Avoliitosta eroaminen, miten tästä kaikesta ikinä selviää?
Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kuusi vuotta, josta kolme olemme asuneet yhdessä ja vuoden verran olemme olleet kihloissa. Meillä on omasta mielestäni ollut hyvä suhde, olemme nauraneet yhdessä, antaneet toisillemme hellyydenosoituksia, suunnittelleet yhteistä tulevaisuutta ja ajatukset siitä ovat olleet samantyylisiä. Meillä on yhteinen ihana koti ja hankimme koiran 1,5 vuotta sitten yhdessä. Suhde oli kaikki se mitä ikinä olin kuvitellut suhteelta, hyvä, rakastava ja turvallinen.
Viikko sitten mieheni ilmoitti, että haluaa erota. Tämä tuli minulle täytenä yllätyksenä. Hän oli pari viikkoa sitten ilmoittanut kylläkin, että nyt tarvitsee ruveta tekemään yhdessä jotain. Suunnittelimmekin yhteistä kylpylälomaa, moottoripyöräreissuja ja elokuviin menoa yhdessä. Nyt tuntuu, että tämä kaikki oli vain tekosyytä tulevalle. Miehestäni en huomannut päällepäin mitään kuin vasta silloin, kun hän ilmoitti tämän tekemisen tarpeensa. Hän oli ollut kuten aina ennenkin, rakastava ja huolehtiva. Olen kysynyt toisen naisen mahdollisuudesta, mutta hän sanoo kyynel poskella, että toista naista ei ole ja ei minulla ole syytä häntä siitä epäillä.
Olen viikon ajan itkenyt hysteerisesti, yritin olla töissä, mutta meinasin joka välissä purskahtaa itkuun. Kaikki muistutti siitä, mitä olen menettämässä. Jouduin hakemaan rauhoittavia, etten hyperventiloisi koko ajan. Herään joka yö painajaiseen, jossa joku kuristaa ja en voi tehdä mitään, koska olen halvaantunut. Parina yönä siihen on tullut lisänä se, että mieheni seisoo vieressäni ja hänellä on toinen nainen, jota hän suutelee. Uskon, että toinen nainen tulee uniini sitä kautta, että tukehdun ajatuksestakin, että mieheni olisi tulevaisuudessa jonkun toisen naisen kanssa. Se tekee niin kipeetä, että sitä ei voi pukea sanoiksi.
Miehelläni ei ole muuta syytä tälle kaikelle kuin se, että joku ääni päässä sanoo, että on päästävä pois. Mieheni on sanonut, että rakkaus on muuttunut, mutta onhan se minullakin muuttunut. Mutta hän on minulle se tärkein ihminen maailmassa. Silti hän sanoo edelleen rakastavansa minua ja välittää minusta hirmuisesti ja sanoo tekevänsä kaikkensa, että saa minut jaloilleen. Toisaalta hyvä, mutta sitten siinä on kääntöpuolensa. Joka kerta kun hän minua halaa ja sanoo, että kaikki järjestyy, tuntuu että sydän revitään yhä uudelleen rinnasta ja muistan kaiken, minkä olen kohta menettämässä tai olen menettänyt jo.
Haluaisin pystyä kanavoida tämän kaiken johonkin tunteeseen, esim. vihaan. Pääni sisällä kaikki tunteet ovat pyörremyrskyä. Niinä hetkinä kun en itke, olen täysin turta. En tunne mitään. Tuijotan vain. En halua miehelleni pohjimmiltaan mitään pahaa, mutta en voi ymmärtää sitä, kun hän on sanonut, että on miettinyt tätä viikkoja. Miksei hän voinut silloin puhua, kun tunne pään sisällä alkoi? Lopputulosta kukaan ei olisi voinut tietää, mutta ainakin olisin voinut yrittää vaikuttaa tähän kaikkeen. Nyt tuntuu, että jollain muulla on ollut oikeus tähän kaikkeen, joku muu on päättänyt elämästäni.
