Avovaimo jätti yllättäen
Aloitin 4 vuotta sitten opiskelut yliopistossa ja tapasin nopeasti tämän jälkeen tyttöystäväni. Seurustelimme 2 vuotta aktiivisesti ennenkuin muutimme yhteen. Yhdessä asuimme 2 vuotta. Rakastin tyttöystävääni kokoajan suuresti, ja mielestäni suhteessa ei ollut muuta vikaa kuin seksin puute, jota emme harrastaneet viimeiseen 1,5 vuoteen kertaakaan. Tyttöystäväni sanoi haluttomuuden syyksi sen että hän on omasta mielestään liian lihava (yritin aina sanoa että ei ole ja hän on minulle täydellinen sellaisena kuin on). Viime keväänä hän mainitsi että suhteemme arki on tylsää, yritin tehdä arjesta mielenkiintoisempaa ja matkustimme kesällä paljon ja yritin joka ilta keksiä jotain uutta tekemistä. Luulin että hänkin piti tästä ja oli hyvällä tuulella.
Nyt viikko sitten en saanut avovaimoani enään kiinni puhelimella kun olin käymässä vanhempieni luona. Kun palasin kotiin niin hän oli hiljaisena ja naama mutrulla ja sanoi että suhde ei toimi ja hän ottaa eron. Tämä tuli yllättäen ja yritin kysellä että mitä nyt? Mistä kiikastaa? Yritin kaikki keinot ja sanoin että yritetään tämä kuukausi ja sano mistä kiikastaa niin tehdään töitä sen eteen. Hän vastasi että kanssani on tosi kiva olla, mutta hän ei ole koskaan tuntenut mitään minua kohtaan, ei seksuaalista vetovoimaa eikä rakkautta. Kysyin että miksi hän sitten halusi muuttaa kanssani yhteen (se oli hänen aloite) johon hän vastasi ettei ollut koskaan aiemmin asunut kenenkään kanssa yhdessä ja halusi kokeilla.
Pyysin kuitenkin antamaan mahdollisuuden ja sanoin että eletään tämä kuukausi yhdessä ja tehdään kivoja juttuja ym. ja hän suostui siihen anelun jälkeen. Viimeisen viikon hän oli vuorotellen oma iloinen itsensä ja sitten taas yhtäkkiä vetäytyi nurkkaan istumaan ja ei vastannut puheeseen. Yleensä aamulla oli aina hyvällä tuulella, mutta kun kävin koulussa tai kaupassa ja tulin takaisin niin hän oli muuttunut happamaksi, sitten illalla ehkä taas hyvällä tuulella.
Yritin käyttää kaikki keinot, ehdotin parisuhdeterapiaa ja vaikka mitä mutta hän tyrmäsi kaikki suorilta käsin ja sanoi että ei ne auta.
Eilen hän sitten sanoi että ei halua olla kanssani enään. Hän katsoi asunnon netistä, varasi ajan pankista asuntolainaa varten ja pyysi äitinsä takaamaan velkaa ja aikoi ostaa oman asunnon. Sanoi että voimme olla ystäviä ja hän pitää minusta kaverina mutta suhde on ohi. Itkin illan ja yritin perustella miten olemme täydellisiä toisillemme, koska mielestämme meillä on niin paljon yhteistä ja samallainen ajatusmaailma (olemme senverran ”erikoisia” että tuskin maailmassa meille löytyy toisia yhtä hyviä vastakappaleita). Hän sanoi että ei tunne mitään kohtaani. Ilta meni kuitenkin ”hyvin” ja katsoimme elokuvaa yhdessä ja hän sanoi että parisuhdeen hoidossa voisi toimia ulkomaanloma. Innostuin tästä ja ehdotin hänelle kohdetta ja sovittiin että minä katson maan ja hän katsoo lennot tänään.
Tänään aamulla hän sanoi ettei ole nukkunut yöllä juuri ollenkaan ja hän meni heti aamulla varaamaan opiskelijaterveydenhuollosta aikaa jollekin. Kävin kaupassa ja kotiin palatessani pihasta oli kadonnut pyörä. Hänestä ei kuulunut mitään koko päivänä ennenkuin klo 18 hän palasi kotiin, pakkasi reppunsa ja sanoi että menee vanhempiensa luokse yöksi ja tämä suhde oli tässä. Ei kuulemma pää kestä ja aamulla oli varannut lääkärille ajan perjantaiksi koska haluaa puhua jollekin koska hänestä tuntuu että pää räjähtää.
Hänellä on masennustaustaa, hän piti välivuotta opiskeluista masennuksen takia kun tapasimme ja hän kävi terapiassa. Terapiassa käynti loppui noin 2 vuotta sitten. Viikko sitten hän mainitsi äidilleen että hänestä tuntuu että masennus on palaamassa (on kuulemma yleistä että masennus uusiutuu jos sen on kerran sairastanut). Itse yhdistin nuo viime viikon mielialavaihtelut iloisesta normaalista hänestä, hiljaiseen ja ärtyneiseen persoonaan, masennukseen. Herättelin mielessäni toivoa että tunne siitä ettei hän tunne mitään minua kohtaan johtuu masennuksesta, mutta hänen omien sanojensa mukaan hän ei ole koskaan tuntenut mitään syvempiä tunteita minua kohtaan.
