Ei enää uusia yrityksiä!
10 vuoden suhteen aikana ehtii olla ongelmia jos jonkinlaisia. Erilläänkin ollaan asuttu. Kaikki erimielisyydet, luottamuspula, pettäminen ja lievä henkinen ja ruumiillinen väkivalta ovat olleet ongelma vain minulle ja sen kautta puolisolle. Jos en rakastaisi itseäni jatkaisin tässä suhteessa, mutta olen mielestäni nyt kaikki tehnyt suhteen eteen ja sen parantamiseksi omalta osaltani ja lopputulos on se, että en halua jatkaa. Silti minua kalvaa syyllisyys päätöksestäni ja syytän vain itseäni, vaikka tiedän, että mies on epärehellinen ja manipuloiva. Oloni on huono, olenko ihmisenä niin kamala, että minulle voi tehdä noin? Mies ei ole itse koskaan sanonut, että jättäisi minut. Pitää minua ja lapsia tärkeimpänä maailmassa ja sitten käyttäytyy täysin sanomisiaan vastaan?!!
Anteeksi sekava kirjoitus, ajatukseni ovat. Nyt kuitenkin tiedän mitä teen ja työstän sitä itseni kanssa. Tiedän, että ansaitsen parempaa, mutta voinko enää koskaan luottaa. Tässä lyhyessä kirjoituksessa ei toki ole kaikki, en vain jaksa sitä kirjoittaa.
Itsetuntoni on erittäin epävakaa ja vaihtelee. Osa minusta kuitenkin vielä rakastaa lasteni isää ja en voi ymmärtää miten helppoa hänelle on vain olla.
Älä syyllisty siitä, että toinen on paha sinulle - hänellä on hänen ongelmansa, ehkä sinuun on turvallista purkaa pahaa oloa vaikkei se oikein olekaan. Ei ole väärin päättää omaa rajaansa, sitä milloin riittää. Voimia sinulle 🙂👍
Ilmapallo, olen samantapaisessa tilanteessa kuin sinä. Eroprosessi siis käynnissä, syynä vuosikausia jatkunut väärinkohtelu miehen taholta. Juuri tuo on kovin tuttua, että mies puhuu suuresta rakkaudesta ja välittämisestä, mutta ei kuitenkaan toimi sen mukaisesti vaan täysin päinvastoin. Fyysistä väkivaltaa en ole kokenut kuin pari mustelmaa, mutta henkistä nujerrusta sitäkin enemmän. Aina vika kuuluu olevan vain minussa ja mies syyllistää minua sellaisista asioista, joita en edes ole tehnyt. Hän myös katsoo olevansa oikeutettu sellaisiin tekoihin, jotka muiden tekeminä ovat ehdottomasti väärin. Olin vielä viime syksynä niin maassa, etten yksinkertaisesti uskaltanut lähteä liitosta kun pelkäsin miehen pystyvän tuosta vain puhumaan lapsemme huoltajuuden itselleen kuten uhkasi. Viime talvi oli sellaista jatkoaikaa, että mietin sekä itsekseni että ammattilaisenkin kanssa tilannettani ja tuntemuksiani. Olen saanut osittain itseluottamustani ja vanhaa omaa itseäni takaisin. En usko luottamuksen voivan enää koskaa palautua. En edes usko yrittämisen olevan tarpeellista, sillä olen yrittänyt toistuvasti vuosikausia unohtaa menneet ja aloittaa puhtaalta pöydältä mutta kun aina tulee samanlaiset tilanteet eteen niin en voi enkä halua jatkaa tätä menoa. Mikään ei muutu, sillä mies ei todella koe tekevänsä mitään väärää. Hänen mielestään on vain minun vikani jos loukkaannun hänen tekemisistään. Lapsi ei saa joutua näkemään alistamista ja alistumista enää yhtään enempää, sillä mistäpä muualta kuin kotoa lapsi ottaa roolimallin aikanaan omiin parisuhteisiinsa. Olen jättänyt erohakemuksen ja aion viedä sen loppuun saakka. Kuitenkin on ristiriitainen olo: vaikka tuntuu, että teen lopultakin oikein itseäni kohtaan, tunnen samalla syyllisyyttä. Syyllisyttä siitä, että olen päästänyt tilanteen tällaiseksi ja itseni ihan kynnysmatoksi, ja syyllisyyttä siitä etten enää yritä.