Ehkä pettämisestä ei sittenkään selviä...
Kertaus on opintojen äiti:
heinäkuun alussa, siskoni 40v juhlissa yhytin mieheni tulemasta vessasta ja perässä tuli siskoni kaveri. Suutuksissani häivyin nukkumaan äitini asunnolle, mies löytyi aamulla kotoa. Tätä vessajuttua puitiin, mies ”ei muista” mitään, mutta sain selville ettei mitään tapahtunut, toki loukattu olin että yritti… Asia sovittiin suhteesta juteltiin, ongelmista, tunteista ja luvattiin että kaikki on kerrottu. Illalla sovintotouhuja…
Kaksi päivää myöhemmin heräsin aamusta ja soitin miehelle töihin, kun hän ei vastannut ajattelin että käyn sähköpostista valvontakameran kuvat läpi odotellessa että mies soittaa ja saan kertoa kuinka paljon häntä rakastan. No yllätyksekseni ei olekaan kuvia tuolta viikonloppuyöltä, eikä aamulta :O mitä ihmettä?? Mies soittaa…
kysyn asiasta hän ihmettelee itsekin, alan kysyä että mihin aikaan hän tuli kotiin, ja vastaus tulee mutta kuulen että kaikki ei ole hyvin, kysyn että mitä silloin tapahtui? Ei mitään, hän kyllä poisti kuvat kun luuli että suutun jos saan tietää hänen tulleen vasta 05,30 kotiin. No mitä hittoa, jos kävi vaan yhdellä 02 aikaan, niin missä se aika meni?? Ja sitten se koht joka edelleen saa mun sisuskalut vellomaan -_-
-menin yhden naisen luokse, mutta mitään ei tapahtunut.
– älä valehtele! Panitko? -en, panitko? -en, panitko? en. PANITKO?? -no panin….
Mun maailma keikahti, hakkasin puhelinta hulluna että en kuullut sitä, se ei ole totta, ei voi olla… sen jälkeen seuraavina tunteina kaikki iskee tajuntaan, se ei käyttänyt ehkäisyä, ja oli mun kanssa, seurasi viikkoja huutoa, riitaa, itkua, hajonneita tavaroita, pahaa oloa, erouhkauksia puolin ja toisin… fyysistä tappelua, puolin ja toisin..
Alkoi tolkuton selvitys että missä oli ja kenen kanssa, kauhean mylläyksen ja salapoliisityön jälkeen sain sen selville, enkä koe mitään kaunaa tätä ihmistä kohtaan, se ei ollut hänen syy, sormus oli poissa ja ei se sinkkuihmisen ongelma ole jos mies sekoilee, häntä oli itseään petetty joten uskon että jos tämä nainen olisi tiennyt niin olisi mies jäänyt ilman…
Tämän kaiken keskellä tuli mieleen uusivuosi, silloinkin häivyin baarista ja menin kotiin mies jäi… pankkitiedoissa onkin ylimääräinen taksimatka, josta mies väittää että ei ole ajanut sitä… No kuitit sain ja onhan sen pakko ollut se ajaa, eihän pin koodia kukaan muu näpytellyt, eikä kortti ollut edes hukassa…
Nyt mulle valehdellaan taas satasella, vaikka on luvattu rehellisyyttä…
Mies on koko tämän vajaa 4kk luvannut ettei enää koskaan valehtele 😀 no kerroppa siinä kaikkien ”se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta” lupausten jälkeen että oho, olikin kerran aikaisemmin… Saattaa pelko avioliiton päättymisestä, pitää valheen parempana vaihtoehtona, vaan minä kyselen ravintolasta, kyselen vaikka kuusta, että saan totuuden… Harmillisesti taksijärjestelmä on muuttunut eikä vanhoja ajotietoja enää saa, olisi saanut kydille osoitteet että mistä mihin, mutta mieshän väittää ettei ole minneen ajanut, sen pitäisi nyt riittää kun hän ei enää valehtele -_- joopa joo, mies joka on vaan valehdellut onkin nyt rehellinen varsinkin kun se kyyti on ajettu! Ja kaikkiin kydelyihin on miehen lupa, se luottaa siihen ettei kukaan muista yli 10kk takaisia… Varsinkin kun taksijärjestelmästä ei tietoa saanut…
Ei tämä tästä enää hyväksi muutu, vaikka se myöntäis totuuden, kaikki tää valehtelu on ollut liikaa… Mua on satutettu liian paljon. Nyt toivoisin että asiat tulisi selviksi niin mun ei tarttis enää miettiä kuinka paljon mua on petetty…. Voisin jatkaa elämääni…
Heippa! Ekaa kertaa kirjoitan...pettämisestä selviäminen on yhtä taistelua. Mun miehellä oli 2v. kestänyt suhde toiseen naiseen, Asia on jäänyt lähes käsittelemättä. Mun mies sanoi silloin "sorry Vaan"...tästä on kulunut aikaa jo 20v. ja siitä huolimatta asia vaan välillä tulee mieleen...tunnen itseni niin tyhmäksi, kun kaikesta on aikaa jo näin kauan ja en ole päässyt asiata kokonaan irti. Tuntuu, että se mikä on mennyt rikki, ei vaan korjaannu. Näinkin näköjään voi käydä. Tunnen tästä syyllisyyttä ja häpeää siis tästä, kun olen yhä taässä tilanteessa.