Rakastan häntä suuresti yhä ja olen hänestä huolissaan, mutten uskalla ottaa yhteyttä koska olen asiasta niin paljon hänelle puhunut viimeisen viikon aikana. Voisiko kyseessä olla joku masennuksen palaaminen, hermoromahdus tai vastaava ja onko minulla toivoa vielä että hän ottaa minut takaisin?
Kyseessä on meidän molempien ensimmäinen suhde. Hän sanoi jossain välissä viikkoa että hänestä tuntuu siltä että hän on kasvanut ihmisenä ja on valmis elämään nyt. Hän haluaa mennä vaihtoon ulkomaille ja hankkia koiran (olen allerginen koirille).
Minulle tämä on äärimmäisen raskasta ja en tiedä mitä ihmettä teen elämälläni. Olen tottunut siihen että kaikki pienetkin asiat kuten kaupassa käynti tai koululla syöminen tehdään yhdessä ja nyt pitäisi elää ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. Olen siis 27-vuotias kuten tyttöystänikin on. Asun nyt asunnossamme ja kaikki seinät muistuttavat hänestä, tiedän että minun pitäisi muuttaa pois muistojen keskeltä mutta rahatilanteeni on todella heikko ja tämä on halvimpia asuntoja joita Oulusta löytyy. Myös tuleva arki pelottaa, uuden tyttöystävän etsiminen tuntuu todella väärältä koska rakastan häntä yhä ja haluaisin viettää loppuelämäni hänen kanssaan. Myös yksin oleminen pelottaa, käyn viimeistä vuotta koulua ja tunteja on todella vähän joten vapaa-aikaa on liikaa, mutta mitä teen? Minulla ei ole Oulussa mitään muuta kuin tyttöystäväni, perheeni ja muut minulle tärkeät asiat on synnyinpaikkakunnallani, mutta koulu pitää käydä loppuun.
Entä miten kerron asiasta vanhemmilleni? Kaikki ystävät ja sukulaiset tykkäsivät hänestä todella paljon ja kaikki kehuivat kuinka sovimme yhteen. Perheessämme on raskaita asioita kuten sairautta ja köyhyyttä ja paras asia mitä äidilleni on tapahtunut viimeisten vuosien aikana oli minun ja tyttöystäväni suhde. Hän muisti aina sanoa kuinka hän on onnellinen suhteestamme. Miten ihmeessä voin sanoa hänelle että suhde on ohi ja olen taas nollatilanteessa. Tuntuu niin väärältä ja vaikealta aloittaa tässä iässä mitään uutta suhdetta kuin jokin teini-ikäinen. Olin henkisesti valmis menemään naimisiin ja suunnittelemaan lapsia ennenkuin tämä ero tuli yhtäkkiä.
Itsekin olen ollut masentunut lukio-iässä, olen hiljainen ja omiin oloihini vetäytyvä ihminen ja vielä hyvin nirso ihmissuhteitteni kanssa. Oli siis minullekin paras ja ehkä yllättävin asia elämässäni että löysin täydellisen ihmisen rinnalleni. Mielestäni todennäköisyydet tuohon olivat lottovoiton luokkaa, joten uuden ihmisen löytämisen mahdollisuuskin masentaa todennäköisyydellään. Kaipaan hänen jokaista pientä elettä ja olemusta, ja jos uuden naisen jostain löytäisin niin varmasti vertaisin alitajunnassani häntä kokoajan häneen ja mietin miten hän olisi tässä tilanteessa toiminut. En osaa päästää irti.
Hei!
Liikutuin, kun luin tarinasi. Se kosketti oikeasti. Mikään ei ole niin tärkeää, kuin se, että on joku jota rakastaa ihmisenä. Ihmiset aina ihmettelevät, että mitä kaksi ihmistä näkevät toisissaan. Sitähän ei kukaan ulkopuolinen voi tietääkään. Itsenäistyminen on tärkeää aikaa elämässä, ja monet "kerkeävät" tässä yhteiskunnassa itsenäistymään vasta opiskeluaikoina, jos nyt kunnolla silloinkaan. Sitä voi tosiaan olla aika hajalla, kun avovaimo jättää, koska olette jakaneet arkenne yms. En osaa sanoa mitään muuta, kuin että älä välitä ihmisten julmuudesta, jos sinulla on sekavia tunteita. Helppohan rakastunut on määritellä vaikka hulluksi, mutta se tarkoittaa vain sitä, että määrittelijä ei ole itse koskaan kokenut samaa. Hän ei voi tajutakaan. Itse en kadu, että olin samanikäisenä todella rakastunut. Rakkaudesta selviämiseen auttaa vain aika. Vieläkin minulla on siitä ajasta kauniit muistot.
Tarina jatkuu. Hän otti yhteyttä minuun eilen tekstiviestillä ja kysyi missä olen. Vastasin että kotona käymässä ruokatunnilla ja teen ruokaa, jolloin hän sanoi että hänelläkin on nälkä ja tulee syömään.
Hän tuli tänne ja oli iloinen oma itsensä ja ehdimme muutaman sanan vaihtaa ennenkuin minun piti lähteä takaisin kouluun. Tapasimme illalla koulussa ja kävimme syömässä ja hän tuli sen jälkeen luokseni. Sanoi että oli allekirjoittanut asuntolainan ja tehnyt asuntotarjouksen, torstaina kauppa solmitaan ja hän muuttaa viikonloppuna omilleen.
