en ole lähtenyt.Minun silmääni osui kohta, jossa kerroit, että sinulla oli jo asunto valmiina odottamassa. Mikä sinua silloin esti lähtemästä?
Minusta tuntuu, että istut marttyyrinä nuotion päällä ja annat elämäsi valua hukkaan. Se vaikuttaa todella harmilliselta, mutta omapa on elämäsi. Minusta vaikuttaa, että olet halunnut satukirjojen prinsessa ja prinssi -elämän puoline valtakuntineen. Ja kun (sinun omassa päässäsi oleva) satu onkin osoittautunut valheelliseksi, et huoli mitään vaihtoehtoista tarinaa, vaikka sinulla olisi hyvät mahdollisuudet onnelliseen elämään.
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Mies oli aina minun peruskallioni ja sanoinkin aina, että kaikki muut miehet pettää, mutta mieheni ei koskaan voisi.Tässäkin lausahduksessa mielestäni tulee esiin, kuinka olet menettänyt kasvosi julkisestikin ja päällesi on langennut häpeä. Prinsessasatusi on romahtanut. Et suostu kirjoittamaan uutta satua, joka olisi inhimillisempi ja sinun itsesi näköinen. Sinulle taitaa olla tärkeää, mitä muut sinusta ajattelevat?
StellaBella kirjoitti 26.4.2017 13:43
Tällä hetkellä minusta tuntuu, että elämä on pelkkää koti-työ-koti -rumbaa ja viikot menevät vauhdilla. Joka aamu minua katsoo peilistä vähän rypistyneempi nainen, joka on elämänsä jo elänyt. Vähän karrikoiden voin sanoa, että odotan vain kuolemaa, joka vapauttaa. Öisin makaan valveilla itku silmässä ja suren tätä elämää. Olen jokaista soluani myöten onneton, mutta en vain jaksa muuttaa mitään. Ehkä jotenkin ajattelen myös, että olen niin ruma ja surkea, että tämä oli minun kohtaloni. Lapsuuteni oli kamala ja tämä kaikki on vain luonnollista jatkumoa sille. Kuitenkin suren sitä, että tämä on ainut elämäni ja se meni näin.Tämä kuulostaa kamalalta, mutta toivoa antaa se, että olet havainnut ja nyt kirjoittaen itsellesi myöntänyt, millainen tilanne on. Sinulla on vielä paljon elämää jäljellä. Aiotko käyttää koko loppuelämäsi murehtimiseen ja märehtimiseen?
Miehesi pettäminen on varmasti vienyt pohjan yhteiseltä elämältä, enkä tiedä kannattaako tuollaisia asioita koittaa ymmärtää tai hyväksyä, anteeksi voi toki aina antaa, ihan itsensäkin takia 🙂
Itse tunnen muutamankin reilusti viisikymppisen, joka on päättänyt syystä tai toisesta jatkaa eron kautta omaa elämäänsä ilman miestä. Sinäkin siinä varmasti onnistut jos vain haluat! Lisäksi tuolla on maailma täynnä parempia miehiä kuin tuo nykyisesi on! Silmät avoinna vaan uuteen suuntaan 🌻🙂🌻
Olen aloittanut kirjoittaa tänne 15.12.2013 nimimerkillä "Kyllä sattuu" enkä kerro tässä nyt muuta kuin sen, että mieheni oli pitänyt hauskaa entisen hyvän työkaverinsa kanssa 15 vuotta. Kuulemma harvoin = 5 kertaa vuodessa mutta säännöllisesti.
Minä olen nyt 62 v.
Olette jatkaneet siis yhdessä jo viisi vuotta. Kyllä jokin sinua siinä pitää, rakastatko miestäsi?
Minä rakastan enkä halua aloittaa uutta elämää tässä vaiheessa. Pettämisen paljastumisen alusta asti tiesin että jos tuo lähtee niin jään itkemään. Mutta tiesin myös että kyllä minulle ottajia löytyy. Eniten minua raivostutti oma mennyt elämäni, olin ollut uskollinen vaikka tilaisuuksia kaikkeen "hauskan pitoon" olisi ollut pilvin pimein. Itkin menettettyä 15 vuotta jolloin meillä oli ollut välillä vaikeaa ja välillä ihan mielettömän ihanaa. Mutta kaiken aikaa minua oli petetty.
