Avovaimo jätti yllättäen
Aloitin 4 vuotta sitten opiskelut yliopistossa ja tapasin nopeasti tämän jälkeen tyttöystäväni. Seurustelimme 2 vuotta aktiivisesti ennenkuin muutimme yhteen. Yhdessä asuimme 2 vuotta. Rakastin tyttöystävääni kokoajan suuresti, ja mielestäni suhteessa ei ollut muuta vikaa kuin seksin puute, jota emme harrastaneet viimeiseen 1,5 vuoteen kertaakaan. Tyttöystäväni sanoi haluttomuuden syyksi sen että hän on omasta mielestään liian lihava (yritin aina sanoa että ei ole ja hän on minulle täydellinen sellaisena kuin on). Viime keväänä hän mainitsi että suhteemme arki on tylsää, yritin tehdä arjesta mielenkiintoisempaa ja matkustimme kesällä paljon ja yritin joka ilta keksiä jotain uutta tekemistä. Luulin että hänkin piti tästä ja oli hyvällä tuulella.
Nyt viikko sitten en saanut avovaimoani enään kiinni puhelimella kun olin käymässä vanhempieni luona. Kun palasin kotiin niin hän oli hiljaisena ja naama mutrulla ja sanoi että suhde ei toimi ja hän ottaa eron. Tämä tuli yllättäen ja yritin kysellä että mitä nyt? Mistä kiikastaa? Yritin kaikki keinot ja sanoin että yritetään tämä kuukausi ja sano mistä kiikastaa niin tehdään töitä sen eteen. Hän vastasi että kanssani on tosi kiva olla, mutta hän ei ole koskaan tuntenut mitään minua kohtaan, ei seksuaalista vetovoimaa eikä rakkautta. Kysyin että miksi hän sitten halusi muuttaa kanssani yhteen (se oli hänen aloite) johon hän vastasi ettei ollut koskaan aiemmin asunut kenenkään kanssa yhdessä ja halusi kokeilla.
Pyysin kuitenkin antamaan mahdollisuuden ja sanoin että eletään tämä kuukausi yhdessä ja tehdään kivoja juttuja ym. ja hän suostui siihen anelun jälkeen. Viimeisen viikon hän oli vuorotellen oma iloinen itsensä ja sitten taas yhtäkkiä vetäytyi nurkkaan istumaan ja ei vastannut puheeseen. Yleensä aamulla oli aina hyvällä tuulella, mutta kun kävin koulussa tai kaupassa ja tulin takaisin niin hän oli muuttunut happamaksi, sitten illalla ehkä taas hyvällä tuulella.
Yritin käyttää kaikki keinot, ehdotin parisuhdeterapiaa ja vaikka mitä mutta hän tyrmäsi kaikki suorilta käsin ja sanoi että ei ne auta.
Eilen hän sitten sanoi että ei halua olla kanssani enään. Hän katsoi asunnon netistä, varasi ajan pankista asuntolainaa varten ja pyysi äitinsä takaamaan velkaa ja aikoi ostaa oman asunnon. Sanoi että voimme olla ystäviä ja hän pitää minusta kaverina mutta suhde on ohi. Itkin illan ja yritin perustella miten olemme täydellisiä toisillemme, koska mielestämme meillä on niin paljon yhteistä ja samallainen ajatusmaailma (olemme senverran ”erikoisia” että tuskin maailmassa meille löytyy toisia yhtä hyviä vastakappaleita). Hän sanoi että ei tunne mitään kohtaani. Ilta meni kuitenkin ”hyvin” ja katsoimme elokuvaa yhdessä ja hän sanoi että parisuhdeen hoidossa voisi toimia ulkomaanloma. Innostuin tästä ja ehdotin hänelle kohdetta ja sovittiin että minä katson maan ja hän katsoo lennot tänään.
Tänään aamulla hän sanoi ettei ole nukkunut yöllä juuri ollenkaan ja hän meni heti aamulla varaamaan opiskelijaterveydenhuollosta aikaa jollekin. Kävin kaupassa ja kotiin palatessani pihasta oli kadonnut pyörä. Hänestä ei kuulunut mitään koko päivänä ennenkuin klo 18 hän palasi kotiin, pakkasi reppunsa ja sanoi että menee vanhempiensa luokse yöksi ja tämä suhde oli tässä. Ei kuulemma pää kestä ja aamulla oli varannut lääkärille ajan perjantaiksi koska haluaa puhua jollekin koska hänestä tuntuu että pää räjähtää.