Illalla hän pohti että pitäisikö hänen mennä yöksi jälleen vanhemmilleen vai jäädä tänne, lopulta hän päätti jäädä tänne yöksi. Hän kertoi kuinka hänellä on päässään pyöremyrsky ja kokoajan tunteet ja ajatukset muuttuu. Tunteet vaihtelevat "tämä on kivaa" ja ahdistuksen ja "ei tämä toimi" välillä. Hän jäi kuitenkin yöksi tosiaan.
Tänään aamulla herätessään hän oli taas nyrpeänä ja sanoi että yöksi jääminen taisi olla virhe. Kuitenkin sanoi jälleen että hänen päänsä on kuin tuuliviiri ja hän haluaisi pystyä tekemään pysyvän päätöksen eikä muuttamaan mielipidettään kokoajan. Lopulta hän sanoi että vaikka meillä on kivaa yhdessä niin se ei muuta sitä pohjimmaista ongelmaa että hän ei tunne minkäänlaista seksuaalista vetovoimaa minua kohtaan (emme ole harrastaneet seksiä 1,5 vuoteen). Itse olen äärimmäisen avomielinen ja halukas seksuaalisuuden suhteen ja olisin valmis vaikka mihin, mutta hän vaikenee aina omista mielihaluistaan ja sanoo "en halua puhua tästä" jos seksiasiat ottaa puheeksi.
Tiedän että seksitön parisuhde ei tule loppupeleissä toimimaan mutta miten ihmeessä tässä tilanteessa voi toimia kun hän ei halua keskustella asiasta eikä tehdä asialle oikeastaan mitään. Ehdottelin taas jotain seksuaaliterapeuttia ym. mutta ei hän halua kokeilla mitään tai puhua asiasta.
Hei Ookkonaa. Luin viestisi ja voin uskoa että on stressaava, raskas ja hämmentävä tilanne. Tuntuu vahvasti siltä, että avovaimosi pitäisi ehdottomasti päästä puhumaan asioistaan terapeutille (sanoit että hän on sairastanut masennusta ja käynyt terapiassa).
Sinun olisi hyvä etsiä itsellesi myös keskusteluapua, opiskelija kun olet niin yths:ltä vaikka akuuttia kriisiaikaa (olen itsekin Oulun yliopiston opiskelija, ja tiedän kuinka varattuja yths:n mielenterv.puoli on...).
Kirjoitit että tämä on teidän kummankin ensimmäinen seurustelusuhde? Voisiko olla että avovaimollesi on tullut olo että kuitenkin haluaa tapailla vielä muita? Itse seurustelin ja asuin yhdessä hieman päälle 20 vuotiaana miehen kanssa, joka hyvinkin ajatteli että me menemme naimisiin jne. Minulle tuli vain olo että ei. En ole valmis sittenkään sitoutumaan. Ja täytyy myöntää että kun huomasin että muitakin ottajia minulle olisi, alkoi tosissaan mietityttää että tämän ihmisen kanssako varmasti haluan olla koko loppuikäni. No, tosiaan ikää oli sillon 21 vuotta, mutta ensimmäinen seurustelu/avoliittosuhde on aina ensimmäinen. Rasittavan tuuliviirimäiseltä avovaimosi käytös silti vaikuttaa. Jos kerran on jo asuntolainahommatkin sopinut, niin kyllä stten aikuisen ihmisen pitäisi sen verran varma olla päätöksistään ja tunteistaan, etteivät ne aivan päivittäin vaihtelisi 🙄
Toki tulee mieleen myös voiko käytöksen taustalla olla uusiutuva masennus. Mutta sen masennuksenkin kanssa on vähän niin, että niidenkin päätösten joita masentuneena tekee, niin niidenkin kanssa sitten pitää elää ja kantaa vastuu päätöksistään. Sinunkaan ei kuulu aivan kynnysmatoksi alentaa itseäsi. Vaikka olisit huolissaan onko toinen nyt ihan tosissaan toimissaan ja jos masennus uusiutuu ja toiminta on oirehdintaa siitä, on hänen kuitenkin itse hankittava apua: ei sinukaan ole hyvä toista "pidelllä pinnalla" ja anella loputtomiin. Itsekunnioituksesi kärsii ja masennut itse vielä ☹️
Niin ja tuohon seksuaalisuushommaan vielä: ehdottomasti hänen olisi hyvä päästä purkamaan ajatuksiaan ja tuntojaan tuon seksin (ja ilmeisesti omakuvan käsityksistä) suhteen. Toki seksittömiä parisuhteita varmasti on olemassa, mutta kuvaamasi tilanne jossa te ette kumpikaan kuitenkaan ns. aseksuaaleja ole, tulee olemaan hänelle vielä tulevaisuudessa hankala asia. Oli hän sitten sinun kanssasi tai jonkun muun kanssa suhteessa.
Voimia hurjasti sinulle! Uskon että on epätoivoinen ja epäuskoinen olo, mutta silti koita jaksaa. Päivä vaikka kerrallaan. Ei sinunkaan tarvitse sieltää loputtomiin tuuliviirimäistä oikuttelua 😉 🙂🌻
Kiitoksia vastanneille tuesta. Raportoin tänne miten tarina etenee. Tänään ei ole tapahtunut enään mitään, hän lähti aamulla ja sen jälkeen ei ole palannut. Ajoin pyörämatkalla hänen vanhempiensa talon ohi niin näytti skootteri olevan siellä eli todennäköisesti on ainakin ensi yön vanhempiensa luona.
