Ei koskaan lapsia....
Olemme seurustelleet nykyisen avomieheni kanssa reilun vuoden ja asuneet jonkin aikaa saman katon alla. Tässä on ollut vähän kaikenlaista häslinkiä, mutta kaikki sellaisia asioita jotka ollaan saatu selvitetyksi.
Nyt sitten viime päivinä on keskusteltu tulevaisuudesta ja kävikin ilmi ettei mieheni mahdollisesti halua koskaan yhteisiä lapsia kanssani. ( Edellisestä liitosta hänella jo lapsia, minulla ei ennestään).
Suurempi mahdollisuus kuulemma on ettei lapsia halua kuin, että mieli vielä joskus muuttuisi ja haluaisikin.
En tiedä mitä ajatella. Olen aina ollut sitä mieltä, että tottakai haluan joskus lapsen/lapsia. Mutta nyt vaikuttaa siltä jos tähän suhteeseen jään niin niitä ei välttämätttä koskaan omia minulle tule. Asiasta ollaan keskusteltu ja olen sanonut, että jos hän on tätä mieltä todella niin en välttämättä halua enää jatkaa. Haluan suoda itselleni kuitenkin mahdollisuuden lasten saantiin jos niitä joskus haluan.
Tilanne on todella vaikea koska rakastan tätä miestä suunnattomasti enkä haluaisi lähteä hänen luotaan, mutta uhraanko taas rakkauden takia näin ison asian elämästäni ja tyytyisin siihen etten lasta saisi koskaan. Sitäkään en haluaisi tehdä….
Tilanne meillä alkaa olla todella kärjistynyt. Asiaa on puitu päivästä toiseen tai oikeastaan minä olen siitä aina aloittanut puhumaan. Ja eihän se loputon keskustelu minnekkään johda...
Olin viikonloppuna jopa yhden yön tuttavani luona, jotta molemmat saisivat vähän hengähtää ja ajatella. Eilen kun tulin kotiin illalla niin taas riitaa.
Oli pakko viheltää peli hetkeksi poikki ja sovittiin, että antaa pölyn hieman laskeutua. Saa molemmat miettiä rauhassa ja levätä tältä asialta vähän.
Minä vaan kun olen sen luontoinen, etten tahdo pystyä olla ennenkuin jokin asia on loppuunkäsitelty. Nyt täytyy kyllä vaan kovasti yrittää. Mitä enemmän miestäni tällä asialla hermostutan sitä varmemmin hän on enemmän ja enemmän lapsien tekoa vastaan. Jos haluan, että hän mielensä muuttaa niin parempi olla hetki hiljaa.
On tämä tunnemyrsky kyllä todella suuri. Välillä haluaisi lähteä heti paikalla vain pois ja välillä taas ei halua lähteä. Ajatukset on todella sekaisin.
Olisi kiva jos joku kommentoisi edes jotakin. Saisi kuulla ulkopuolisten mielipiteitä. Vaikka itse se lopullinen päätös on tehtävä. Ehkä tämä minun asiani sitten voi muiden mielestä kuulostaa mitättömältä sillä onhan monilla paljon isompiakin ongelmia. Minulle tämä on iso asia ja tarvitsisin tukea ☹️
Hei!
Ei asiasi ole vähäpätöinen, mietit isoja asioita. Usein viestiä lukiessa kokee myötätuntoa, mutta ei ole sanoja sitten kuitenkaan. Ja joskus jos aihe osuu ja uppoaa omiin kipeisiin kohtiin, ei juuri silloin jaksa vastata. Minulle tuo lapsikysymys olisi ihan tosi tärkeä ja pitäisin sitä kyllä ratkaisevana siinä haluaisinko jatkaa suhdetta. Mutta jokaisella on eri kohdassa raja siinä, mikä on tärkeää ja mitkä "puutteet" pystyy sietämään ja hyväksymään. Ja itse ajattelen, että jos suostuu hyväksymään jonkin puutteen parisuhteessa niin sitten pitäisi pystyä myös siihen, ettei asiaan joka käänteessä palaa eikä näin myrkytä katkeruudella tms. suhdetta. Tsemppiä ja kärsivällisyyttä, asioilla on tapana ratketa. Ajan kanssa myös omat toiveet ja ajatukset selkiytyvät...🙂👍
Hei vaan,
mielestäni olette tehneet oikein kun olette ottaneet hiukan välimatkaa asiaan - vaikka ihan fyysisesti. Kuulostaa siltä, että sinulla on tällä hetkellä suuri epätietoisuus lapsen saannin suhteen kun taas miehesi voi kokea painostusta halutessasi häneltä vastausta, tai myönnytystä lapsen tekoon. Kumpikaan ei ole hyvä asia.