Hänellä on masennustaustaa, hän piti välivuotta opiskeluista masennuksen takia kun tapasimme ja hän kävi terapiassa. Terapiassa käynti loppui noin 2 vuotta sitten. Viikko sitten hän mainitsi äidilleen että hänestä tuntuu että masennus on palaamassa (on kuulemma yleistä että masennus uusiutuu jos sen on kerran sairastanut). Itse yhdistin nuo viime viikon mielialavaihtelut iloisesta normaalista hänestä, hiljaiseen ja ärtyneiseen persoonaan, masennukseen. Herättelin mielessäni toivoa että tunne siitä ettei hän tunne mitään minua kohtaan johtuu masennuksesta, mutta hänen omien sanojensa mukaan hän ei ole koskaan tuntenut mitään syvempiä tunteita minua kohtaan.
Rakastan häntä suuresti yhä ja olen hänestä huolissaan, mutten uskalla ottaa yhteyttä koska olen asiasta niin paljon hänelle puhunut viimeisen viikon aikana. Voisiko kyseessä olla joku masennuksen palaaminen, hermoromahdus tai vastaava ja onko minulla toivoa vielä että hän ottaa minut takaisin?
Kyseessä on meidän molempien ensimmäinen suhde. Hän sanoi jossain välissä viikkoa että hänestä tuntuu siltä että hän on kasvanut ihmisenä ja on valmis elämään nyt. Hän haluaa mennä vaihtoon ulkomaille ja hankkia koiran (olen allerginen koirille).
Minulle tämä on äärimmäisen raskasta ja en tiedä mitä ihmettä teen elämälläni. Olen tottunut siihen että kaikki pienetkin asiat kuten kaupassa käynti tai koululla syöminen tehdään yhdessä ja nyt pitäisi elää ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Olen siis 27-vuotias kuten tyttöystänikin on. Asun nyt asunnossamme ja kaikki seinät muistuttavat hänestä, tiedän että minun pitäisi muuttaa pois muistojen keskeltä mutta rahatilanteeni on todella heikko ja tämä on halvimpia asuntoja joita Oulusta löytyy. Myös tuleva arki pelottaa, uuden tyttöystävän etsiminen tuntuu todella väärältä koska rakastan häntä yhä ja haluaisin viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Myös yksin oleminen pelottaa, käyn viimeistä vuotta koulua ja tunteja on todella vähän joten vapaa-aikaa on liikaa, mutta mitä teen? Minulla ei ole Oulussa mitään muuta kuin tyttöystäväni, perheeni ja muut minulle tärkeät asiat on synnyinpaikkakunnallani, mutta koulu pitää käydä loppuun.
Entä miten kerron asiasta vanhemmilleni? Kaikki ystävät ja sukulaiset tykkäsivät hänestä todella paljon ja kaikki kehuivat kuinka sovimme yhteen. Perheessämme on raskaita asioita kuten sairautta ja köyhyyttä ja paras asia mitä äidilleni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana oli minun ja tyttöystäväni suhde. Hän muisti aina sanoa kuinka hän on onnellinen suhteestamme. Miten ihmeessä voin sanoa hänelle että suhde on ohi ja olen taas nollatilanteessa. Tuntuu niin väärältä ja vaikealta aloittaa tässä iässä mitään uutta suhdetta kuin jokin teini-ikäinen. Olin henkisesti valmis menemään naimisiin ja suunnittelemaan lapsia ennenkuin tämä ero tuli yhtäkkiä.
Itsekin olen ollut masentunut lukio-iässä, olen hiljainen ja omiin oloihini vetäytyvä ihminen ja vielä hyvin nirso ihmissuhteitteni kanssa. Oli siis minullekin paras ja ehkä yllättävin asia elämässäni että löysin täydellisen ihmisen rinnalleni. Mielestäni todennäköisyydet tuohon olivat lottovoiton luokkaa, joten uuden ihmisen löytämisen mahdollisuuskin masentaa todennäköisyydellään. Kaipaan hänen jokaista pientä elettä ja olemusta, ja jos uuden naisen jostain löytäisin niin varmasti vertaisin alitajunnassani häntä kokoajan häneen ja mietin miten hän olisi tässä tilanteessa toiminut. En osaa päästää irti.
