bipoläärihäiriö ja parisuhde
Olen todella huono kirjoittamaan tunteistani ym. mutta pakko yrittää jotain koska en enää jaksa. Kerron tarinani tiivistettynä. Tapasin avovaimoni noin 8 vuotta sitten ja elin elämäni onnellisinta aikaa, kaikki loksahti kohdalleen kuin itsestään ja tuntui että juuri tätä olen odottanut. Hän asui eri paikkakunnalla mutta parin vuoden seurustelun jälkeen muutti luokseni. Hänellä oli tuolloin masennusta aika ajoin mutta en pitänyt sitä sen kummallisempana. 4 vuoden seurustelun jälkeen saimme ihanan lapsosen mutta vain noin viikko syntymän jälkeen vaimokkeeni sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja oli osastohoidossa viitisen kuukautta. Siitäkin selvittiin mutta ongelmia alkoi ilmaantumaan, jatkuvaa riitelyä typeristä asioista ym.. Päätimme erota. Avovaimo ja lapseni muuttivat eri kaupunkiin ja näin lastani vain joka toinen vkl. Ikävä oli valtava ja halusin heidät takaisin luokseni. Vuoden päivät taistelin ja tuskailin ja olin kuolla suruun kun hänellä oli muita miehiä, mutta sitten tapahtui ihme ja palasimme yhteen! Taas olin onneni kukkuloilla ja lapsikin oli aivan kuin eri lapsi kun sai isänsä ”takaisin”. Muutimme jälleen yhteen mutta nyt olen kahlittu joka asiassa, en saa käydä kuin töissä ja kotiin pitää tulla heti jossa odottaa ensin siivoaminen ym. kotityöt koska vaimokkeeni ei jaksa tehdä mitään. Siihen päälle saan haukut kuinka olen kelvoton ja huono isä ja ihminen, vastaan en voi sanoa mitään koska tilanne vain pahenee, enkä enää edes uskalla. Hän on joka päivä pahalla päällä ja kiukkuinen ja olen alkanut jo ns. pelkäämään häntä. En syytä häntä mistään koska tiedän tämän johtuvan sairaudesta mutta kauanko tätä pitää jaksaa?? Erota en voi, lapsen takia koska hänen maailmansa romuttuisi ja sitä en tee taas että ”jättäisin” tuon ihanan pienen ihmisen. Tuntuu että olen todella pahassa umpikujassa ja olen havainnut masennuksen merkkejä jo myös itsessäni. Näin ei voi jatkua mutta mitä teen kun haluaisin onnellisen perheen ja nauttia elämästä, nyt meistä kukaan ei voi olla onnellinen. Kiitos jo etukäteen jos jollakin olisi vinkkejä!
En laittais kaikkea sairaudenkaan piikkiin, vaan tuossa on suuri osa pelkoa, menettämisen pelkoa. Vaimosi pelkää, että sinä jossain vaiheessa, jos hänen kontrollinsa hiukan pettää, petät häntä, siis kostat hänen aiemmat tekemisensä. Mutta sinä et voi ruveta hänelle sanomaan, ettei sellaista tapahdu, koska hän ei sitä pelkoaan koskaan tule tunnustamaan. Tämä on huonon itsetunnon omaavan ihmisen tapa toimia, pidetään toisen kuolaimet tiukalla ja toista niin pelon vallassa, ettei toinen osaa tehdä mitään omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, tavoitteena on (ehkä) saada sinut uskomaan, että sinä olet niin mitätön ihminen, ettet ilman tätä vaimoa tulisi ollenkaan toimeen.
Miehet tarvitseisivat kohta tukiverkostoja, sillä onhan se hyvä, että heillä on joltisetkin oltavat siellä tossun alla, ainakin ne voittaa , taivaan alla olemisen, mutta miski sitten huudetaan tasa-arvosta, jos miehet isketään, esiliina edessä, siihen hellan ja nyrkin väliin ja nyrkki on naisen. Siinä sitten nöyrä mies, vieläkin nöyrempänä palvelee kuningatartaan.
Jos minä noin kiukuttelisin, niin toivoisin kuitenkin samalla, että mies löis nyrkin pöytään ja sanois, että on virsta ja tässä tolppa ja nyt hilijaa ja sitten puhutaan.