Merituuli2
Lähteminen ei ole helppoa, ja kun on jäänyt niin aina vaikeammaksi se käy :/ Voimia sinulle, yritä nauttia elämästä!
Mulla on niin tyhmä olo, kun mies sanoo ja vakuuttaa ettei ole missään käynyt, eikä mitään ole tapahtunut, ja kuitenkin on se taksimatka joka on todistetusti ajettu, eli jossain on käyty... oonko mä vaan tyhmä kun ne ei oikein natsaa yhteen, miehen sanat ja se kuitti maksetusta taksimatkasta?
Tälläiset tilanteet on niin perseestä, joko hyväksyn senkin että pettäminen on varmaan tapahtunut aiemminkin, ja annan pitää itseäni ihan pellenä, annan opin että kaikesta selviää valehtelemalla ja mitä vaan voi tehdä, kyllä rouva sietää ja nielee..
Toisalta menen hämilleni kun mieskin sanoo että nyt jos koska hän kertoisi, koska jos ei tule selitystä niin liitto päättyy jokatapauksessa, no jos selviää pettäminen niin se päättyy myöskin, mutta tästä uskottelusta ettei hän menetä mitään jos kertoisi totuuden olen vähän eri mieltä, onhan siinä vielä se "kunniakuva" eli pimittämällä totuuden voi uskotella ettei ole aiemmin pettänyt...
huonothan nuo vaihtoehdot on, eli varmaan mies haluaa pitää oman kilpensä kiiltävänä uuden vuoden osalta, eikä myönnä olleensa taas vain valehteleva sika, ja pettäneensä aiemminkin. En voi väittää pettämisen tapahtuneen kun ei ole kiistattomia todisteita?
Puran nyt tänne tuntojani...
Monien huonojen päivien päälle, mies otti muutaman oluen ja totesi ettei tämä tule onnistumaan, hän haluaa luovuttaa...
Ja yllättäen MINÄ taasen alan pitämään tilannetta kasassa, vaikka sydän huutaa tuskaa kun toinen on luvannut että kestää ja on tukena ja tekee kaikkensa että asiat korjaantuu... No sanoissa on se jännä juttu kuin lupauksissa yleensäkin, että aina voi muuttaa mieltään... Minä en ole vielä sydänjuuriani myöten varma etteikö kaikki voisi vielä parantua, mutta näköjään sen olisi pitänyt tapahtua neljässä kuukaudessa...
Tämä viimeaikainen taksimatkan selvitys on tuonut kaiken pintaan mutta mikä ihme näin vähän ajan sisällä pettämisestä, aina tulee uutta, selittämätöntä, etten voi alkaa toipumaan kun koko ajan tulee uusia epäilyksiä... Silloin on paha toipua kun koko ajan maa järisee...
Selville on myös tullut keskusteluissa miehen hirmuinen tarve olla "hyvä ihminen" valehtelee ihan onnettomista asioista... Esimerkkinä se kun kysyin että mitä hän on viimeisen vuoden aikana minusta ajatellut ja tuntenut? Ei mitään pahaa tietenkään! Öh, tota kuka ei ajattele toisesta joskus pahaa? Minä ainakin, joten heittäköön se ekan kiven joka ei joskus ajattele että toinen on paska tai ilkeä, inhottava tai ettei haluaisi edes koskea. Lopulta toki kertoi että no tietysti välillä on ollut huonoja ajatuksia... MUTTA ensimmäisenä tuli se valhe... aina ensimmäisenä...