Uskon, että jos toinen kokee minkä tahansa asian suhteen painostusta, tulee väkistenkin suojaus/puolustus päälle ja se taas helposti etenee "pattitilanteeseen".
Mielestäni kummankaan ei pitäisi juuri nyt tehdä hätiköityjä päätöksiä. Jos vaan maltatte, niin antakaa aiheen hetken olla, ottakaa lomaa siitä (jos ei tunnu liian vaikealta).
Kun taas pystytte käsittelemään asiaa ilman riitaa, niin yrittäkää puhua siitä. Et kertonut ikääsi, onko lapsen teko lähiaikojen asia vai ehtiikö sitä vielä miettiä jonkun vuoden...
Jos sinulla jatkuu vahva tunne siitä, että haluat lapsen, niin äitinä suosittelen elämään sitä tavoitetta kohti - yhdessä tai ilman avomiestäsi. Se, että kokee loppu elämänsä jääneen vaille jotain suurta ja ainutkertaista toisen ihmisen takia, on todella surullista ja saattaa vain saada katkeraksi. Oma lapsi on useinmiten vanhemmille parasta ja tärkeintä, mitä elämässä on. Varmaan tämän voi miehesikin allekirjoittaa..?
Kuuntele sisintäsi - sieltä saat oikean vastauksen! 🙂🌻
Olen Navajon kanssa samaa mieltä. Asiasi ei ole millään tavalla vähäpätöinen. Useimpien elämässä lasten saaminen/ saamattomuus muodostuu yhdeksi suurimmaksi asiaksi. Ajattelen niin, että jokaisen pitäisi saada tehdä niin kuin itse oikeaksi ja omassa elämässään sopivaksi näkee. Oli kyse sitten lapsen hankkimisesta tai ei-hankkimisesta.
Kirjoitit, että olet pitänyt selviönä lasten hankkimista jonain päivänä. Jos asia on sinulle tärkeä, pidä siitä kiinni! Turhan moni odottaa liian ptkään ja lapsettomuus voi tulla elämää suuremmaksi asiaksi myöhemmällä iällä. Miehelläsi on myös oikeus olla haluamatta lasta. Kummankaan teistä ei tulisi taipua toisen tahtoon. Lasten hankkiminen, tai oikeammin saaminen, vaatii pitkää sitoumusta. Jos alunperinkään ei ole varma valmiudestaan sitoutua lasten kasvatukseen, voi se yövalvomisten ja uhmaikäisen väsyttämänä muuttua entistä suuremmaksi asiaksi. Vastuu tuollaisina aikoina on helppo sälyttää sen toisen harteille "koska sehän sitä lasta halusi".
Sinulla on oikeus haluta lasta ja sellaisen ihmisen kanssa, joka haluaa lapsen sinun kanssasi. Tämä olisi myös avomiehesi hyvä tiedostaa. Jos hän kokee tämän oikeutesi itselleen sopimattomaksi, kannattaisi hänen punnita nämä asiat mielessään ja tehdä sen pohjalta päätös.
Toivon kaikkea hyvää jatkossa.
Kiitos viisaista mielipiteistänne 🙂
Itse olen tällä hetkellä 28-vuotias eli ei sillälailla mikään kamala kiire iän puolesta siihen lapsentekoon. Mieheni on minua 10 vuotta vanhempi eli hänellä tulee kyllä ehkä jossain vaiheessa nopeammin se ikä vastaan. Toki kyvykäs voi olla saamaan lapsia, mutta en itsekkään kyllä toivoisi sellaista tilannetta, että lapseni ollessa täysi-ikäinen hänen isänsä olisi lähelle 70....
Toki jos oikein raa-asti ajatellaan niin jos tuhlaan tässä suhteessa vielä muutaman vuoden ja miehen mieli ei muutu. Sitten eroaisin ja ei sitä kenenkään muunkaan kanssa aleta niitä lapsia heti tekemään saati sitten löytäisinkö sitä uutta kumppaniakaan moneen vuoteen. Niin sitten alkaisin lähennellä jo 35. Ja ja....
