Avopuolison masennus ja vastoinkäymisten pelko
Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa reilun vuoden, kesästä asti olemme asuneet yhdessä. Masennus on vaivannut häntä jo pitkään ennen tapaamistamme ja se on alusta asti ollut minulla tiedossa. Masennus johtunee vaikeista ja epäonnistuneista parisuhteista ja muista nuoruuden vaikeuksista.
Olen tietenkin pyrkinyt hyväksymään hänet omana itsenään ja yhteiselomme on pääasiassa ollut hyvää, arki sujuu, meillä on yhteisiä kiinnostuksenkohteita ja tavoitteita elämässä ja viihdymme hyvin yhdessä. Parhaimmillaan molemmat kokevat toisen olevan itselleen ”paras kaveri”.
On kuitenkin aikoja jolloin en oikein tiedä miten pitäisi jatkaa enkä ymmärrä tyttöystävääni. Pienetkin vastoinkäymiset ovat hänelle kuin maailmanloppu. Tämän on yksi hänen mielenterveyslääkäreistäänkin todennut jossain selostuksessa, jonka puolisoni antoi minun lukea. Tänään esimerkiksi puolisoni kävi rengasliikkeessä eikä tiennyt miten siellä toimia ja kenelle puhua, josta hän ahdistui ja tuli kotiin itkemään peiton alle. Hän ei käsittääkseni puhunut kellekään, mutta sanoi että kaikki olivat hänelle ilkeitä. Tarkempaa tietoa en saanut. Hän oli näistä tapahtuneista kertonut minulle tekstiviestillä joten tiesin kotiin tullessani mikä minua odottaa. Kysyin mitä hänelle kuuluu ja kun kun hän vain veti peiton korviin eikä vastannut, poistuin ja aloin tehdä ruokaa jota olin luvannut tehdä. Söimme ja yritin varovaisesti kysellä mikä noin pahalta tuntuu. Sanoin, ettei hänellä ole mitään syytä olla noin allapäin, ei mitään hätää, ja että mielestäni hän nyt ylireagoi. Pyrin olemaan hyvin neutraali, mutta pyrin myös olemaan ruokkimatta tätä käytöstä millään liialla säälimisellä. Tässä vaiheessa hän alkoi käydä hyökkääväksi ja syytti minua siitä etten ymmärrä ja alkoi kääntää kaiken päälaelleen, hän haukkui minut kylmäksi ja sätti minua siitä etten ymmärrä miltä hänestä tuntuu. Hänen mielestään hänellä oli hyvä syy olla näin murtunut ja minä vähättelin hänen tunteitaan. Yritin puolustautua, mutta kun hän jatkuvasti pyrki kääntämään pahan olonsa minun syykseni aloin tehdä lähtöä sovittuihin menoihini. Halusin huutaa hänelle takaisin, mutta nielin kiukkuni. Hän sanoi muuttavansa pois. Hän aneli etten lähtisi. Minä lähdin, kun en voinut enkä halunnut omia menojani perua viime hetkellä.
Palasin kotiin illansuussa emmekä puhuneet moneen tuntiin. Lopulta hän tuli vierelleni ja kyseli vieläkö rakastan häntä, vieläkö haluan lähteä suunnittelemallemme lomamatkalle jne. Väistin nämä kysymykset, sillä en todella ollut valmis puhumaan rakastamisesta eivätkä vielä eilenillalla sunnittelemamme lomamatkat olleet ihan päällimäisenä mielessä. En halunnut puhua, koska kokemuksesta tiesin että sota syttyy uudelleen jos sanon miltä minusta tuntuu, ja kaikki olisi hänestä yksinomaan minun syytäni. Enkä tosiasiassa tiennyt edes mitä haluaisin sanoa.
En todellakaan tiedä mitä tästä pitäisi ajatella. Tuntuu todella loukkaavalta olla se nyrkkeilysäkki, johon pahaa oloa puretaan ja haukutaan, vaikken itse ole sille antanut mitään syytä. Tämä ei siis ole ihan ensimmäinen kerta, vaikkakin ehkä rajuin tähän mennessä. Hän ei myönnä että nämä purkaukset olisivat väärin minua kohtaan, vaan että hänellä on oikeus olla myös huonolla tuulella. Pahimmalta tänään tuntui se, että puolisoni uhkasi muuttavansa pois, eroavansa minusta. Myöhemmin hän sanoi ettei tarkoittanut kaikkea mitä sanoi, mutta eihän tuollaisia uhkauksia tuosta vain sivuuteta. Anteeksi hän ei ole pyytänyt, eikä kyllä yleensä pyydä muutenkaan.