Olen avoimesti kertonut jos tyydytän itseäni, mies ei tietenkään sellaista tehnyt ollenkaan, koskaan ikinä! Höpö höpö, mutta pitipä valehdella ja MIKSI?? Mitä pahaa siinä on jos tyydyttää itsensä??
No näillä paremmuuden yrityksillään ja valehtelulla mies ajaa minua siihen etten enää tunne häntä ollenkaan ja pikkuhiljaa vahvistuu ajatus että en haluakaan tuntea näin petollista itseään pönkittävää ihmistä...
Käytiin eilen seurakunnan perheneuvonnassa ja se tuntui ihan hyvältä, vähän näkökulmaa tähän omaan junnaamiseen. On helpompi ymmärtää mitä toinen ajattelee kun joku ulkopuolinen sanoo että ehkä siellä voisi olla tälläinen ajatus takana...
Sieltä lähtiessä ihan ok olo, sitten käytiin samalla kaupassa ja tietenkin ensimmäistä kertaa käveli tämä nainen vastaan, vielä kaupan ovella, niin että jouduin kasvotusten hänen kanssaan...
Tulin vihaiseksi, miehelle, mutta onneksi pääsin illan mittaan ilman kiukku kohtauksia asian ohi... Vaikkakin voisin vaihtaa kaupunkia, ettei näin kävisi... Tiedostin sen että aina voi tulla se muistutus, vaikka kuinka olisin jo unohtanut...
On niin orpo olo kun ei vaan tiedä pystyykö tästä toipumaan...
Hei,
olen kirjoitellut silloin tällöin sen jälkeen kun 2,5 vuotta sitten sain tietää miehen pitkästä ja tunteikkaasta suhteesta. Lukenut olen usein - toinen toistaan surullisempia tarinoita.
Omalta kohdaltani voin sanoa, että itse selvisin pettämisestä, mutta parisuhteemme ei selvinnyt.
Jos ihminen olisi kaikissa tilanteissa ja tunnekuohuissa järkevästi ajatteleva ja toimiva olento, elämä olisi paljon helpompaa. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi pitänyt tilanteen selvittyä pakata tavarat ja lähteä pois. Olisi pitänyt sanoa miehelle, että elää omaa elämäänsä ja miettii mitä haluaa. Palataan asiaan myöhemmin.
Itse olisin keskittynyt mukaviin asioihin. Rakentanut uudelleen ystävyyssuhteita, tutustunut uusiin ihmisiin, matkustellut ja harrastanut.
Sen sijaan jäin sinne raunioille. Kaiken itkun ja satuttavien puheiden jälkeen yritin epätoivoisesti pitää kaikkea kasassa. Päivä päivältä huomasin, että suhteemme muistutti vanhapiikasisarusten suhdetta. Läheisyyttä ja lämpöä ei ollut: sisko huolehtimassa veljensä huushollista. Miehelleni tämä näytti sopivan hyvin: epäilemättä suhde jatkui ja täytti läheisyyden tarpeen. Keskusteluyritykset päättyivät aina pahaan mieleen. "Ei minun tarvitse mitään kertoa", "Ei ole mitään puhuttavaa."
Ei tosiaan pidä jäädä tuleen makaamaan. Keskustelumme suhteen paljastumisen jälkeen olivat pelkästään tuhoisia: toinen oli rikottu, itkuinen ja epätoivoinen ja toisen piti huomata, että se mikä omasta mielestä oli ollut oikein ja kaunista, tuottikin paljon pahaa. Kun mies oli ainakin kaksi vuotta perustellut ansaitsevansa salaiset onnen hetket, hänen oli mahdotonta nopeasti muuttaa näkökulmaansa.
Vaihtoehtoisessa todellisuudessa olisin siis jättänyt nuo tuhoisat keskustellut silloin käymättä ja jättänyt miehen tekemään päätöksiään. Ehkä mies olisi valinnut jatkaa salasuhdetta naimisissa olevaan naiseen, ehkä nainen olisi eronnut ja he olisivat valinneet toisensa, ehkä mies olisi huomannut, että minä ja yhteinen elämämme ovat säilyttämisen arvoisia. Kaikissa tapauksissa itse olisin itkenyt itkuni ajat sitten ja rakentanut uuden elämän ja olisin ollut tasapainoinen ja vahva tekemään omat ratkaisuni.
Ehken kirjoittaisi näin, jos olisimme (huom. me) onnistuneet kaiken rämpimisen jälkeen pelastamaan paitsi itsemme myös parisuhteemme.