Kyllä hän on itsekin tuonut asian ilmi joskus että hän on epäkypsä tai ei oikein osaa elää. Taustalla huono äiti-tytär suhde, masennusta, syömishäiriötä, viiltelykokeilua, terapiaa..
Hänet tavatessani luulin että rakkaus voisi korjata haavat ja hyväksyin hänen särönsä, mitä väliä jos hänellä on ollut masennusta kun muuten hän persoonana oli hurmaava, omasi samallaisen ajatusmaailman, oli vielä jopa nätti ja kävi hyvää korkeakoulututkintoa (eli hänellä oli tulevaisuuden suunnitelmia eikä vain ajelehtinut).
Jotenkin sitä eli sellaisessa haavemaailmassa tosiaan, että rakastamalla ja tukemalla häntä, parannan hänen masennuksen ja sitten elämme onnellisina elämämme loppuun asti. Mutta todellisuudessa kävikin niin että masennus taisi lähteä, mutta nyt kun on terve niin voi alkaa elämään omaan elämäänsä ja hankkia jännittävän uuden miehen jne.
En minä katkera halua olla tai odota jotain kiitollisuudenvelka-suhdetta/rakkautta, mutta maailma on vain aika ilkeä kun sitä ajattelee.
Tunteet menee itselläkin vuoristorataa, välillä asian hyväksyy ja on valmis siirtymään elämässä eteenpäin, mutta sitten yhtäkkiä tulee joku muisto mieleen ja mielen valtaa suru. Surun voi saada aikaan vaikka radiossa soiva hänen joskus laulama laulu tai koulumatkan varrella oleva nyppylä josta hän talvella laski pyllymäkeä. Tälläisen paikan/äänen tavattua tulvii yhtäkkiä mieleen se onnellinen hetki ja tuntuu kuin se olisi tapahtunut eilen. Kuulen hänen iloisen äänen selkeänä päässäni ja näen hänen hymyilevät kasvonsa.
Tuntuu pahalta, itkin ensimmäistä kertaa 10 vuoteen silloin 2 viikkoa sitten kun hän ensi kertaa sanoi jättävänsä minut, ja nyt kyyneleet valuvat silmistäni jälleen kun törmäsin netissä lastenlauluun jota hän kerran lauloi omilla sanoituksillaan.
Uusia ihmissuhteita varmaan löytää aina, mutta hänen uniikki, iloinen ja lapsenmielinen persoonansa oli yksi ja ainoa ja sellaista ei voi olla toista.
Hei!
Onpas kiittämätön rakkaudessa tämä avovaimosi. Että siitä sitten voi hänen mielestään vaan lähteä etsimään parempaa, kun masennuskin jo lähti. Eiköhän juuri tuo juttu ole se ratkaiseva, että sinunkin kannattaisi jo lähteä ensin kriisiapuun ja sitten etsimään ihan uutta. Hänhän vain käytti rakkauttasi. Syitä voi olla monia miksi ihminen käyttäytyy sillä tavalla, mutta et ole hänen terapeuttinsa. Opiskelija"showt" ovat aina vähän kiusallisia, koska kaikkihan me ansaitsemme yhden kumppanin itsellemme. Tunteet ovat normaaleja tietysti, mutta ei hän vastarakkauttasi enää ansaitse.
Pelottaa että oma mielenterveys alkaa reistailemaan. Nyt heräsin 4 aikaan yöllä ahdistavaan tunteeseen ja eilen tosiaan kyyneleet valui kun mieleen tuli muisto hänestä. Pitää mennä maanantaina varaamaan aikaa yths:ltä mielenterveyspalveluihin, mutta en tiedä miten tuo auttaa. Siinä kuitenkin saa prosessin alettua, vain yhden ajan viikossa. Huolestuttaa arjessa jaksaminen ja yksinäisyys. En ole tottunut asumaan yksin pidempiä aikoja vaan aina on ollut joku siinä, ensin perhe, sitten kämppis ja lopulta hän.
