Tämä vastaus ei tule ollenkaan kokemuksen rintaäänellä, perheellinen kun olen, mutta kerron kahdesta tutustani. He molemmat ovat sinkkuja, keski-ikäisiä naisia. Molemmat olisivat halunneet aikanaan puolison, mutta sellaista ei vain sattunut kohdalle ja he luopuivat toivosta ja etsivät oman tapansa elää yksin.

Toinen heistä ei ole kovinkaan onnellinen, oikeastaan hän on vuosien varrella käynyt hieman masentuneen oloiseksi. Hän käy työssä, ei muuta. Joskus hän käy kävelyllä, yksin. Vapaa- aikansa hän viettää kotonaan, katselee telkkua, lukee ja tekee pikku askareita. Hän ei hakeudu ihmisten pariin.

Toinen on onnellinen ja elelee täysipainoista elämää. Hänellä on työn lisäksi pari hyvää harrastusta, joissa hän on saanut mukavan harrastuksen lisäksi pitkäaikaisia harrastekavereita. Hän myös opiskelee työn ohella (ei stressaavasti, vaan sopivasti), se tuo hänelle tyydytystä. Sitten hän on ottanut kunniatehtäväkseen yhteyden pitämisen sisarensa lapseen - sitä kautta hän pääsee osalliseksi kasvavan lapsen elämän iloja ja suruja.

Toivottavasti näistä tositarinoista oli sinulle jotain apua 🙂👍

Toisin kuin Uupunut kameli, minä voin vastata kokemuksen syvällä rintaäänellä. Uupuneen kamelin viestin tarkoitus ei varmaan ollut pahoittaa kenenkään mieltä, mutta itse sain sen esimerkkitapauksista hieman sellaisen vaikutelman, että pitäisi vain lähteä liikkeelle, harrastuksiin ja kyläilemään, niin kyllä se siitä.

Oma kokemukseni on, että kun elämässä ei ole suurempia vastoinkäymisiä, on helppo lähteä liikkeelle, tavata ihmisiä ja jutustella niitä näitä. Jopa perheellisten kanssa voi kuunnella "kiinnostavia" kertomuksia, missä lomamatkoilla ovat olleet ja minne seuraavaksi lähtevät esimerkiksi sukuloimaan perheen kera.

Tosin eräs perheellinen (entinen) ystävättäreni kerran lipsautti tiedon, että yleensä pariskunnat kutsuvat juhliinsa yms. suurempiin tapahtumiin vain toisia pariskuntia. Yksinelävät kai koetaan sitten uhkana tai ajatellaan, etteivät sovi luontevasti joukkoon. Onhan muuan professorikin ilmoittanut ajatuksenaan, että "aikuisuuden tärkein tehtävä on parisuhteen perustaminen".

Iän myötä jossain vaiheessa yksineläjän (myös yh:n, kuten minä) mieleen saattaa ruveta hiipimään pettymys elämään ja ystävyssuhteiden tyhjyyteen. Itselläni on ollut ystäviä, mutta monet lopettavat yhteydenpidon löydettyään kumppanin. Toiset muuttavat muille paikkakunnille ja yhteydenpito hiipuu. Jotkut osoittautuvat loppujen lopuksi aivan erilaisiksi persooniksi, kuin mitä alun perin kuvittelin ja tuntuu, ettei minulla olekaan heidän kanssaan mitään yhteistä. Joskus joku myös kuolee.

Muutenkin tuntuu, että ihmissuhteet valikoituvat enemmänkin elämäntilanteen, kuin persoonallisuuden mukaan. Kun lapseni oli pieni, seurustelin paljon toisten (enimmäkseen yksinhuoltaja-) äitien kanssa. Tämä kävi luontevasti, kun lapset eivät vielä liikkuneet itsenäisesti valitsemaan kavereitaan kuka mistäkin. Vielä alakouluaikana lapsen kavereiden vanhempien kanssa tuli pidettyä jonkin verran yhteyttä.

Kun lapsi itsenäistyi, yhteydenpito vanhempien kesken väheni. Kahden huoltajan perheet kaveerasivat keskenään ja me muutamat yksinhuoltajanaapurukset keskenämme. Hauskanpitoonkin pääsin, kun tätini ja äitini ottivat lasta yökylään.

Sitten, vain vuoden välein, sekä tätini, että äitini kuolivat. Siihen loppuivat menoni. Yksi kerrallaan opiskelukaverinikin muuttivat kuka minnekin. Parhaan yksinhuoltajaystäväni lapsi oli omaani kymmenisen vuotta vanhempi, ja kun hän muutti pois äitinsä luota, oli äidinkin taloudellisista syistä pakko muuttaa pienempään asuntoon etäämmälle. Yhteydenpitomme väheni. Myöhemmin hän löysi miesystävän ja muutti vielä kauemmas.

