Ei varaa masentua?

Ei varaa masentua?

Käyttäjä Hiutale❄️ aloittanut aikaan 28.05.2017 klo 11:41 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Hiutale❄️ kirjoittanut 28.05.2017 klo 11:41

Otsikon mukaisesti haluaisin tietää tunteeko joku toinenkin näin? Ja miten on selvinnyt? Olen perheellinen ja työssä käyvä. Viime aikoina olen tuntenut suurta väsymystä ja voimattomuutta tai jos ihan rehellisiä ollaan niin kyllä tämä suunta on ollut ilmassa jo pari vuotta. Jaksan käydä töissä mutta sieltä tullessa makaan ”laiskana” sohvalla enkä jaksa innostua mistään. Viikonloput menee yhtä harmaasti ja sen lisäksi että olen alakuloinen poden huonoa omaatuntoa tekemättömistä kotitöistä. Mies ei ole kysynyt onko jotain vialla vaikka hiljattain vihjasin, että väsymys ei taida enää olla fyysistä. Tänään huomasin, että koska minä en tee mitään, myöskään mies ei oikein tartu toimeen. Tuli mieleen ettei minulla taida olla varaa masentua ja parempi kun en märehdi omaa huonoa oloa. Minulla on menneisyydessa paljon käsittelemättömiä asioita, koska ne on ollut pakko jättää taka-alalle ja mennä eteenpäin hammasta purren. Nyt tuntuu, että vanhimman täysi-ikäisen lapsen ongelmien myötä (valmistuminen koulusta viivästyy, rahankäyttö ei ole hallussa jne.) voimat alkaa olla totaalisen loppu ja olen jo uhannut heittää lapsen kotoa ellei ala ottamaan vastuuta teoistaan. Tästäkin on tullut äärettömän paha olo 😭 Koti pitäisi olla turvasatama eikä luoda turvatonta oloa. Nyt mietin kuumeisesti kuinka lähden aukomaan tätä umpisolmua ilman sairaslomaa johon ei ole varaa…

Käyttäjä Kata_K (Työntekijä) (Sos-kriisikeskus, Helsinki) kirjoittanut 31.05.2017 klo 08:54

Hei,

Oletkohan huomannut, että Mieli Maasta ry järjestää Tukinetissä liveryhmiä eli ryhmächattejä masentuneille? Ryhmään voi osallistua kuka tahansa, jota asia koskettaa tavalla tai toisella.

Ryhmät ovat Tukinetissä parillisten viikkojen keskiviikkoisin, kesällä on jonkin verran taukoa.

Seuraava Mieli Maasta liveryhmä on Tukinetissä jo tänään keskiviikkona 31.5. klo 18-20. Illan keskustelun teemana on: Mitä jos läheinen ei ymmärrä masennusta?

Tervetuloa mukaan!🙂👍

Käyttäjä Varu kirjoittanut 31.05.2017 klo 13:31

Samanlaisia tuntemuksia täällä. En ole edes perheellinen, mutta tuntuu ettei omassa työssä ja arjessa ole varaa hidastaa tahtia tai näyttää voimattomuutta. Pitää vaan pitää pää pinnalla ja toivoa voimia hoitaa itse itseään.

Käyttäjä Zaphir kirjoittanut 03.06.2017 klo 00:19

Ihan on kuin omasta elämästäni. Työssä jaksan käydä mutta olen lopen uupunut työpaivän jälkeen. Työni on henkisesti aika kuormittavaa, paljon palavereja ja välillä mennään jaksamisen äärirajoilla. Jos joudun tekemään vähän enemmän kotitöitä työpäivän jälkeen, niin tuntuu että romahdan siihen paikkaan. Sitten kun puran tätä jaksamattomuuttani mieheeni, niin ihan varmasti tulee takaisin täysilaidallinen, vaikka miten yritän ilmaista, että mitä pitää tapahtua, että huomaat, kuinka väsynyt olen. Eli en oikein tukea saa mistään suunnalta.