Ajattelin suhteemme alussa, että yhdessä selättäisimme masennuksen ja usko yhteiseen tulevaisuuteen oli vahva. Hyvinä hetkinä tuo sama tunne tulee yhä takaisin yhtä vahvana. Ajatella että olin niin rakastunut, että viittasin kintaalla pitkäaikaisille mielenterveysongelmille ja aiemmat kariutuneet parisuhteet kuittasin itselleni sillä, että olenhan minä varmasti paljon parempi kuin yksikään aiemmista miehistä. Tällaisina hetkinä tuo usko yhteiseen tulevaan kuitenkin horjuu ja rankasti. Molemmat haluamme lapsia jonain päivänä, mutten juuri nyt jaksa uskoa että perhe-elämä sopisi ihmiselle, joka pienistäkin arkielämän vastoinkäymisistä romahtaa näin täysin. Entä haluaisinko tällaisten piirteiden siirtyvän omalle jälkikasvulleni? Tämänpäiväinen murhenäytelmä tuntui niin lapselliselta ja vastenmieliseltä että sitä on minun hyvin vaikea yrittää ymmärtää. Voiko asioiden odottaa muuttuvan vai onko tämä ”ongelmanratkaisumalli” niin syvälle juurtunut puolisoni luonteeseen, että se on ja pysyy? Eihän hän itse myönnä siinä olevan mitään vikaa.
Ruokaakaan hän ei koskaan tee, koska ei ole koskaan ennenkään tehnyt eikä siis osaa, mikä johtaa ahdistukseen, joten hän ei edes yritä. Tämä on ollut minulle OK, koska itse pidän ruoanlaitosta, mutta olisihan se silti ihan hyvä arjen taito jos niitä lapsiakin joskus olisi hankittava. Joka tapauksessa tämänkin taustalla on tuo sama valtava vastoinkäymisten pelko, joka johti hänen ahdistumiseensa siellä rengasliikkeessäkin. Senkin vielä voisin kestää, mutten sitä silmitöntä pahan olon purkua minuun. Kaikki kääntyy hänen päässään minun syykseni ja sitä en osaa sallia.
Kiitos lukemisesta.
Hei Teuvo!
Voisin kertoa sinulle hieman omaa näkökantaani, koska minä olen itse juuri tuollainen masentunut ja yrittämispelkoinen puoliso. En tosin (ainakaan enää) yhtä vaikeasti kuin sinun tyttöystäväsi. Minuakin vaivaa epäonnistumisen pelko ja alituinen huonommuuden tunne. En uskalla hakea unelmieni työpaikkaa, koska koen ettei minulla ole mitään annettavaa, ettei minua kuitenkaan oteta sinne. Luovutan, ennen kuin edes pääsen alkuun, koska "en kuitenkaan onnistu".
Minä olen ollut puolisoni kanssa yhdessä pian 7 vuotta ja matkaan on mahtunut valtavasti ylä- ja alamäkiä, sekä yksi uskottomuuskriisi (mies petti). Nyt kaikki on hyvin ja yhteinen tulevaisuus valoisa, seurausta siitä että molemmat on hakanneet päitä ankarasti seinään. On se tosin ollut sen arvoista.
Minua kiinnostaisi tietää, onko tyttöystäväsi muuttanut kanssasi yhteen kotoa, onko hän asunut yksin vai jonkun toisen kanssa? Onko hän koskaan ollut "itsenäinen"? Sanoit, ettei hän ole tehnyt ruokaa koskaan. Siivoaako hän? Käykö hän töissä, vai opiskeleeko? Millaisia asioita hän pystyy tekemään ilman epäonnistumista?
Sinä voit vaikuttaa hänen itsetuntoonsa, maanittele hänet vaikka tekemään ruokaa. Ihan mitä tahansa ruokaa, pilkkomaan salaattia tai keittämään riisiä. Sitten kehut häntä, kun hän onnistuu. Saattaa kuulostaa hassulta kehua aikuista ihmistä noin pienestä, mutta sekin voi auttaa. Huomioi hänen vaivannäkönsä aina, oli se sitten siivousta tai mitä tahansa. Älä ajattele, että joudut kierteeseen jossa hän vaatii kehuja aina ja kaikesta, ajan myötä se kyllä vähenee kun hän saa varmuutta ja sanoo: "eihän tämä nyt ole mitään".