Muutimme sitten itsekin. Tutustuin muutamiin naapureihin ja ystävystyimme seinän takana asuvan nuorenparin kanssa. Reilun vuoden ystävyyden jälkeen pariskunta muutti toiselle paikkakunnalle miehen opintojen perään. Aluksi soiteltiin jonkin verran ja jopa kyläiltiin puolin ja toisin. Sitten heille tuli ero. Uudet kaverit ja opinnot sekä työt veivät ystävättäreni ajan niin, ettei hän vastannut soittoihini eikä viesteihini.

Olen käynyt harrastuksissa. Kyllä siellä tutustuu ihmisiin, mutta itse olen ainakin niin kriittinen, ettei ystäväkseni sovi ihan kuka tahansa. Olenkin pohtinut tuollaisia "elämänvaiheystävyyksiä", että onko niillä edes mitään syvempää merkitystä -? Onko niiden tarkoitus vain saada aika kulumaan muiden puuhien ohella? Mistä ja kuinka löytäisi todellisia ystäviä, joiden ajatusmaailma ja tapa katsella tätä elämää vastaisivat edes jollakin tapaa omaa näkemystäni? Kuinka jaksaa aina uudelleen luoda "sosiaalista verkostoa", joka kohta taas hajoaa tuuleen?

Nykyisessä elämäntilanteessani (työuupumus, masennus, terapia päättymässä, riittämätön lääkitys, työttömyys, köyhyys) ei huvita jutustella mukavia puolituttujen jumppa- tms. kavereiden kanssa. Paljon mieluummin olen yksin kotona ja "katselen telkkaria ja teen pikku askareita". Muutamaan jäljellä olevaan sukulaiseen pidän yhteyttä. Tiedän, ettei heistä lähimmillä ole enää montaa elinvuotta jäljellä.

Tytär asuu vielä kotona ja tuo kavereineen tänne hieman "elämän" tuulahduksia. Toisaalta nykytilanteessa sekin rasittaa, kun kotini ei olekaan ehdottoman suljettu erakon luola, jossa saisin homehtua rauhassa, kunnes mahdollisesti joskus kokisin olevani valmis jälleen kohtaamaan "maailman" tyhjänpäiväisyyksineen.

Jos elämässä pitää vain olla "pintaa" ja "liikettä", niin sitähän kyllä helposti löytyy! Kannattaa ottaa vaikka koira, niin jo pissareissuilla tutustuu toisiin "samanhenkisiin". Paitsi, ettei uusien "ystävien" kanssa mitään muuta yhteistä välttämättä kuitenkaan ole, kuin se koira.

Olen siis minäkin masentunut, elämään pettynyt, väsynyt ja jollakin tapaa yksinäinen. Sanoisin vaan, että ollaan sitten aidosti, mitä ollaan - kyllä siihenkin pitää maailmassa olla tilaa. Eino Leinokin kirjoitti jotakin sen tapaista, että "...en tahtoisi joukkohon ihmisten, enkä tahtoisi yksin olla..."

Siinähän se kiteytetysti tuli kaikki. Pintakaveruuksia löytynee, jos jaksaa vain hymyillä ja olla "positiivinen" - ihminen, jonka kanssa voi tehdä jotain mukavaa, ja joka piristää päivää. Mahdollisesti vielä kuuntelee toisen murheita. Mutta jos ei jaksakaan... Tai jopa haluakaan. Tulee tunne, että haluaisi tulla hyväksytyksi omana itsenään - myös masentuneena ja allapäin. Että jokainen "ystävä", joka pysyy rinnalla hupailun halusta, lähtee omille teilleen, kun itse on down. Silloin, kun ystäviä kaikkein eniten kaipaisi. Silloin tuntuu, että melkein parempi olisi ollut olla ilman ystäviä kokonaan - ikään kuin tottua siihen yksinäisyyteen, ettei se tule pahalla hetkellä vielä muun kivun päälle. Se nimittäin on pahimpia kipuja, joita minä tiedän, kun ystävä hylkää, jättää.

Mistä tässä nykymaailmassa löytää sellaiset sieluntoverit, joiden kanssa ei tarvitsisi pelätä koskaan, että he lähtevät? Jotka olisivat kuin ilma hengitettäväksi - automaattisen läsnä vaikka kaukanakin. Jotka olemassaolollaan ja välittämisellään tekisivät ne pintaliitohetketkin mahdollisiksi ja aidosti hyvän olon ilmauksiksi - eikä joksikin, joka väkisin puristetaan, että edes joku "ystävä" säilyisi.. (Kyllä, minä arvioisin olevani itse valmis sellaiseen ystävyyteen - olemaan läsnä ja olemassa niille, jotka ovat tärkeimpiä.)

Olenkohan tullut kyyniseksi vai realistiksi... Vai vain aikuiseksi.
- Niin, kyllähän minä tätä nuorena pelkäsinkin - että aikuisuus on tätä.

