En tiedä olenko nyt kirjoittamassa oikeaan ryhmään, mutta kirjoitan nyt tänne kuitenkin… 10 vuoden seurustelusuhteeni päättyi kesäkuussa 2010 ja luulin, että olin jo päässyt yli ahdistuksestani, mutta nyt huomaan, että ikävöin ja kaipaan kumppaniani edelleen ja paljon…
Hän löysi jo heti (tai varmaan jo suhteemme aikana) uuden rakkauden ja he rakentavat nyt yhdessä omakotitaloa, eli minun ja hänen suurta unelmaa. Olin todella sirpaleina kun hän ilmoitti minulle yksi ilta ohimennen, että nyt hänen on aika jatkaa matkaa ilman minua, olin neuvoton ja ystävieni patistamana hankiuduin psykoterapeutin juttusille, se auttoi vähän aikaa ja pääsin elämässäni hieman eteenpäin; sain vuokrattua itselleni asunnon ja yritin jatkaa eteenpäin… Nyt kuitenkin huomaan, että kykyni rakastaa on kadonnut en pysty edes olemaan kenenkään kanssa vakavasti, kun muistelen vain exääni ja sitä mitä olen menettänyt…
Onko kukaan muu kamppaillut tällaisten tunteiden kanssa, pääsenkö tästä koskaan yli? Tällä hetkellä itken itseni joka ilta uneen…😑❓
Hei ja tervetuloa palstalle!
Rakas ihminen, sinä selviät kyllä. Ihan varmasti. Sekunnista toiseen, sitten minuutti, toinen. Lopulta kasassa tunti, toinen, puoli päivää. Ja huomaat, että onkin jo yksi kokonainen päivä mennyt. Elämä tekee kipeää, oikeasti. Mutta kipu hälvenee ja helpottaa ajan kanssa.
10 vuotta on pitkä aika ihmisen elämässä ja siihen aikaan mahtuu paljon. Olisi ihme, jos et surisi ja olisi nyt rikki, sydän särkyneenä. Niin sen pitää mennäkin. Eron jälkeen ihminen hajoaa atomeiksi ja rakentuu uudelleen, pala kerrallaan. Uskon, että sinulle on tuhoavaa se, että ex-miehesi löysi uuden heti ja rakentaa elämää yhdessä hänen kanssaan. Sure, kun surettaa, itke, kun itkettää. Jonain päivänä huomaat, että sattuu vähemmän. Surua ei voi väistellä, vaan sen kanssa pitää opetella elämään. Etkä voi rakastaa ketään, ennen kuin surutyösi on tehty. Voit kokea onnellisia hetkiä, mutta rakkautta et vielä vähään aikaan.
Itse erosin aikanani 9v kestäneestä liitosta. Vaikka ero tapahtui minun toiveestani, se teki silti hurjasti kipeää. Mutta siitä selvisin. 3v asuin yksin lasten kanssa ja "etsin" itseäni. Lopulta opin nauttimaan siitä, minkälaista elämäni oli lasten kanssa yksin. Uusi mies astui kuvioihin juuri sopivalla hetkellä ja menimme naimisiin parin vuoden yhdessä olon jälkeen.
Toivon sinulle hurjasti voimia jaksaa päivistä toiseen. Jonain päivänä on varmasti paremmin kuin tänään. Kirjoittaminen auttaa, lukeminen voi auttaa, harrastaminen, ystävien seura, musiikin kuuntelu, itkeminen. Halaa itseäsi lujasti joka päivä. Jonain päivänä osaat vielä nauraakin. Mutta anna hyvä ihminen itsellesi aikaa surra. Vasta sitten voi eheytyminen hiljalleen alkaa, kun on ensin surrut surunsa tyhjiin. Iltaisin itkeminen loppuu aikanaan, et voi kiirehtiä siitä itkusta pois. Toki, jos arkielämä tuntuu tökkivän, ja huomaat itsessäsi voimistuvia masennusoireita, niin lääkärissä/sairaanhoitajan luona käynti kannattaa. Terveysasemilla on nykyisellään psyk.sairaanhoitajia, joiden juttusille pääsee kyllä, jos ahdistus kasvaa sietämättömäksi. Joten jos vähääkään tuntuu siltä, niin ota yhteys omalle terveysasemalle ja kysy neuvoa. Yksin ei tarvitse jaksaa ja kärsiä. Terapian jatkokin voisi olla hyödyllistä sinulle.
Elämällä on sinulle vielä varmasti kauniita asioita tarjottavana. Huominen voi olla jo paljon parempi kuin tänään. Kirjoittelehan, miten jakselet!
Anna aikaa itsellesi. Erostasi on kuitenkin kulunut vasta todella lyhyt aika, eikä ole mitenkään todennäköistä, että noin nopeasti olisit siitä toipunut. Olittehan kuitenkin 10v yhdessä, sitä ei ihan muutamalla kuukaudella kuitata. Itse seurustelin reilun vuoden aikoinani ja itse lopetinkin suhteen. Silti minulla kesti 2 vuotta, jotta pääsin suhteellisen hyvin ylitse tästä miehestä. Se ottaa aikansa jos toista on todella rakastanut.
Tuo on aivan luonnollista, että tuntuu vielä todella pahalta. Anna siis itsellesi aikaa äläkä odotakaan toipuneesi noin pian. Katsele ja kuuntele rauhassa tunteitasi, aikaa myöten ne kyllä hellittävät. Tsemppiä!🙂🌻
Aikaa...
Itsekin odotan, että aika (ja nuoruus) kuluisi, jotta voisin unohtaa. Pienin askelin olo paranee. Luotan siihen, että joku kerta voin vielä rakastaa jotakuta. Ja mielellään siten, että tietäisin silloin itsekin rakastavani. Enkä vasta eron jälkeen heräisi muun roinan alta löytyviin tunteisiin.
Olo paranee koko ajan, mutta edelleen tulee vastaan vaikeita ja haikeita tilanteita. Nyt pystyn jo keskustelemaan aiheesta rupeamatta suoraan itkemään. Vaikka ex löysikin jo uuden. Ehkä joku päivä voin taas olla tyytyväinen itseeni.
Sinäkin selviät tuosta varmasti! Ehkä hitaasti, mutta varmasti. Olet jo osannut hakea apua. Osaat tehdä asioille jotain. Se vaikeampi osuus on odottaa ja voida vaan pikku hiljaa paremmin. Tsemppiä! 🙂👍