Tyttöystäväsi saattaa purkaa kiukkuaan sinuun siksi, että hän kokee olevansa niin paljon huonompi kuin sinä, kuin kaikki muut, joten hänen on pakko saada kokea tunne että edes joku on häntä jossain asiassa huonompi. Eli hän lyttää sinua nostaakseen itseään, tuskin tietoisesti kuitenkaan. Ja jos menneisyydessä on paljon huonoja kokemuksia parisuhteista, hän uhkaa erolla sinua ennen kuin sinä ehdit erota hänestä. "Hyökkään ensin, jotta minua kohden ei hyökätä".
Sinuna en ottaisi erouhkauksia kovin vakavasti. Kiinnitä huomio hänen tunteisiinsa, älä niinkään sanoihin ja pysy rauhallisena.
Tämä nyt on vain keittiöpsykologiaa, mutta ehkä siitä jotain irti saa 😀
Tiedän, että masentuneestakin ihmisestä voi saada aivan loistavan puolison, rakastavan, huomioivan ja hellän, mutta se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Itse vertaisin masentuneita ihmisiä villeihin kissoihin, jotka vaativat aikaa ja kärsivällisyyttä kesyyntyäkseen sylikissoiksi.
Tsemppiä!
🙂👍
Kiitos näkökulmastasi, jotain tuon suuntaista olen itsekin ajatellut. On tosin aika vaikeaa yrittää pysyä rauhallisena kun ihminen josta välität lyttää sinua, se ei tunnu oikealta rakkaudelta. Ei ole reilua että joutuisin alentamaan omaa arvoani sen takia että hän saisi korotettua omaansa.
Hän on asunut poissa vanhempiensa luota jo pian kymmenen vuotta, suurimmaksi osaksi kuitenkin aina jonkun kanssa. On joskus ollut jonkun aikaa yksinkin, mutta yleensä on vaihtanut parisuhteita lennosta. Hän siivoaa ja pesee pyykkiä mielellään, minkä takia arkemme onkin sujunut töiden jakautuessa reilusti. Tosin vastoinkäymiset ottavat näissäkin asioissa koville. Esimerkiksi vastaava romahdus koettiin hiljattain, kun valkopyykin sekaan oli päässyt sininen tyynyliina ja kaikki oli värjäytynyt.
Olen kyllä yrittänytkin aina löytää jotain positiivista sanottavaa kun hän kokee onnistumisia ja antanut kehuja aina kun mahdollista mutta ei hän taida niitä aina ottaa ihan tosissaan. En kykene kuitenkaan olemaan mikään nössykkä joka alistuu ja ottaa haukut ja huudot vastaan kun toisesta tuntuu pahalta.
Jos hän edes myöntäisi näitä asioita, niin ei tämä tuntuisi niin paskamaiselta.
Jos sanoo masentuneelle, että ylireagoit ja sinulla ei ole aihetta olla murheellinen/ahdistunut/masentunut jostakin, se on kuin lyötäisiin kylmällä, märällä ja likaisella rätillä naamalle. Sinun mielestäsi aiheessa ei ole aihetta ahdistukseen, hänen mielestään todellakin on ja em. ilmaisuilla osoitat puolisollesi, että et todellakaan ymmärrä hänen kokemustaan.
Vaikka terve ihminen näkee elämän eri tilanteen selkeämmin ja paremmalla (terveemmällä) suhteellisuudentajulla, ei hänellä ole oikeutta mitätöidä masentuneen kokemusta asioista. Masentuneella ja epäonnistumispelkoisella on voimakkaat syyt tuntea kuten tuntee, hänen tunteensa ovat hänelle todellisia ja usein kohtuuttoman voimakkaita ja mahdottomia hallita tietoisesti, eikä niiden väheksyntä millään tavalla auta. Päinvastoin, se ON uusi hylkäys, yksin jättäminen.