Mietin myös tuota mahdollisuutta että hänellä on ikäkriisi ja tunne siitä ettei halua olla kanssani loppuelämäänsä vaan haluaa nähdä muita. Hän sanoi kuitenkin yksi päivä viime viikolla ettei hänellä ole muita kiikarissa, mutta tiedä sitten. Ainiin reilu viikko silloin kun hän mainitsi eroasioista ensimmäistä kertaa, hän sanoi muutaman siiderin jälkeen kuin sivulauseessa "ajattelen vielä että sitten kun olen laiha ja menestyvä työelämässä niin seurustelen täydellisen miehen kanssa" tai jotain tuommoista. Sellaista samallaista ikuisuushaaveilua kuten "sitten kun voitan lotosta", mutta siinä taisi paljastua tuo syvin olemus eli haave täydellisestä miehestä. Hän on todella kova lukemaan romanttista naistenkirjallisuutta jossa se täydellinen prinssi saapuu valkoisella hevosella ja sieppaa naisen tylsästä elämästään pois. En tiedä haaveileeko hän oikeasti tuosta sitten, oikeassa maailmassa vaan täydelliset ihmiset on aika harvinaisia.
Olo on kyllä kuin veitsenterällä tasapainottelisi kun odottaa että milloin se lopullinen tuomio tulee suuntaan tai toiseen. Luulin että se tuli jo toissapäivänä kun hän pakkasi laukkunsa mutta eilinen käytös illalla taas toi uutta toivoa, kunnes tämän päiväinen mykkäkoulu taas sammuttelee tuota toivonkipinää.
Muistui myös mieleen tapahtuma kesäkuulta, jolloin hän juhlissa joi itsensä tukevaan humalaan (harvinaista mutta kyseessä oli isommat juhlat). Siinä kotimatkalla hän sitten avautui päissään kuinka rakastaa minua jne. En tiedä oliko nuo sitten tunteita vai humalaisen horinaa.
Dump dump. Ei ole sun arvoisesi. Aikamoista pompottelua. Täydellistä ihmistähän ei ole. Menet sekaisin, jos sallit tollasen ollaan ja ei olla kuitenkaan. Oma elämä ekaks. Niin se vain on. Dump dump.
Hei vielä!
Vaikutat niin kypsältä ikäiseksesi parisuhteeseen, että tosiaan ansaitset paremman. Harmi, että tämän ikäisille kuin minä (olen 11 vuotta vanhempi) ei ole enää tuollaisia ehdokkaita. Tuollainen saattaa pitkään jatkuessaan haavoittaa niin paljon, että kehittyvä heteroseksuaalisuus ja kaikki usko omaan tärkeyteen kumppanina saa sellaisen vaurion, että ehdottaisin suurinpiirtein saman kokeneena uskollisena yhden miehen vaimotyyppinä, että osoita hänelle vähintään nyt se, että rakkaus on ainutkertainen asia, eikä se, että joku rakastaa ole mikään itsestään selvyys. Hän pitää sinua selvästi itsestäänselvyytenä, ja se loukkaa aina. Täydellinen kumppani tosiaan on vain elokuvissa yms. Et ole kuitenkaan itsestään selvyys, vaan itse olen lukevinani, että tunteesi ovat varmat häntä kohtaan, mutta hän ei kunnioita niitä riittävästi. Olet valmistumisvaiheessa joka on hyvin ratkaisevaa. Moni ikäisesi varmaan haluaisi sinut, koska kykenet arkeen, joka on se olennaisin asia. Todella ihailtavaa! Kykeneekö elokuvan prinssi koskaan arkeen?
Taas raporttia. Hän ilmestyikin eilen yllättäen tänne joskus klo 21 aikoihin ja kysyi lähdetäänkö käymään opiskelijakauden avajaisissa. Olin yllättänyt, mutta lähdimme sinne kuitenkin. Sieltä palattuamme menimme nukkumaan ja tänään aamulla hän sanoi nukkuneensa hyvin.
Vähän hiljaisen oloinen hän on ollut tänään, tai ehkä oikea sana on hieman etäinen. Ei mitään varsinaisesti havaittavaa ongelmaa ole, mutta tuntuu jotenkin sellaiselta vaivaantuneelta tai kylmältä.
Asuntoa ei ollut saanut, myyjä oli päättänyt että ei haluakaan myydä asuntoa. Hän sanoi kuitenkin eilen minulle että laajenna asuntohakemusta (oli jo sovittu että muutan tästä kuunvaihteessa kuitenkin pois jos hän muuttaa omaan asuntoon, koska tämä on liian iso ja kallis vuokraltaan minulle, muutenkin hän omistaa lähes kaikki huonekalut joten on käytännöllisempää että minä muutan). Taisi unohtua mainita että toissapäivänä kun hän ilmestyi tänne "eron" jälkeen, niin hän sanoi "ehkä on parempi ettet sano vanhemmillesi että ollaan erottu, vaan me ollaan tauolla". Taukoa oli tarkoitus pitää niin että asutaan erillään.
Olen lähdössä huomenna kotiseudulle viikonlopuksi ja hän jää tänne yksin ja saa aikaa ajatella. Katsotaan miltä tilanne näyttää sitten palattuani takaisin.