Omassa elämässäni myös tämä kohtuullisen pitkään kestänyt väsähtäminen alkoi lapsen vaikeuksista. Lapsi on nyt jo aikuinen, joka asuu omillaan ja hankalaa on vieläkin hänen elämässään. Lisäksi nyt erilaiset vaihtarioireet pukkaavat päälle ja hikipäässä ahdistun säännöllisesti. Työpaikkalääkärillä yritin käydä puhumassa, että saisiko lähetettä jonnekin, jossa voisin keskustella. En saanut. En löydä edes tai jaksa löytää jotain yksityistä auttamistahoa. Usein käy niin, että mies lähtee yksinään mökille, kun en itse jaksa lähteä mukaan.

Välillä aika matalalentoisia ajatuksia nousee tajuntaan. Noista lapsen vaikeuksista aiheutui aikanaan, että eristäydyin kavereistani ja nykyään sosiaalinen elämä on aika hiljaista. Tunnen suurta yksinäisyyttä ja jaksamattomuutta ja kuitenkin olisi pakko jaksaa.

Olen pahoillani 'Ei varaa masentua' myös sinun puolestasi ja myös siitä, että en jaksa tsempata sinuakaan niin kuin en nyt itseänikään. Jokainen tarvitsisi joskus jotain kantavaa voimaa tai lohduttavia sanoja mutta mitä tehdä, kun niitä ei oikein löydy?

Käyttäjä Hiutale❄️ kirjoittanut 04.06.2017 klo 15:39

Kiitos kovasti Kata_K vinkistä 🙂 Kiitos myös Varu ja Zaphir vastauksista. Jo sekin, että kuulee että ei ole ainut koka painii vastaavien ongelmien kanssa, tuo jollain lailla helpotusta... Vaikka kenellekkään ei toivoisi tätä välillä aivan sydäntä puristavaa olotilaa.

Itsellä myös on tuota samaa kuin Zaphirilla, olen lapsen ongelmien myötä eristäytynyt. Sitä on yrittänyt tarjota mahdollisimman tasapainoisen kodin, enkä ymmärrä missä kohden on menty metsään. Meillä ei ole alkoholiongelmaa eikä lapsia ole kohdeltu kaltoin. Tunnen, että olen äitinä hirveän epäonnistunut ja että myös ympäristö ajattelee näin (vaikka uskoisin että lähimmät ystävät eivät tuomitse). Hieman aurinkoa kuitenkin jo pilkistää pilvien takaa, kun lapsi sai kuin saikin opinnot päätökseen. Mutta nyt hänen tietenkin pitäisi löytää töitä ja tunnen kuinka huoli tästä nostaa jo hyvää vauhtia päätään. Ehkä nämä on niitä asioita, joista kuka tahansa äiti huolehtii mutta kun olotila on muutenkin jo valmiiksi synkän puoleinen niin kaikki tuntuu paisuvan suhteettomiin mittasuhteisiin... Olen kuitenkin jo hieman päässyt ylös sohvanpohjalta ja yritän olla vajoamatta sinne uudestaan kovin syvälle. Odotan kesälomaa vaikka sitä tuskin on tarkoitettu sairaslomaksi....

Käyttäjä Zaphir kirjoittanut 04.06.2017 klo 22:50

Aivan samoin tunnen valtavaa syyllisyyttä, että mitä olen tehnyt väärin. Meillä oli avioero lapsen isän kanssa mutta kuitenkin koen, että lapsella on ollut aina välittävä ja huolehtiva koti. Myös nykyinen mieheni on aina kohdellut lasta hyvin ja kunnioittavasti ja vielä aikuisenakin osallistunut taloudelliseen tukemiseen. Tapasin hänet aika pian avioeron jälkeen ja hän on ollut pitkään mukana lapsen elämässä eli lähes 20 vuotta. Olemme mielestäni ollut ihan normaali perhe muutoin, jos tuota avioeroa ei ota lukuun. Murrosiässä vain alkoi suuret vaikeudet. Sitä ennen kaikki meni hyvin ja koulu sujui hyvin ja lapsi oli jopa lahjakaskin. Nytkin hän on kyllä saanut opiskeltua hienosti ja menestyy opinnoissaan mutta hänen henkinen tasapainonsa on ollut vaihteleva.