Entä mitä ratkaisuja teen ensi keväänä kun valmistun? Jäänkö ouluun uuden suhteen löytämisen toivossa, vai muutanko kotipaikkakunnalleni missä kaikki minun läheiset ihmiset ovat, mutta uutta suhdetta sieltä tuskin löytyy kun kyseessä on niin pieni paikka.
Hei!
Rakastat selvästi häntä vielä. Koko maailma voi tuntua ajattelemattomalta paikalta, koska kaikki eivät rakastu koskaan. Ei heiltä voi vaatikaan mitään siksi. Tunteet ovat täysin normaaleja, ja niitä ei kukaan toinen voikaan tajuta. Mutta juuri siksi, että tunteet menevät hänen vuokseen vuoristorataa, kun et saa vastarakkautta, niin ota nyt vähintään etäisyyttä itsesi vuoksi. Silti voi sisimmässään rakastaa. Ole onnellinen tunteistasi. Kaikki eivät koskaan tunne mitään sen kummempaa toista ihmistä kohtaan. Itse ajattelen opiskeluaikojeni ratkaisevan vaiheen rakkaudestani, että jos en olisi ollut rakastunut, en olisi saavuttanut elämässäni yhtään mitään. Mutta ihmiset kyllä ovat rakastuneelle julmia. Sitä ei pidä hyväksyä. Älä kuitenkaan päästä häntä liian lähelle.
Ja taas raporttia. Perjantaina oli puhe että hän tekee päätöksensä viikonlopun aikana ja tänään sitten ku tulen kotiseudulta takaisin, niin tehdään lopullinen päätös. Sanoin että jos hän haluaa niin jätän hänet viikonlopuksi rauhaan, eli en soittele tai lähettele viestejä. Hän sanoi että se on hyvä idea. Teinkin näin, ja olin yllättänyt kun eilen aamulla hän soitti minulle! Hänellä ei ollut edes mitään tärkeää asiaa vaan soitti kertoakseen lehdestä lukemastaan uutisesta, olin hyvin hämmentynyt. Sitten hiljaisuus jatkui, ja tulin tänään klo 19 aikaan kotiin. Häntä ei täällä näkynyt, mutta on täällä kuitenkin asunut koska pyykkiä oli pesty ja jopa minun vaatteita. Myös vessapaperia oli ilmestynyt jättipakkaus (miksi hän ostaisi jättipaketin jos on muuttamassa pois, varsinkin kun entisiäkin papereita on jäljellä. Ehkä hän ottaa sen matkaan).
Vein hänen vanhemmilleen isoisäni heille lähettämiä kasviksia, mutta sielläkään ei ollut ketää kotona, eikä hänen skootteriakaan. Normaalisti hän on nukkumassa jo klo 21 aikoihin.
Mysteeri tiivistyy, missä hän on? Joko on löytynyt uusi mies ja yökyläseuraa? Tuntuu siltä etten jaksa enään välittää, tehkööt mitä tekee, perään en soittele. Kello on nyt siis 22:30.
Ehkäpä huominen tuo ratkaisun, tai sitten ei.
En halua todellakaan sekaantua sen enempää parisuhdeasioihin, kun en sen tarkemmin tiedä mitä on tapahtunut. Kuitenkin tuo, että olet paikan päällä, ja sitten siellä ei ole ketään vastassa on jo osoitus siitä, että luotettavuuttasi elämässä ei arvosteta. Elämä perustuu luottamukseen. Mulle tehtiin vähän samankaltainen temppu, ja tuntui pahalta, mutta se oli ratkaisevaa sillä tavoin, että en haikaile sellaisen suhteen perään enää. Hän ei vain ollut luottamuksen arvoinen. Kyllä luotettaviakin löytyy.