Kyllä tämä tuuliviirisyys haittaa minuakin. Vasta olin niin surullinen kun hän jätti minut, mutta nyt lähinnä hämmentynyt ja vaivaantunut tähän suhteeseen. Eniten turhaannuttaa juuri tuo seksin puute, lähinnä tilanteen absurdin tilan vuoksi. Hän sanoo että olen huono seksissä, mutta hän on ensimmäinen partnerini ja seksiä on hankala opetella ilman käytännön harjoituksia. Jos vieraissa ei käy ja hän ei anna mahdollisuutta parantua niin miten se paranee sitten? Samoin tuo että seksi on tylsää ja en kiinnosta häntä seksuaalisesti. Hitto minua avomielisempää ja aktiivisempaa ihmistä seksin suhteen saa hakea, olen sanonut että olen avoin kaikille fantasioille, leluille ja vaikka mille mutta kun ei. Olen kertonut omia mieltymyksiä ja mitä kaikkea haluaisin kokeilla, mutta tuloksena on aina se "en halua puhua tästä".
Hei Ookkonaa!
Olen kovin pahoillani puolestasi, että sinuun sattuu ja sinulla on vaikeaa. Suhteen päättymisen kipua ei soisi kenellekään, mutta valitettavasti harva siltä välttyy. ☹️
Kirjoituksesi herätti paljon ajatuksia, joita koitan muotoilla tähän mahdollisimman sievästi - en ole ihan hirveän diplomaattinen aina ja etukäteen pahoittelen, jos joku sanomani tuntuu erityisen ikävältä. Kuten sanottua, olen todella pahoillani kivustasi, mutta toisaalta mietin vähän parisuhdettanne ylipäätään, ainakin sitä, mitä olet kertonut. Sanot, ettei teillä ole ollut seksiä puoleentoista vuoteen lainkaan ja olette seurustelleen noin neljä vuotta. Se on aika pitkä aika, melkein puolet seurusteluajastanne. Millaista seksielämänne oli aiemmin? Oliko se vireää vai oliko se alussakin melko laimeaa? Jos jälkimmäinen niin ehkä sinun kannattaisi uskoa tyttöystävääsi, sillä hän saattaa olla rehellinen siinä, ettei hän tunne sinuun kovin suurta seksuaalista vetoa. Seksuaalinen vetovoima kun ei ole kiinni siitä, kuinka kokeilunhaluinen toinen ehkä seksuaalisesti on. Yleensä sitä joko on tai ei ole. Pelkäänpä, että jos avovaimosi ei ole sinusta seksuaalisesti kiinnostunut, et voi sille ihan hirveästi tehdä paljoakaan ja itse asiassa aneleminen laimentaa sitä entisestään.
Toinen juttu on tuo tuuliviireily. On mahdollista, että tyttöystäväsi on sinulle rehellinen siinäkin, ettei hänellä ehkä ole ollut niin suuria tunteita sinua kohtaan kuin sinulla häntä (millaista seurusteluaikanne muuten oli noin yhdessäolon kannalta?), mutta on todennäköistä, että hän ainakin välittää sinusta paljon. Ja on vaikeaa katsoa toisen kärsivän, jos tästä välittää ja etenkin, jos on itse aiheuttamassa sitä kärsimystä. Sanoit, että olet anellut tyttöystävääsi jäämään, yrittämään, terapiaan jne. Tämä voi myötävaikuttaa tuuliviireilyyn - ehkä tyttöystäväsi haluaisi olla itsekseen, mutta ei halua satuttaa sinua? Sinun kanssasi hengailu ehkä aiheuttaa sen, että hän yrittää ylipuhua itseään, josko nyt kuitenkin, mutta pidemmät ajanjaksot erillään vakuuttavat muusta?
Itselläni muuten pisti silmään tämä lause:
" Olen tottunut siihen että kaikki pienetkin asiat kuten kaupassa käynti tai koululla syöminen tehdään yhdessä ja nyt pitäisi elää ensimmäistä kertaa elämässäni yksin. "
Tämä kuulostaa... hieman huolestuttavalta. Ihan tavallisissakin parisuhteissa ihmiset usein tekevät asioita erillään, mutta te olette tehneet kaiken yhdessä? Ymmärrän kyllä hyvin, että silloin pelottaa se, että yhtäkkiä pitäisikin tehdä asioita yksin, mutta oikeastaan se olisi hyvä opetella ennemmin tai myöhemmin muutenkin. Sanoit, että suhteenne on ensimmäinen molemmille ja ilmeisesti olette olleet kuin paita ja peppu, mikä vähän viittaa itsenäistymiskriisiin. Aika usein pariskunta on sympioosissa suhteen alussa ja jossain vaiheessa seuraa itsenäistyminen, jonka aikana osapuolet haluavat ainakin jossain määrin eroon toisesta. Missään nimessä tämä ei aina johda eroon parisuhteesta, mutta teillä symbioosi näyttää kestäneen aika kauan (4 vuotta?), joten ehkä tyttöystävälläsi on hyvin raju itsenäistymisreaktio. Siihen viittaisivat hänen puheensakin omasta elämästä, ulkomaista, koirasta jne.