Vain muutamalle läheisimmälle ystävälle olen kertonut tilanteesta mutta heitä tapaan harvakseltaan, kerran tai kaksi vuodessa. Aikoinaan jätin muut yhteydenpidot, koska olisi tuntunut niin raskaalta selitellä asiaa ja sitten taas olisi tuntunut teeskentelyltä olla selittämättä.

Tilanteet kuitenkin vaihtelevat jaksamisen suhteen. Viikonloppuna jaksaa aina paremmin mutta työpäivien jälkeen olo on ihan raato ja sitä miettii, että ei tämä varmaan näin pitäisi olla.

Mutta toivotaan kaikille meille uuvahtaneille valoisempia aikoja. Kait se risukasaankin joskus paistaa aurinko 🙂.

Käyttäjä Henkka84 kirjoittanut 15.06.2017 klo 22:14

Täälläkin painitaan saman ongelman kanssa. Teen hoitoalan töitä ja olen aivan poikki henkisesti. Olen harkinnut useamman kerran itsemurhaa mutta ajatus että pieni 2-vuotias tyttäreni joutuisi elämään ilman isää saa pysähtymään. Nyt tuntuukin että olen loukussa kun en pysty tekemään sitä vaikka se tuntuu helpolta 😑❓

Käyttäjä Zaphir kirjoittanut 16.06.2017 klo 17:45

Henkka84, voin kuvitella, että hoitoala syö voimia monella tavalla. Onko sinulla mahdollista mennä työpaikkalääkärin/työpaikkapsykologin juttusille? Itse sain apuja siitä noin 10 kymmenen vuotta sitten.

Kannattaa vahvasti kuitenkin luottaa siihen, että tilanteet muuttuvat, vaikka nyt tuntuisi miten raskaalta ja masentavalta. Kuitenkin sinullakin ehkä on vähän helpompiakin päiviä, ainakin toivottavasti. Ja juuri niin kuin sanoit, olet se toinen niistä tärkeimmistä ihmisistä lapsellesi, yritä pitää sitä tärkeimpänä kannattelijana ja kun sitä pientä ihmistä katsot, niin sinä näet kuinka tarvitseva hän on ja hänen ilonsa ovat niitä aitoja iloja. Jos hänestä saisit sitä jaksamista pienessä mittakaavassa.

Olen miettinyt, että sillä tavalla tämä yhteiskunta on raaka, että koko ajan pitää vaan jaksaa, vaikka ei oikein jaksaisikaan. Ja ehkä me tunnolliset ihmiset yritämme viimeiseen saakka. Olisi niin helpottavaa kuulla joltakulta, että ole sinä nyt väsynyt rauhassa, niin minä kannan tätä muuta taakkaa eli olisi vähän helpommin lupa väsähtää ja toipua rauhassa ja kerätä voimia. Kun oli lapsi, niin äiti oli se, joka kannatteli. Nyt ei ole enää äitiä, joka puhaltaisi, vaan pitäisi itse olla se vahva. Monta kertaa sitä toivoisi, että olisi se äiti vielä, joka paijaisi ja silittelisi, uskoisi ja vakuuttelisi sinulle, että kyllä kaikki vielä järjestyy. Sitä kait me kaikki joskus tarvittaisiin.

En ole ihan varma, mistä sinun väsymys on alkanut muodostua, niin en nyt oikein tämän kummempaa rohkaisua osaa antaa.