Kirjoitetaanpa tänne vielä lopetus. Tänään hän tuli illalla tänne ja selvitteli asioita. Oli päättänyt viikonloppuna että haluaa eron mahdollisimman äkkiä. Oli viikko sitten tavannut suomi24:n chatissa jännittävän miehen jonka kanssa oli eilen elokuvissa (Ja ties missä sen jälkeen). Nytkin koko illan tekstaili hänen kanssaan ja kun kyselin asiasta niin vastaus oli että minulle ei kuulu hänen tulevat suhteet. Hän haukkui arkemme ja sanoi että se on aivan kauheaa, kun kysyin että millaista täydellinen arki sitten olisi niin hän kuvaili mielestäni juuri sellaisen arjen jota olemme eläneet. Kuulemma täydelliseen arkeen kuuluu koulussa käynti, sitten sohvalla istuminen telkkaria katsellen ja syöminen, ja illalla lenkillä käyminen.
En vaan ymmärrä miten tuo erosi meidän "kamalasta" arjesta.
Kuulemma hän ei tosiaan ole ikinä tuntenut mitää minua kohtaan vaan vahingossa ajautui asumaan kanssani yhteen (yhteenmuutto oli edelleen hänen ideansa alunperin) ja sitten on asunut kanssani säälistä. Samaan syssyyn tuli halveksittua sekin kuinka en varmaan saa töitä valmistuttuani ja hän tulee tienaamaan helposti 5000-6000e kuussa.
Tunnen oloni niin petetyksi, nöyryytetyksi ja hyväksikäytetyksi. Miten ihminen voi paljastua noin pahaksi.
Ainiin ja kuulemma hän on pitänyt omaa blogia tästä viime viikkojen hässäkästä, mutta ei suostunut kertomaan sen osoitetta, olisi ollut mielenkiintoista lukea hänen ajatuksiaan ja perusteluita niille.
Ajatukseni ovat myrskyä nyt, haluan raivota, kostaa ja purkaa turhaantumiseni. Haluan pois, unohtaa koko ihmissaastan, mutta samaanaikaan tuntuu että haluan herätä painajaisesta tutun rakkaani rinnalta. Olo on kamala...
Hei!
Vähän samantyyppisen kohtelun lähiaikoina kohdanneena, mutta siitä selvinneenä ajattelin vielä sanoa mielipiteeni elämäntilanteestasi. Etäältä näkee usein paremmin, kuin ihan läheltä. Kiinnitin aiemmissa kirjoituksissasikin huomiota tuohon, miten hän suhtautui tulevaan työelämään suuntautumiseesi. Juuri sen vuoksi, mitä hän sanoi siitä kannattaa tosiaan uskoa siihen, että kyllä arvoisesi vielä löytyy. Hänhän ei kykenisi olemaan esim. urasi tukena selvästikään. Siinä ei pelkkä nätti naama auta, vaan ihan muut taidot. Mitä tulee nettitreffeihin, niin houkutuksiahan on joka päivä. Joku tuntematon on aina houkutus. Mutta se ei välttämättä ole rakkautta. Kuitenkin seu houkutus on oma valinta hänelle, ja hän itse tuhosi suhteenne. Se ei ole sinun syysi. Vaikutat harviniasen parisuhteeseen kykenevältä nuorelta, jolle ihan varmasti löytyisi nyt jo ottajia. Tunteet häntä kohtaan ovat normaaleja. Hae siksi kriisiapua. Oikeastaan tuon törkeämpää temppua ei voi enää tehdä. Ei ollut arvoisesi. Ansaitset paremman, joka on tulevan työurasi tukena, niin että et mene sekaisin.
Heippa
Halusin vastata sinulle koska elän itse nyt hyvin samanlaista aikaa kuin sinäkin. Minut jätti avomies yllättäen reilu kuukausi sitten. Olimme olleet yhdessä kahdeksan vuotta, joista viisi asuimme yhdessä. Olen 25-vuotias, eli tapasimme hyvin nuorina ja hän oli minun ensimmäinen suhteeni.
Tämä tunteiden vuoristorata on aivan kammottavaa ja voin kuvitella, että sinun on todella raskasta kantaa huolta rakastamasi naisen masennuksesta ja pärjäämisestä. Tärkeintä nyt kuitenkin taitaisi olla, että me molemmat keskittyisimme itseemme ja omaan jaksamiseemme. Itse olen edelleen unelmoinut yhteenpaluusta, vaikka suhteemme oli ongelmainen. Kärsin itse aiemmin masennuksesta ja olimme kertakaikkiaan liian erilaiset toisillemme, vaikka suhteessamme oli todella paljon myös täydellisiä asioita. Olimme tavallaan mainiot kumppanit monella tapaa, mutta totuus oli, että arjessa toimme molemmat esiin vain toistemme huonot puolet ja voimme molemmat huonosti erilaisuuksiemme vuoksi.