Jos mitään ajatuksia haluat kuulla niin lue seuraava. Olet vasta 50. Sinulla on mahdollisuuksia vaikka mihin, eli jos et rakastat miestäsi, hae oma asunto, lähde. Löydät aivan varmasti uusia / uuden ihmisen. Onko taloutesi turvattu? JOs tiedät pärjääväsi omillasi niin lähde. Tietävätkö lapsesi? JOs tietävät niin kerro ja selitä heille ja lähde.
Mutta jos rakastat miestäsi ja teillä on pitkä yhteinen menneisyys ja taloudellisesti pärjäät miehesi kanssa paremmin kuin yksin, niin ehkä kannattaa miettiä myös tulevaisuutta. JOs miehesi on sinulle edelleen 5 vuoden (mikä on kulunut ilmitulosta) jälkeen hyvä, välittää sinusta, huomioi sinut ja haluaa pitää sinut vierelläsi, jää. Elä ja nauti miehesi seurasta mutta aloita myös oma elämä. Tee omia juttuja, harrasta, käy ystäviesi kanssa matkoilla ja milloin missäkin.
Tapasin mieheni jättämän kakkosen (koska järjestin tilanteen hänelle yllätyksenä) ja sain puhuttua jonkin verran hänen kanssaan, hänen viimeiset sanansa minulle olivat, "hanki oma elämä". Tämä raivostutti minua ensin tosi paljon ja ajattelin että "hanki itse oma elämä äläkä tukeudu mieheeni". Mutta nykyään tämä lausahdus on auttanut minua ja opettelen koko ajan tekemään omia juttuja, omien halujeni mukaan, omalla ajalla, ja se aika mikä minulta jää miehelleni on tosi hyvää.
Minulle 15 vuotta oli hurja shokki että siitä luvusta en selviä oikein millään. 15 x 5 on 75 ja kaikki ne muut kerrat vielä lisäksi. Mieheni on siis pettänyt minua ihan hurjasti, mutta kun oikeasti laitan vaakakuppiin meidän yli 40 v kestäneen avioliittomme, lapset, lastenlapset, kaikki yhteiset elämämme tilanteet, haluan edelleenkin jäädä. Miksikö, siksi että tämä on helpompaa minulle. Meillä menee hyvin, rakastelemme paljon, matkustelemme, käymme monissa eri tilaisuuksissa, järjestämme perhejuhlia, minun ei tarvitse elää kituuttamalla (joskaan ei meillä suuria rahoja ole), rakennamme omaa ihanaa kotiamme maalla. Mikäs tässä on ollessa. Elän myös kokoajan enemmän ja enemmän omaa elämääni, järjestän itselleni erilaisia menoja ja tilaisuuksia, järjestän myös meille yhteisiä tilaisuuksia. Olimme juuri Espanjassa etsimässä tuleville talville pidempiaikaista vuokra-asuntoa. Kyllä tämä tästä, mutta valitettavasti on opittava elämään sen tiedon kanssa että minut on jätetty toisen takia vähintään 75 kertaa.
Olen hyvin rohkealla ja energisellä mielellä, ollut jo vuoden ajan. Käyn töissä ja työmatkoilla ja omilla matkoilla, uskon että tämä "kakkonen" on jäänyt taakse.
Mutta sinulle StellaBella, etsi itsestäsi ne syyt miksi haluat jäädä, etsi myös ne miksi et halua jäädä. Punnitse niitä ja ALOITA UUSI ELÄMÄ. Kaikkea hyvää sinulle toivon!