Voitko saada tyttöystäväsi vielä takaisin? En tiedä. Ehdottaisin kuitenkin, että alkaisit rakentaa omaa elämää, vaikka se tuntuisi vaikealta ja pelottavalta. Se kuitenkin palkitsee lopulta, siinäkin tapauksessa, jos jatkaisittekin naisesi kanssa yhdessä. Se voi myös itse asiassa jopa myötävaikuttaa siihen, että naisesi haluaisikin jatkaa kanssasi, joskaan en kehottaisi pitämään tätä motivaation lähteenä vaan mahdollisena lisäbonuksena. Valitettava totuus näet on, että aneleva ja perään itkevä mies ei ole hirveän... seksikäs tai haluttava. Tiedän, että tuntuu varmasti ikävältä kuulla tämä, kun on muutenkin maassa, mutta yritän ihan oikeasti auttaa. On kokemusta omassa elämässä näistä jutuista... Jos ja kun keskittyisit opettelemaan pärjäämään itseksesi, nauttimaan elämästäsi, keräisit itsevarmuutta jne, saattaisit näyttää naisesi silmissä taas haluttavalta. Ja vaikket näyttäisi, voisit itse takuulla paljon paremmin. Uutta naista sinun ei tarvitse miettiä vielä aikoihin, JOS nyt eroaisittekin niin kyllä sen sitten tietää ja tuntee, kun aika koittaa. Ei tarvitse siitä panikoida.
Toivotan onnea ja eritoten jaksamista. Toivottavasti tilanteenne ratkeaa pian suuntaan tai toiseen niin tiedät ainakin, miten jatkaa.
Hei vielä!
En halua sekaantua seksuaalisiin asioihisi, koska ne on omaa henkilökohtaista ja parisuhde reviiriäsi, mutta ajattelin sanoa muutaman sanan, mitä ajattelen itse tilanteesta muuten. Juuri tuo tuuliviirimäinen käytös saattaa ihan oikeasti saada oman tunne-elämäsi aika sekaisin jos se jatkuu liian kauan. Siitä voi mennä sekaisin, vaikka se ei ole omaa syytäsi. Siksi minustakin olisi hyvä, että hakisit kriisiapua jostain. Tuollainen hylkään, mutta otan takaisin kuitenkin käytös on todella ehkä pahinta mahdollista käytöstä psyykelle ihan kenelle tahansa. Ulkopuolinen taho on hyvä tilanteeessa, jossa kaverit yms. voivat vain saada asian omille subjektiivisilla mielipiteillään vielä sekaisemmaksi. Mutta ystävät olvat myös tietysti tärkeitä. Kuitenkin oma elämä on se kaikkein tärkein, joten kriisiavussa voi miettiä sellaisiakin asioita. Tuo voi saada opintosi ratkaisevassa vaiheessa aika sekaisin. Sitten on vielä niitä ajattelemattomia tuntemattomia tuttuja. Tunteita sinulla on tietysti, mutta ota nyt itsesi takia ihmeessä etäisyyttä.
Komppaan valkoista prinsessaa. Itsellä paha aviokriisi menossa, jossa vaimo pettävänä osapuolena ja nyt on viimeiset kolme viikkoa olleet täynnä järjettömän suuria muutoksia tilanteessa ja ääripäästä toiseen. On henkisesti todella kuluttavaa pistää omaa elämää likoon perheen/suhteen puolesta, kun isot ja pienet vastoinkäymiset heilauttaa kupin ihan nurin samankin päivän aikana useasti.
Omasta kokemusesta voin sanoa sen verran, että omia tunteita helpottaa todella paljon, jos löytää jonkun (en suosittelisi naista pl terapeutti jos haluaa nykyisen suhteen jatkuvan) jolle avautua ja puhua ihan kaikki mitä mielessä liikkuu. Ennen tätä kriisiä minulla ei ollut luottamusta kehenkään, että olisin omista vaikeuksista puhua. Nyt se on se voima joka auttaa jaksamaan. Kaikilla ystävillä tuntuu olevan omat ongelmansa ja niitä kun ollaan nyt äijien kesken puhuttu, niin se on syventänyt ystävyyttä tosi paljon. Tosin voi olla, että olen etuoikeutettu, kun on näin hyviä ystäviä. Salaaminen ja asioiden hautaaminen hajottaa kutienkin ihan varmasti sinut jossain kohtaa. Rehellisyys kirpasee ja asioiden todellisen tilan myöntäminen, mutta se on tie ulos niistä tunteista mitkä hajottaa pään. Ainakin mulla oli näin.
Tein myös elämäntapamuutoksen, aloin liikkua säännöllisesti, avautua lähimmille ystäville, käydä terapiassa, tehdä yksin asioita mitä en ennen uskaltanut (olen ollut siis häpeän sitoma ja aiheuttanut sillä vakavia ongelmia itse avioliittoon)... Eli oma jaksaminen etusijalle!
Itse en ainakaan olisi jaksanut tätä yhtään ilman tietoista valintaa, että omillaan on selvittävä ja varauduttava eroon ja siihen että paskaa sataa mun niskaan koko ajan vaimon puolelta. Hassua sinänsä, kun vaimohan se tässä on sekoillut ja saanut oman elämänsä tosi pahasti solmuun. Kertoo vaan miten paha olla siellä pään sisällä on.