Sinulle Hymnitaas ja muille tuoreille petetyille neuvoisin, että ajatelkaa ensin itseänne ja vasta sitten parisuhdetta. Mitä hyötyä on siitä, että parisuhde jatkuu, jos hintana on teidän hyvä elämänne.
Valoa pimeään syksyyn! Yksinäinen X
XXX3, kiitos kommentista, paljon viisaita sanoja!
Toivoisin että vaikka tunnen itseni välillä säälittäväksi, niin jos mies ei olisi 90% (10% vaje tulee muutamista, ei tästä tule mitään letkautuksista) vakaasti pelastamassa liittoa, niin en ehkä olisi tässä, ainankin toivoisin olevani sen verran fiksu ettei toivotonta yrittäisi väkisin pelastaa...
Perheneuvoja heitti ihan ajatuksen jota minun sopii miettiä, eli jos on pirun huono olla ja jankutan kolmatta sadatta kertaa samasta, ja vastaus ei koskaan miellytä ja pusken päälle saadakseni sen haluamani vastauksen niin ehkä toiselle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin paeta... En haluaisi ymmärtää sitä, haluasin että voisin jankuttaa miljoona kertaa ja kaivaa, kaivaa, kaivaa sen syyn miksi näin tapahtui vaikka väkisin ja että mies sietäisi kaiken miljoonan paskan mitä nakkaan niskaan... Mutta jos haluan eteenpäin on minun varmaan todettava, että tukevassa humalassa ollut mies ei ehkä tosiaan miettinyt mitä tekee ja mitä siitä seuraa, tai oliko sillä väliä mitä seuraa kun suhteessa oli vaikeutensa...
Meillä on suhteessa ollut perustavan laatuinen ongelma:
Mies osoittaa rakkautensa halaamalla ja hellyydellä, suukoin jne. ja minusta taasen nämä asiat on ilmaisu seksihalusta.
minä näytän rakkauteni huolehtimalla, hoitamalla, laittamalla hyvää ruokaa, keksimällä ylläreitä ja tekemällä toisen eteen, ja jos en koe oloani rakastetuksi, en myöskään anna hellyyyttä---
Luottamus on mennyt, pelkään uusintaa, mutta toisaalta miehen sanat ja tapa puhua asiasta elämänsä pahimpana virheenä, sillä se saattoi maksaa hänelle kaiken. Ja hän kertoo myös ettei jotenkaan osannut ajatella että hänellä oli kaikki, koska olimme vieraantuneet, minä tunsin rakkauden puutetta, mistä seurasi se ettei mies saanut hellyyttä, seksiä kyllä, mutta se kosketus, halaus, paijaus, suukot... Niitä ei ollut... Niin nuo miehen sanat tavallaan herättää minussa jotain uskoa, ja samalla ymmärrän että jos tilanne jatkuu ilman, että mies saa hellyyttä ja tietää olevansa rakastettu ja minä taasen sitä huomiontia ja välittämistä, että minä tunnen samoin, niin eihän se toimi, ja joskus se loppu koittaa.
Tosin mies on luvannut myös että vaikka mikä olisi hän ei enää petä vaan otetaan sitten se ero, jos ei ole onnellinen. Hän vannoo ettei koskaan enää loukkaa minua näin, ja taasen ehkä himpun uskon, sillä kun eräänä iltana olin aivan romahtamis pisteessä, itkin tahtomattani, vapisin ja nyyhkytin, itki mieskin, ja pyyteli anteeksi että hän on näin minulle tehnyt... Istui vieressä lohduttomana siitä ettei voinut minua lohduttaa kuin sanoilla ja olemalla, sillä mikäänhän ei pois voinut pyyhkiä sitä pahaa mitä oli tapahtunut...
Meidän suhde tarvitsee korjausta, vaikkei se kuntoon tulisikaan niin minusta milemmille olisi tärkeä ymmärtää miksi emme tunteneetkaan toisiamme kauhean hyvin vaikka olemme yli 6 vuotta yhdessä kulkeneet... Seurakunnan perheneuvoja tuntui olevan tilanteen tasalla ja poimivan puheista sen tärkeimmän:
Molempien pitää osata ymmärtää toisen omia piirteitä ja oppia ymmärtämään toisen tapa rakastaa...
Kyllä siitä selviää, ei se koskaan unohdu, mutta hengissä selviää ja tarpeeksi kun rakastaa niin voi jatkaa elämää.