"Mua pelottaa / mua pelottaa / tämä erämaa /
mua pelottaa / nämä ihmiset /
nämä katsehet / niin oudot ja kylmät ja kylläiset

Oi vieraita oomme me ihmiset / kuin eri tähdillä syntynehet /
kuka kotoisin kuuhuen helmasta on / kuka auringon /
kuka aivan, aivan on koditon

Minä lapsonen koditon / laaksoissa maan /
minä hankia hiihdän ja harhailen vaan /
minä sydäntä etsin mi sykähtäis /
- joka luokseni jäis / yö vaikka mun ympäri hämärtäis"

- Eino Leino - (Koko runo: http://www.dex.fi/soleil/runot.html )

Mutta ehkä tämän kaiken tarkoitus on oppia olemaan yksin. Nauttimaan elämästä yksin, tai kestämään sen kuitenkin - päivä toisensa jälkeen.

Ei todellakaan lankakerä, ei todellakaan tarkoitukseni ole pahoittaa toisen mieltä. Omakin mieli on jo niin paha, etten varmasti halua kenellekään toiselle samaa. Netissä on vain se ongelma, että viestistä puuttuu äänen lämpö ja kaikki muu nonverbaalinen viestintä, joten viesti voi tulla ymmärretyksi aivan toisin kuin itse tarkoittaa.

Uskon kuitenkin, että harva ihminen löytää täyden onnellisuuden kokonaan yksin. Ihminen on "sosiaalinen eläin", ei erakkoelämään luotu, vaikka joskus sekin toteutuu monen sattuman summana. Ihminen yleensä tarvitsee ympärilleen edes yhden ihmisen, jonka kanssa hän voi olla vuorovaikutuksessa, muutakin kuin onpas kaunis ilma tänään, huomenna taitaa sataa. Toki ilman muita ihmisiä voi elää ja pärjätä, tietenkin. Mutta vaikka kuinka tuntuisi ahdistavalta, pelottavalta ja vaikealta etsiä ystävää, minusta se kannattaa, jos siihen vain vähänkään riittää voimia. Etsimisen täydellinen lopettaminen on minusta tavallaan luovuttamista.

Joskus tietenkin liian kiihkeä etsiminen voi johtaa ahdistavaan oloon, kun joutuu pettymään kerta toisensa jälkeen. Tai muuten vain on ollut huonoa tuuria. Silloin kannattaa ottaa lomaa etsimisestä ja huilata. Joskus käy niinkin, että ystävän löytää juuri silloin, kun sitä ei etsi. Oikeastaan on aikamoinen lottovoitto, jos löytää elämässä hyvän ystävän, jolle voi kertoa kaiken, niin hyvän kuin pahankin olon.

Ei minullakaan ole tällä hetkellä sellaista hyvää ystävää, jota edellä tarkoitan. Ei edes sitä yhtä. Hyvänpäiväntuttuja on useitakin. Hymyillään kun tavataan. Perhe minulla on, mutta avioliitossakin voi olla yksin. Mieheni ei valitettavasti ole ystäväni, hän on puoliso, joka on lupautunut elämään kanssani ylä- ja alamäet, kuten minä hänen kanssaan. Olen vaimo, joka hoitaa kotia (sen minkä tällä hetkellä jaksaa), lapsia ja tarjoaa makuuhuone-elämää. Hänen ystävänsä ovat muualla. Hän odottaa kiihkeästi niitä hetkiä, kun hän pääsee olemaan ystäviensä kanssa, viettämään aikaa heidän kanssaan, matkustamaan, juhlimaan ja rentoutumaan. Hän on hyvin pettynyt ja kiukkuinen, jos jokin hänen ja ystäviensä matka peruuntuu perhesyistä (lasten tai minun sairaus tms). Monet avioparit ovat ystäviä, mutta eivät kaikki. Olen yrittänyt opetella vuosien varrella hyväksymään ja ajattelemaan asiaa positiivisesti, etten kuulu puolisoni parhaimpiin ystäviin. Ja että ystävät ovat hänelle tärkeämpiä kuin esim. omat lapset ja minä. Se ei ole helppoa. Etsin aina vain vikaa itsestäni, kun en kelpaa. En tiedä ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoitan. Mutta ei tästä enempää, etten kaappaa alkuperäisen kirjoittajan aihetta.

Siis kiteytetysti haluaisin sanoa, että ystäviä (en tarkoita aviopuolisoa) ja vuorovaikutusta toisiin ihmisiin kannattaa etsiä, se kuuluu ihmisluontoon. Jos se uuvuttaa, kannattaa huilata, mutta minusta sitä ei kannata kokonaan luovuttaa.

Tommy Hellstenkin kirjoittaa, että ihminen tarvitsee ja on riippuvainen muista, ja tämä muiden tarvitseminen jatkuu läpi koko elämän. Eristyneenä ihminen sairastuu.

Toivotaan, että jokainen meistä löytää edes yhden ystävän. Jokainen sen ansaitsee. Yksinäisiä on paljon, kukin omassa kolossaan. Kunpa kaikki yksinäiset kohtaisivat toisensa, siinä voisi syntyä monta hyvää ja syvää ystävyyttä. 🙂👍