Masentuneen ajatuskehät ja tunnereaktiot eivät ole seurausta siitä, onko häntä kuuntelemalla "kannustettu" ajatuksissaan vai ei ja tällainen keppi/porkkana-kasvatusajattelu on syytä heittää samantien nurkkaan. Masennuksen ja ahdistuksen syyt ovat paljon syvemmällä. Aikuis- ja nuoruusiästä syiden hakeminen voi olla vielä aivan liian vähän ja todelliset syyt ahdistuksille, hunoudentunteille ja epäonnistumisenpeloille ovat saattaneet syntyä jo aikana ennen kuin yksilölle on kehittynyt kyky muistaa tapahtumia, siis vauva- ja/tai taaperoiässä. Nämä asiat voivat nousta voimakkaasti pinnalle masennuksena vasta aikuisiällä ja vaatii kovasti työtä päästä niiden juurille ja saada tilannetta muutettua. Millaisia hoitokontakteja puolisollasi on?
Ihmisillä on lähes sisäänrakennettuna taipumus ajatella, että se kuinka he itse aistivat ja kokevat elämän ja maailman on totta. Toisen asemaan voi olla hyvin vaikeaa asettua, kun omasta näkökulmasta asiat eivät ole ollenkaan niin. Terveen voi olla hyvin vaikea ymmärtää miksi masentunut "tekee asioista niin hankalia" ja masentunut taas kokee syvää huonoutta, kun kokee asiat muihin verrattuna niin negatiivisesti ja reagoi voimakkaasti ja toisaalta maailma ja ihmiset tuntuvat hirveän vaarallisilta ja pelottavilta ja reaktio siksi suhteiltaan oikeana. Masentuneen voi olla äärimmäisen vaikeaa saavuttaa edes hetkeksi sellainen mielentila, jossa kykenisi tarkastelemaan asioita terveen silmin ja siten ymmärtää miksi terve ei ymmärrä.
Elin itse masentuneena vuosia avioliitossa ihmisen kanssa, jolla ei ollut kykyä asettua asemaani ja ymmärtää tilannettani. Hän arvioi jatkuvasti tekemisiäni terveen näkökulmasta ja paheksui, joskin vaiti. Kyllä se silti välittyi. Minulla on myös voimakas hylkäämisenpelko ja vaihtelevasti voimakkaasti pelko epäonnistumisesta, minkä takia joitain asioita on hirveän vaikea saada aikaiseksi tehdä. Jos minulla oli paha olla, exä poistui tilanteesta. Se tuntui murskaavan pahalta, kun itken ja on hirveän tuskainen olo, ja toinen vain jättää yksin, ei edes yritä auttaa. Exä ei koskaan kysynyt miten koen asiat, koska luuli itse tietävänsä ne jo. Exä ei osoittanut halukkuutta yrittää eläytyä minun kokemukseeni, vaan paheksui "vääränlaista käytöstä." Yksi voimakas kokemus mikä minulla avioliiton aikana oli, oli että minulla ei ole tilaa olla sairas, joten minulla ei ole tilaa edes parantua. Olisi pitänyt kieltää sairaus, väkisin vain toimia kuten terve ja olla etsimättä ja hoitamatta syitä masennuksen takana. Tuomitseva ja ymmärtämätön, vaikkakin hiljainen ilmapiiri oli liian ahdistavaa minulle, koska olen herkkä sellaiselle. Ei sellainen todellakaan toimi tai auta. Koen, että ennen kuin puoliso pystyy tukemaan tai auttamaan masentunutta, hänen pitää ymmärtää.
Minun tulkintani kertomastasi on, että hän reagoi voimakkaasti ahdistavaan tilanteeseen, sinä et ymmärtänyt häntä ja ilmaisit sen ja hän sitten ahdistui tästä ja hylkäämisenpelossaan lähti vastahyökkäykseen. Kumpikin tarvitsette apua. Hän masennukseensa ja ahdistukseensa vähintään terapian muodossa ja sinä paljon yritystä ja tahtoa ja apua voidaksesi hahmottaa miten masentuneen ajatus-, kokemus- ja tunnemaailma toimii. Muutoin väistämättä hylkäät hänet uudestaan ja uudestaan pienillä ja isoilla teoilla arjessa ja hänen ongelmansa syvenee, eikä parisuhteesta mitenkään tule onnellista ja toimivaa. Toisaalta masentuneen kanssa parisuhde ei kannata, mikäli masentunut ei hae hoitoa ja ota vastuuta omasta tilanteestaan. Teille tekisi varmasti myös hyvää etsiä tietoa ja opetella parempia kommunikointitaitoja. Oikeastaan lähestulkoon kaikille ihmisille se tekisi hyvää, niin paljon puutteellista kommunikointia tässä maassa on.