Meillä tilanne on lyhykäisyydessään tämä:
Olemme olleet yhdessä 17 vuotiaasta asti eli 9 vuotta, 5- ja 6v lapset. Lapsilla siis reilu 1v ikäeroa ja isompi nukkui huonosti eli nukuin myös minä. Kaikki oli enemmän tai vähemmän päin sitä itseään vuonna 2013 helmikuussa kun lähdin lasten kanssa viikonlopun mittaiselle jo kuukausia aiemmin sovitulle reissulle. Mies jäi kotiin ja laittelimme iltaisin lasten nukahdettua viestejä ja mies molempina iltoina sanoi, että eipä tee mitään ihmeempää, leffaa katselee. Tulimme kotiin ja jostain käsittämättömästä syystä hän kuitenkin kertoi, että oli käynyt vielä la-iltana n. 150km päässä vanhalla luokkakaverilla. Hän oli todellla iloinen ja ajattelin, että yöllinen omituinen reissu teki hänelle hyvää. En täysin kyllä uskonut tarinaa kun ei siinä ollut järkeä. Hieman ehkä epäilin, mutta olimme sopineet, että jos hän haluaa seksiä muiden kanssa kun itse olin puolikuollut niin ihan vapaasti kunhan se ei ole muuta kuin pelkkää seksiä ja minulle kerrotaan siitä etukäteen. Joten epäilykseni jäivät siihen kun ajattelin, että kyllähän hän minulle kertoo.
Noin 2 kk:n päästä avasin tietokoneelta facebookin ja lähdin kirjoittamaan ystävälleni viestiä ja tajusin, että fb olikin kirjautunut mieheni tunnuksilla ja viimeisimpiä viestiketjuja oli hänen eksänsä kanssa ja sain selville, että hän oli käynyt eksällään 200km päässä naimassa. Meinasin kuolla, mies sanoi lähtevänsä, huudettiin, tapeltiin. Noh, se oli kuitenkin pelkkää seksiä 2 tuntia eikä heidän välillään ollut mitään muuta ja eipä hön ole tuon jälkeen tähän ihmiseen ollut yhteydessä. Pääsin pettämisestä yli vaikka ennen tätä hetkeä en ole siitä kellekään kertonut, vaikka väsymyksen takia olen terapiassakin käynyt.
Mutta yhä edelleen melkein neljän vuoden jälkeen silloin tällöin asia riipaisee tuolta jostain. Meillä kuitenkin menee nyt paljon paremmin ja kerromme toisillemme kaiken avoimemmin ja kaikki on hyvin, joten tuo välikohtaus ehkä lopulta jopa paransi suhdettamme.
Voimia kysyjälle ja muillekin asian kanssa painiville!
Sisita
Kiitos vastauksestasi 🙂
Eilen mielessä pyöri kovasti se oma arvo ja merkitys toiselle. Tuntuu puhtaasti siltä että minulla ei ollut mitään arvoa, eikä merkitystä, koska heti ensimmäisenä hetkenä kun tuli toinen tarjolle niin minä ja kuusi vuotta ja lapset vaihtui, hetken humalaiseen iloon...
Jotenkin ajattelen että jos meillä/minulla olisi ollut merkitystä näin ei olisi tapahtunut ja se tekee minut pohjattoman suruliseksi... Voin puhtaalla omalla tunnolla vannoa, että mikään auervaara munineen ei olisi minua saanut hylkäämään rakastamaani miestä, edes hetkeksi, kukaan ei olisi minua voinut niin houkutella, että olisin satuttanut rakastamaani ihmistä...
Jos olin arvoton, niin mistä tiedän etten enää ole? Pelkät sanatko sen todistaa? Samat rakastan sinua sanat joita kuulin joka päivä ennen pettämistä, samat sanat kuulen edelleen. Mikä niissä sanoissa olisi muuttunut, mistä niihin tuli se merkitys?
Tätä yritän nätisti miehen kanssa availla, mutta hän ei osaa/pysty kertomaan miksi ne nyt merkitsisi, tai kun ainahan ne on merkinnyt... No jos ne on aina merkinnyt niin samalla tavallla niin silloin niillä ei ole mitään virkaa, kun niiden sanojen päälle pystyi pettämään... ? olen ihan ulalla? en ymmärrä....
Tässä tulee minun epävakaan persoonani pahin piirre ilmi, musta-valkoisuus, asiat joko on tai ei, jos rakastaa ei petä, ei voi rakastaa kun on pettänyt...
Toivon todella että 8. päivä tulisi pian, että päästäisiin taas perheneuvottelukeskukseen, se ihminen osasi jotenkin jäsentää niitä asioita minulle ymmärrettävään muotoon...