Esim. Eilen aamulla oli tilanne tosi hyvä välillämme, "mokasin" kun soitin kolmannelle osapuolelle ja vaimo veti siitä niin isot herneet nenään, että pisti tosi pahaa viestiä koko illan. Oli jättänyt kertomatta muutaman oleellisen asian "miehen" vaimosta, jonka ymmärsin olevan mahdollisesti vaarallinen ts. "hullu". Vaimo uhkasi mm. kostaa mihin kyllä vastasin, että mulle se tarkottaa enäävain sitä, että tekee pahaa lapsillemme. Ei vaan ole mitään muuta pahaa voi enää tehdä mulle. Tein väärin kun petin lupauksen, jota en ihan täysin kyllä tajunnut tehneeni (oma moka), mutta samaan aikaan on ollut pakko kasvaa ulos kiltin pojan osasta ja ottaa oma elämä haltuun ja sitä roolia, jota vaimo on vuosikaudet odottanut minun ottavan. Olla "mies". Jos ero tulee tämän takia, että puutuin kerrankin itse oma-aloitteisesti tähän touhuun, niin on parempikin , että tulee. Itse kuitenkin on itkenyt olevansa tunteista riippuvainen, joten toimin kuten pitäisi toimia päihderippuvaisen kanssa. Tulin väliin. No. Katotaan monta päivää vaimo vihottelee ja toteuttaako uhkauksiaan.
Huvittavaa on, että kun tässä olen aiemmasta toiveesta yhteisen lomamatkan suunnitelmaa tehnyt, niin sen varmistamiseksi oli tänään pakko pistää rahaa kiinni, jotta reissun oleellisin juttu ei mene sivu suun. Otin tietoisen 100 riskin ja vaimolle olisi unelmien elämys tiedossa, jos vaan tajuaisi hillitä hermonsa ja tehdä vaihteeksi sovinnon ja valita minut. Itsehän lähden joka tapauksessa reissuun vaikka sitten yksin. Olen sen tämän kaiken pyörityksen jälkeen ansainnut.
Mutta nyt riittää minusta.
En usko että voit tulla avovaimosi kanssa onnelliseksi, jos et pysty olemaan sitä omillasi. Tämä on läksy, jonka itse olen joutunut nyt opettelemaan. Jos taas tulet vahvaksi ja onnelliseksi omillasi, se lisää järjettömän paljon viehätysvoimaasi naisesi silmissä. Olen kokenut tämän nyt, vaikka taistelu perheen puolesta uuvuttaakin ja on monta kertaa tehnyt mieli luovuttaa.
Toivottavasti näistä sai jotain irti, mutta ota oma jaksamisesi ja sitä tukevat asiat nyt elämän keskipisteeksi ja tee isojakin muutoksia jos tarpeen. Jos ei ole nätä asioita, nyt on tehtävä siihen sitten muutos ja etsittävä asioita, joilla saan oman elämän kasaan. Hyvä motivaatio siihen on oman parisuhteesi pelastaminen. Ne auttaa sitten eteenpäin myös silloin, jos käy parisuhteen kannalta huonosti.
Taas raporttia. Olemme viettäneet normaalia elämää nyt viimeiset päivät, eli hän on nukkunut kanssani samassa sängyssä ja olemme tehneet normaaleita juttuja.
Hän kävi tänään puhumassa lääkärin kanssa joka käski varata ajan yths:n terapeutille/psykologille.
Mutta eiköhän tämä suhde ollut oikeasti tässä. Ennenkuin lähdin viikonlopuksi kotiseudulle, hän sanoi että haluaa puhua mielensä puhtaaksi. Sanoi että tämä viikonloppu mietitään ja sunnuntaina tehdään ratkaisu, mutta kyllä tuo hänen mietintä aika selväksi tuli, kun sanoi jotenkin että "mieti sinäkin tulevaisuutta" ja sitten toisessa lauseessa "tässä ei ole ikinä ollut liekehtivää intohimoa, toivottavasti sinäkin löydät semmosen suhteen jossa on".
Hän katseli myös taas eilen illalla myytäviä asuntoja ja sanoi tänään "tekisi mieli siivota, mutta ei tämä ole enään minun asunto".
Eli tuskimpa noin selvistä sanoista on edes hänellä enään kääntymistä vanhaan.
Joku kyseli seksielämästämme ja suhteestamme. Aluksihan se oli kiivasta mutta hiipui todella nopeasti koska hänen halunsa katosivat. Koko 4:n vuoden suhteemme aikana harrastimme seksiä yhteensä varmaan ~10 kertaa. Olimme molemmat toistemme ensimmäisiä partnereita joten melkosta opettelua ja varovaista sähläystä se oli.
Eniten tosiaan itseä ärsyttää tuo että itse olisin valmis seksiin monta kertaa päivässä ja hän ei ole osoittanut siihen mitään kiinnostumisen merkkejä.
Mielestäni sovimme täydellisesti henkisellä tasolla yhteen, molemmilla on samallainen ajatusmaailma ja täydennämme toistemme vikoja (toinen äkkipikainen päätöksissään, toinen ehkä liiankin harkitseva jne). Siksi todella harmi että suhde kaatui intohimon puutteeseen.
Yritin vielä eilen kertoa kuinka intohimon liekin voisi yrittää sytyttää, ja kuinka tavallisessa arjessa sen eteen pitää tehdä töitä. Ei se kauhean seksikästä ja intohimoista ole jos arki koostuu perunankuorimisesta, vaan pitäisi tehdä jotain sen eteen.
Toki seksittömyyttä olisi pitänyt alkaa ratkomaan aiemminkin, mutta hän ei ikinä halunnut puhua asiasta tai sitten sanoi syyksi sen että hän on omasta mielestään niin lihava ettei halua nähdä itseään alasti ja seksi on liian hyllyvää. Itse tietenkin aina sanoin että hän on mielestäni seksikäs sellaisena kuin on, mutta jos hän haluaa laihduttaa niin ei siinäkään mitään pahaa ole. Lopulta minäkin lopetin seksistä puhumisen kun se hänelle oli niin vaikeaa.