Lopuksi haluan vielä sanoa, että jos tuntuu että en ollenkaan ymmärtänyt tai muutoin tulkitsin kirjoituksesi aivan väärin, tämän kaiken saa kaikin mokomin sivuuttaa ja olen pahoillani.
Kyllä olet varmasti vähintäänkin oikeilla jäljillä. En itse ymmärtänyt hänen ahdistustaan. Suotakoon se minulle kuitenkin anteeksi, koska ei tämä minullekaan kovin helppoa ole. Pahoittelin tänään sitä etten osannut antaa oikeanlaista tukea ja selitin mitä tarkoitin; että tarkoitukseni oli hyvä enkä halunnut vähätellä häntä. Hän vaihtoi puheenaihetta joten annoin asian olla siltä osin.
Hoitokontaktina hänellä on terapeutti tai joku vastaava (tyttöystäväni ei itsekään jotenkin tiedä tarkkaan mikä hän on, meillä puhutaan vaan "hoitajasta".) Tapaamiset ovat vähentyneet viime aikoina, koska tyttöstävälläni "menee niin hyvin."
Palasimme illalla vielä eilisiin tapahtumiin. Ensialkuun tuntui siltä että hän on valmis myöntämään tarvitsevansa apua erilaisiin ongelmiinsa, mutta lopulta kuitenkin hän kiisti kaikki ongelmat. Puolisoani ahdistaa että hänen hoitajansa ei halua kohta enää tavata häntä, koska hän sanoo kaiken olevan hyvin eikä halua kertoa ongelmistaan, sanoo vaan että kaikki on hyvin ja parisuhde on ihana. Ehdotin että kirjoittaisi asiat vaikka paperille jos ei ääneen osaa sanoa. Lopulta hän pahoitti mielensä eikä enää vastannut minulle.
En osaa nyt jäsentää ajatuksiani, olen itsekin aivan poikki. Luulin että hän jo myöntäisi ongelmansa, mutta kun hän alkoi taas teeskennellä ettei niitä ole, tuntui se minustakin aivan murskaavalta. Minulla on tunne että hän on pian romahtamassa henkisesti kokonaan enkä voi sille mitään. En ymmärrä tästä enää mitään. Pahoittelen sekavaa viestiä. Tuntuu aivan helvetin pahalta.
Metsäkukka on oikeassa, avun hakeminen molemmille tekisi hyvää. Masentuneen ihmisen tukeminen vaatii paljon tahtoa ja voimia, jos etsit itsellesi myös keskusteluapua varhaisessa vaiheessa et pääse uupumaan. Ajattele avun hakemista nimen omaan tyttöystäväsi tukemisen kannalta, haet työkaluja hänen auttamisekseen ja yhteisen arkenne sujuvuuden takaamiseksi.
Parisuhde ei saisi olla mikään valtataistelu, jossa toinen lyttää ja toinen alistuu. Hyvää ei kuitenkaan tee myöskään jatkuva valtataistelu, varsinkaan silloin kun toinen ei ole täysin terve. Ette ole tasavertaisessa asemassa, vaikka tuntuu että tyttöystäväsi lyttää sinua, hän tuskin silti kokee olevansa sinua parempi.
Yksi mitä voisi kokeilla on sekä toisen että omien tunteiden tunnustaminen ja hyväksyminen, ns. validointi. Siinä ääneen todetaan esim. "huomaan että sinulla on paha olo, koet että en ymmärrä sinua. Sinulla saa olla paha olo ja olet varmasti oikeassa siinä, etten sinua täysin pystykään ymmärtämään. Minustakin kuitenkin tuntuu pahalta, kun puhut minulle ilkeästi ja pelkään kertoa omia tunteitani rehellisesti, koska pelkään että suutut, enkä halua sinua satuttaa. Näemme asiat vain niin eri tavoin, etten aina tiedä mikä sinua loukkaa".