Mies oli hautonut eroa päässään mutta minulle se tuli yllätyksenä.
Sinua ja minua taitaa yhdistää se, ettemme saisi nyt kumpikaan menettää ylpeyttämme ja itsearvoamme tässä asiassa. Minun pitäisi lakata anelemasta miestä takaisin ja sinun olisi syytä laittaa stoppi sille, että entinen naisesi pompottaa sinua ja saapuu luoksesi milloin mielii toivoasi herättelemään, vaikka hänellä ei ole mitään aikeita palata yhteen.
Jos hän todella kärsii masennuksesta, hän ei ehkä pysty ajattelemaan loogisesti ja johdonmukaisesti. Koita sinä siis tehdä se ja nähdä, että ero on nyt toteutettava, vaikka se tuntuukin niin raastavalta, että saatat luulla, ettet selviä siitä. Mutta mitä muita vaihtoehtoja sinulla on, kuin selvitä?
Tärkeintä olisi pystyä nostamaan itsensä jaloilleen ja ennen kaikkea hyväksyä se, että ero tuli ja se on lopullinen. Tiedän, että tämä on ehkä vaikeinta mitä on - elänhän samaa tilannetta.
Luettuani sinun tarinasi en usko, että yhteenpaluu muuttaisi sinun omaa elämääsi paremmaksi. Jos naisesi on noin ailahtelevainen, se ei tee sinulle hyvää etkä saisi antaa hänen käyttää hyväkseen hyväsydämisyyttäsi. Satutat vain itsesi siinä. Itse yritän parhaillaan lopettaa sääliä anelevien viestien lähettämisen entiselle miehelleni, koska tiedän niiden raastavan hänen sydäntään. Hän ei voi auttaa minua eikä se ole enää hänen tehtävänsäkään.
Sinä et voi tilanteelle mitään, muuta kuin nousta ylös ja jatkaa eteenpäin. Tätä samaa minun pitäisi toitottaa itsellenikin, mutta on se ihan kamalan vaikeaa välillä.
On mukavaa, että sinä pääset sentään jossain vaiheessa muuttamaan pois sieltä Oulusta, lähemmäs perhettäsi. Minä asun jo perheeni lähellä, mutta huono puoli on se, että kaupunki on suhteellisen pieni ja myös mies asuu täällä koko valtavan sukunsa ja ystäväpiirinsä kanssa. En haluaisi muuttaa täältä pois, enkä muutakaan. Silti minua kammoksuttaa ajatus nähdä mieheni joku päivä kaupungilla kainalossaan uusi nainen. Mutta sekin asia on vain hyväksyttävä, eikä se ehkä ole enää sitten niin vaikeaa, kun on päässyt eron yli, sujuiksi tilanteen ja itsensä kanssa ja jatkamaan elämäänsä.
Minua ovat tässä erossa auttaneet todella paljon kirjat. En ole ennen ollut mikään lukutoukka, mutta esimerkiksi sellaiset kirjat kuin "Harjoituksia läsnäolon voimasta" ja "Vapauta energiasi, toteuta itseäsi" ovat olleet minulle valtavaksi avuksi. Ero pakottaa väkisinkin miettimään omaa itseä ja sitä, mitä elämältä haluaa. Minusta tuntuu vielä usein siltä, etten halua elämältä mitään muuta kuin mieheni takaisin, ja sinä koet varmaan samoin omasta kumppanistasi. Mutta nämä eivät ole hyvä ajatuksia, niillä vain rääkkäämme ja kidutamme itseämme turhaan.
Meidän on nyt hyväksyttävä se, mikä on. Ja jatkettava omaan tahtiimme eteenpäin parhaamme mukaan. Entisellä naisellasi on varmasti perhettä ja ystäviä ja ymmärtääkseni hän on jo aiemminkin osannut hakea apua masennukseen. Älä sinä enää siis murehdi hänestä, vaan keskity nyt itseesi ja tutustu minääsi uudelleen. Kuuntele itsesi kertovan sinulle, mitä elämältä haluat.