Aijon nyt ottaa etäisyyttä oikeasti tähän asiaan. Annan itsenikin hetkeksi hengähtää. Loputon asian puiminen ei johda minnekkään ja on vain kamalan uuvuttavaa. Toki se jossain taustalla kolkuttelee, mutta en aijo sitä väkisin nyt yrittää ratkaista.
Se minua vain ihmetyttää kuitenkin mikä on saanut mieheni mielen nyt tällaiseksi. Hän on aina tiennyt, että mahdollisesti haluan joskus lapsia. Taisin sen ilmoittaa jo ensitapaamisella 😟
Ja ollaan asiaa sivuttu monet kerrat eikä hän ole koskaan sanonut suoraan ei. Vaan aina on sanonut ettei se ole mitenkään poissuljettu ja ei hänellä ole mitään lapsia vastaan. Siis olen olettanut, että jos kaikki menee hyvin niin silloin niitä voi myös tulla. Olen kai sitten olettanut väärin....
Syynä voi myös tietenkin olla, että tässä on ollut muutakin vääntöä parin kuukauden aikana eli ei ole aivan mennyt kuin kusi lumeen tämä homma. Eihän se ole ihmekkään jos sellaisena hetkenä on vaikea kuvitella lapsen tekoa. Voisihan se alkaa tuntumaan miehenkin mielestä ihan ok ajatukselle jos vain kaikki muuten olisi ihan kunnossa. Tämä asia tulikin ilmi jossain keskustelussa missä mietittiin suhdettamme...
Tämä kaikki oli nyt sitten tässä.... Ei ole enää mitään toivoa jälleenrakentaa tätä meidän suhdettamme. 😭
Alussa taisin kertoakin, että tässä on ollut kaikkea muutakin sählinkiä ennen tätä lapsen hankinta asiaa. Nyt tämän myötä ne ongelmat mitä meillä on ennen ollut on vain kärjistynyt entisestään.
Olemme aikaisemmin taistelleet mieheni kanssa siitä, että hän menee liikaa kavereittensa kanssa niinä viikonloppuina jolloin lapset eivät ole hänen luonaan eikä halua tehdä mitään minun kanssani. Nyt tänäkin viikonloppuna minä istun kotona yksin ja hän on ryyppäämässä kavereiden luona eikä aijokkaan tulla kotiin minun luokseni. Lähti eilen, kävi yön kotona ja nyt on taas reissussa.
Kaikki on meidän välillämme aivan lukossa. En vain jaksa enää ja on pakko lähteä täältä pois. Mutta ei ole mitään voimia etsiä uutta asuntoa, työpaikkaa eikä muutakaan. Tuntuu niin toivottomalta, ettei tiedä miten tästä jaksan aloittaa taas....
Moikka, oon lukenut sun tarinaa ja huomaan että olen täysin samassa tilanteessa. Oon 29v kundi, takana 8 vuoden suhde jossa on puhuttu lapsenteosta aina kuitenkin päätyen siihen tulokseen että ei vielä kun aika ei ole oikea. Kihlattu on antanut koko seurustelun ajan ymmärtää että kyllä se lapsi sieltä tehdään kun hän on itse siihen valmis. Nyt viimekuukausina hän on kuitenkin aina vapaina viikonloppuina mennyt ja juonut ihan hirveästi enemmän mitä normaalisti, ei ole tullut aina yöksi kotiin ja selitellyt näitä mitä ihmeellisemmillä asioilla, jopa syytellyt minua kun olen huolissani hänen menemisistään ja sanonut että en pidä siitä että muki maistuu liiaksi jne. No nyt hän sanoi syyksi että ei tule ikinä haluamaan lapsia kanssani, eikä tosin kenenkään muunkaan kanssa.. Minun pitäisi tehdä päätös että lähdenkö suhteesta missä todella haluan ja rakastan olla sen vuoksi että mahdollisesti löydän sen kenen kanssa tahdon lapsia tehdä, kauanko siihen menee ja löytyykö sitä ylipäätään vai jäänkö suhteeseen missä en koskaan voi saada lasta. Sun postauskesta on jo pitkä aika, onko aika tuonut sulle vastauksen ja mihin olet päätynyt? Tässä on pää aivan lukossa itselläkin..