Minusta tämä olisi erittäin aikuinen ja kypsä tapa lähestyä ongelmaa, eikä ollenkaan nössö tai alistuva. Muista, että sinä olet se terve ja tässä vaiheessa kykenevämpi kohtaamaan tyttöystäväsi tunnekuohut rauhallisesti ja rakentavasti.
Periaatteessa siis vain kerrotaan rehellisesti, rauhallisesti ja rakentavasti miltä itsestä tuntuu, kuitenkin toinen ihminen huomioiden. Tärkeää on myös kertoa ne omat tunteet, koska toinenhan ei voi niitä lukea. Psykologeilta voisit saada lisää tietoa tällaisten apukeinojen käytöstä. Voisitteko joskus käydä yhdessä parikäynnillä jossakin?
Terve Teuvo!
Kuulostaa TODELLA tutulta. Olen ollut pahasti masentuneen puolisoni kanssa nyt useamman vuoden, ja juuri tuollaisesta on minullakin paljon kokemuksia. Itsekin olen ollut lievästi masentunut, ja ihan hirveän paljon asioita masennuksesta ja sen kanssa elämisestä olen ikävä kyllä joutunut oppimaan kantapään kautta. Meidän suhteemme olisi varmasti terveemmällä pohjalla jos olisin näitä asioita tajunnut heti alussa.
Kuten tässä jo sanottiin, yritä olla ajattelematta, että jokin asia olisi liian pieni jotta siitä kannattaisi välittää. Masentuneelle se voi olla tosi iso asia, ja tärkeintä joka tapauksessa on, että toinen vaikuttaa välittävän siitä mitä masentunut ajattelee. Ei tässä kannata itseruoskintaan toki ruveta, itsekin tuskastun usein siitä, että vaikkapa väärällä rätillä pyyhkiminen on asia, josta kannattaa jauhaa kolmeen saakka yöllä.
Kuulen edelleen päivittäin syytöksiä tuosta, että vähättelen (ja ennen kaikkea vähättelin) hänen tunteitaan. Olin nimittäin alkuvaiheessa juurikin tuollainen, että sanoin "ei noin pienistä kannata murehtia," jne. Ja edelleen hänen paha olonsa on usein minun syytäni. Myös erouhkaukset ovat viikottaisia, itsemurhauhkauksetkin yleisiä. Kyllä, se tuntuu tosi pahalta ja loukkaavalta. Mutta niistä riitely ei tunnu auttavan mitään. Itse koen saaneeni parhaiten asioita perille, kun olen sanonut hyvin rauhallisesti ja ystävällisellä äänensävyllä, että "ymmärrän että sinua ärsyttää, ja haluan että sanot kun sinua ärsyttää, mutta juuri nyt käyttämäsi äänensävy/sanat tuntuvat minusta nyt tosi ikäviltä/ansaitsemattomilta."
En osaa vieläkään oikein kovin hyvin toimia niin, että hän saisi mielikuvan siitä, että välitän ja ymmärrän. Tätä haluaisin itse parantaa todella paljon. Metsäkukka tuossa kirjoitti hyvin kokemuksistaan aviomiehensä kanssa; pelkään olleeni vähän samanlainen, tai suhteen alkuvaiheessa paljonkin.
Itsekin toivon, että asiat muuttuisivat, ja ehkä niin käy. Mutta sekin on mahdollista, että niin ei käy. Ei ole mitään takuita että asiat paranevat. Teillä tosin on luultavasti enemmän toivoa jos puolisosi sentään saa hoitoa - oma puolisoni ei suostu enää koskaan menemään mihinkään, koska hän ei luota ollenkaan psykologiaan tai lääkäreihin, ja pelkää, että saisi vastaansa vain ymmärtämättömyyttä ja syyllistämistä.
Tämä saa minut miettimään aika usein, että kannattaako tätä suhdetta ollenkaan jatkaa vai hukkaammeko vain molempien aikaa. Toisaalta, toivon, että jos tuo epäonnistumisen ja syyllistämisen pelko hälvenisi vähän, hän saattaisi uskaltautua ainakin lääkehoitoa kokeilemaan. Eivät nekään ihmeitä tee, mutta oma oloni parani valtavasti kun sain mielialalääkityksen. Nyt jaksan tätä arkea paljon paremmin ja pystyn käsittelemään omia tunteitani; suosittelen lämpimästi ainakin kokeilemaan, jos masennus painaa.