Nyt taas tämän suhteen jälkeen itsellä on sellainen pelonsekainen tunne että mokaan tulevat suhteetkin seksittömyyden vuoksi. Jos on hitto 27-vuotias ja "lähes" neitsyt niin kuinka kuumaa kamaa sitä oikein on parisuhdemarkkinoilla? Ei näköjään paljoa auta jos on fiksu ja mukava, jos ei seksihommat ei suju täydellisesti.
Eniten näin jälkeenpäin harmittaa kaikki mitä ei tehnyt silloin kun se oli vielä mahdollista. Samoin ymmärtää kaikki virheet, kuten tuon murtumisen ja itkemisen erosta kuultuani. Itkut on nyt itketty kuitenkin ja eteenpäin on kuljettava, vaikka yksin sitten. Suru tulee olemaan läsnä varmasti vielä kauan, varsinkin jos yksin jää. Ikäkriisihän tässä tulee kun ei tosiaan tässä iässä enään kiinnosta yhtään bile/baarielämä eikä mikään teinisekoilu. Jotain vakavampaa ja pysyvämpää tekisi mieli, mutta tässä iässä ne fiksut yksilöt alkaa olla varattuja kaikki. Noh päivä kerrallaan. Kiitos vielä kaikille kommentoineille, Oulu kiittää, kuittaa ja hiljenee.
Aikamoisia ihmissuhdekuvioita näyttää olevnan tosiaa. Itse totesin, että en jaksa sellaista vuoristorataa, koska jokainen hetki omasta elämästä on arvokas. Täydellistä ihmistä ei ole. Kaikki me voimme sairastua, ja kaikilla meillä on historiamme. Kannattaa tosiaan vähän miettiä kenen kanssa elämänsä jakaa, jos toisella on ihan turhat jutut kokoajan mielessä. En viitsi sekaatua muuhun. Joo ja terapia kannattaa. Siellä voi esim. miettiä mihin tähän ainutkertaista elämäänsä kannatttaa yleensä käyttää ja naureskella sitten kaikelle sille turhalle mitä luuli olevansa. Terapiassa tulee hyväksytyksi ihmisenä sellaisena kun on. Tämä yhteiskunta ei sinulla näytä antavan ihmisarvoa, vaikka itse arvostaisit elämäsi jokaista hetkeä.
Huhhuh. Juu eipä tähän voi muuta sanoa kuin että rohkeasti jatkaa elämää yksin. Nainen voi sitten kolmevitosena havahtua ja tajuta että ei sitä romaanien prinssi uljasta ole olemassakaan. Jos havahtuu. Mutta sinun, Ookkonaa, ei kannata tuhlata aikaasi moiseen naiseen. Kuten joku edellä jo kirjoittikin, nainen pitää sinua selkeästi itsestäänselvyytenä, eikä moiseen koiran asemaan kuulu alistua. Itsenäistyminen, itsenäistyminen ja itsenäistyminen, siinä asia joka on valtavan hankala ja vaikea mutta ehdottoman tärkeä osa nuorta aikuisuutta. Kun huomaa että "hei, minähän pärjään yksinkin loistavasti eikä maailma tippunutkaan niskaan eron jälkeen" se kasvattaa itseluottamusta ja dadamm! Sitten löytää aikanaan varmasti uuden rakkauden ja suhteen jossa on kaksi kypsää, tasapainoista, itsenäistä ihmistä. Virheineen päivineen.
(Ex-)naisellesi en tässä viitsi neuvoja kirjoittaa, sillä (ex-)naisesi ei tässä ketjussa ole neuvoja kysellyt 🙂 hän tajuaa joskus sitten mikä on hänelle itselleen parhaaksi.
Pahoittelen, jos loukkaan, mutta kertomasi mukaan avovaimosi kuulostaa jotenkin hieman epäkypsältä ihmiseltä. En tietysti tunne teitä. Suhteessa kuitenkin on tärkeintä se, että on tilaa antaa toisen kasvaa ihmisenä. Itse ahdistuin viimeisimmässä suhteessa, koska en tunnistanut itseäni siitä peilistä, millä tavalla exäni näki minut. Toinen ihminen omalla "sokeudellaan" voi ahdistaa sinut nurkkaan. Parisuhde on aina vaikea, koska on oma minä ja toisen minä. Toinen ei aina ole peilisi, ja sellainen tuo ristiriitoja. Minusta hän ei ole arvoisesi, mutta saatan tietysti olla väärässä. Varmasti tuollaiselle kypsälle arjenkin rakkautta arvostavalle löytyy vaikka kuinka paljon niitä, jota ovat valmiita sitoutumaan. Älä tuhlaa elämääsi ihmisen kanssa, joka ei arvosta sinua riittävästi. Tuollainen "otan eiku siis jätän"- käytös ja kyllä voi saada sekaisin jos on voimakkaita tunteita. Sanoisin, että viimeistään kymmenen vuoden päästä olet tyytyväinen päätöksestäsi lähteä omassakin elämässäsi eteenpäin. Jos on loukattu on loukattu. Hänhän mitätöi jo arvosi kumppanina sillä tavalla, että musta juttu on aika selvä. Itsensä terve rakastaminen on myös tärkeää. Kun rakastaa terveellä tavalla itseään, on se vaisto, että hän ei ole sinun arvoisesi.