Tunnistan tunteesi täysin. Koen samoin oman mieheni kohdalla. Olen nyt muutaman vuoden jälkeen eroamassa. En olisi varmaan selvinnyt ilman ammattiapua henkisesti. Minusta viisi vuotta on melko pitkä aika käynnistellä elämää uskottomuuden jälkeen. Oletko harkinnut tai kokeillut ammattiapua? Asumusero voisi myös olla kokeilun arvoista. Omalla kohdallani avain on ollut hyväksyntä, meille kävi näin ja annan surun tulla. En koe vihaa tai aggressiota toista naista kohtaan. Otan elämäni ja onneni omiin käsiini ja kuljen surun läpi kohti valoisaa tulevaisuutta.
🙂👍
Hei,
vaikuttaa siltä, että kipu on muuttunut krooniseksi ja olet masentunut.
Ei ihme, ettet jaksa tehdä muutoksia elämääsi. Ensin kannattaa hoitaa masennusta ja siihen on paras hankkia ammattiapua. Kun selviät siitä - ja selviät kyllä - maailma näyttää aivan toisenlaiselta. Silloin parisuhdekin voi saada uusia kirkkaita värejä, mutta jos ei saa, niin mieti sitten isoja ratkaisuja.
Puolisosi vaikuttaa kertomasi perusteella nyt välittävältä, ja sitoutuneelta ja sellainen ihminen rinnalla on paljon helpompi karkottaa harmaus (vaikka sama henkilö olisi osaltaan aiheuttanut nykyisen olotilan).
Toivon sinulle kaikkea hyvää.
🌻🙂🌻
Hei,
tilanteesi (tai tilanteenne) kuulostaa juuri siltä mitä pelkään tapahtuvan ja toivon todellakin välttäväni omassa suhteessani. Onneksi tällä hetkellä tunnen vain ajoittain ja osittain kuten sinä. Joten käääntäen myös uskon, että tästä meidän suhteesta voi vielä tulla jotain - jos vain haluamme. Aina en tiedä haluanko minä tai puolisonikaan. Ja vaikka nykyisestä suhteestani ei tulisikaan enää mitään, niin silti uskon edelleen ihmiseen - en ole menettänyt luottamusta muihin ihmisiin - sukupuoleen katsomatta, kukin ihminen on yksilö. En halua jäädä kiinni mihinkään katkeruuteen, vaikka se tuntuu joskus kovin houkuttelevalta ja pulpahtelee ajoittain pintaan.
Kun luin muiden vastauksia sinulle, niin olin kaikkien kanssa (siis myös Serpentiinin) kanssa "samaa mieltä", kaikilla oli hyviä näkemyksiä tai spekulaatiota tilanteesta - mutta vain sinä itse voit tietää tai selvittää mikä niistä on totta.
Kun kirjoitit "Minussa ei ole mitään tunteita, ei mitään tarvetta hellyyteen, ei mitään tarvettaa fyysisyyteen.", "Olen kohta viisikymmentävuotias ja kaiken tapahtuneen jälkeen olen luovuttanut myös elämän suhteen", "En vain luota keneenkään ja olen vetäytynyt kuoreeni.", "En vain luota keneenkään ja olen vetäytynyt kuoreeni." ja "odotan vain kuolemaa, joka vapauttaa.", niin mieleni valtaa suuri suru. Ei kenenkään tekemä petos pitäisi aiheuttaa tuollaista - ainakaan noin pitkäksi aikaa, jos ollenkaan.
Nuo kaikki ovat isoja, raskaita lauseita ja minusta ne viittaavat masennuksen. Sinun kannattaisi mielestäni mennä terapiaan - ensinnäkin ja eritoten itsesi takia, mutta myös parisuhteesi. Itse olen käynnyt muutamalla: pari "ihan hyvää", pari, joilla on hyviä - jos ei erinomaisia - näkemyksiä. Pariterapiakin voi olla hyvä vaihtoehto, mutta jotenkin minusta tuntuu, että juuri sinä tarvitset nyt enemmän apua. Tokihan saattaisit saada sitä myös pariterapian kautta yhtä hyvin. Puhuminen auttaa.
Irrottaudu koti-työ-koti-rumbasta: harrasta, ole ystäviesi kanssa. Älä anna masennuksen ja monotonisen rumban turruttaa itseäsi. Käynnistä elämäsi uudelleen, ei sitä voi tehdä kukaan muu kuin sinä itse.