Minulla ei ole aavistustakaan miten tästä selviän? koko itsetuntoni on murentunut, tuntuu että olin juuri saamassa kaiken sen mitä elämältä halusin ja kompastuin maaliviivalla. Syytän vain itseäni, enkö ollut tarpeeksi hyvä? Mitä pahaa olen tehnyt, että ansaitsen tämän helvetin? Tuntuu, että elämässä ei ole mitään hyvää, mitään sellaista, että enää ikinä voisi olla onnellinen. En ole ottanut edes sormusta vielä pois sormesta, koska tuntuu että jos otan sen pois, hyväksyn tämän kaiken.
Moi Ellu!
Ensinnäkin, kovasti voimia ja jaksamista! Tilanne ei ole helppo, etenkin tuntuu kovin epäreilulta, että miehelläsi ei ole varsinaisesti "syytä" päätökseensä. Tuossa kohtaa, kun alkaa tulla tunteita, että rakkaus on muuttunut ja on päästävä pois, olisi oikea tapa keskustella asiat halki, todella perusteellisesti ja hakea vaikka ulkopuolista apua, jotta todella selviää, mikä on oikea ratkaisu.
Omakohtaisesti tunnistan tunteistasi paljon. Epäuskoa, turtumusta, itsetunto-ongelmia, kyseenalaistamista - ja juuri tuo, että miksi juuri minulle? Kirjoitin tuolla toisessa ketjussa jo tarinani, mutta voin sen verran referoida, että huhtikuussa mieheni ilmoitti, että haluaa erota. Tuntui, että kuolen siihen paikkaan. Se oli aivan kammottava tunne - pudota, pudota, pudota eikä kukaan ota kiinni. En ymmärtänyt mistään mitään, en kyennyt tajuamaan, että liittomme oli päättymässä - niinpä sinnikkäästi nyhdin miehestäni vastauksia, taistelin ja ajattelin, että ainakin asiat olisi käsiteltävä, vaikka yhteen emme palaisikaan. Niin selvisikin sitten, että mies on ollut uskoton, jo pidempään ja kokenut joutuneensa umpikujaan, kuvitelleensa, etten ikinä kykenisi antamaan anteeksi ja halusi erota, koska ajatteli jo menettäneensä minut.
Toista naista sinäkin epäilit - voi oikeastikin olla, että miehesi on vilpitön ja toista naista ei ole, mutta meidän kohdalla ainakin kävi niin, että kun intin ja intin, sain vähitellen vastauksia, vaikka ensimmäiset reaktiot mieheltä olivat, että "ei tietenkään ole mitään naista".
Miehen sivusuhde oli jo päättynyt (tämä suhde oli parhaan ystäväni kanssa, jonka menetin tässä tuoksinassa myös) ja vaikka oli äärettömän rankkaa ja kivuliasta, päätin, että emme luovuta ja askel askeleelta ollaan edetty siihen pisteeseen, että haluamme jatkaa yhdessä ja tuntuu hyvältä.
Sinulle haluan sanoa, että ole sitkeä ja purista tarvittavat vastaukset mieheltäsi. Jos tilanne on juuri niin kuin hän sanoo, sitten sinulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin hyväksyä asiat ja ymmärtää, ettet itse ole todellakaan tehnyt mitään väärin! Eihän kukaan ihminen voi olla kuin oma itsensä ja jos jotakin muuta yrittää, satuttaa vain itseään. Nyt kaikki saattaa tuntua uskomattoman tuskaiselta ja tuntuu, ettei asioista voi ikinä päästä yli, mutta usko pois, päivä päivältä, viikko viikolta, ja lopulta kuukausi kuukaudelta helpottaa ja viimein huomaat, että elämään tulee muita asioita, jotka vie sua eteenpäin ja alat nauttia elämästä ihan uudella tavalla. Ymmärrän myös tuon, että ajatus miehestä jonkun muun kanssa on tuskallinen, mutta se on luonnollinen tunne ja menee ohi - löydäthän sinäkin joskus jonkun uuden, vielä paremman suhteen! Ihmismieli on kummallinen, kaikesta tuskallisesta ja kivuliaasta voi oppia jotakin uutta ja saada elämäänsä uudenlaisen suunnan, jos vaan ei katkeroidu vaan uskaltaa katsoa eteenpäin. Rohkeutta ja voimia sinulle!
Yritin ottaa tänään sormuksen pois mieheni edessä, mutta en pystynyt siihen. Se tuntuu niin tuskaiselta, ettei sitä voi sanoin kuvata. Ei tällaista suhdetta mikään voisi enää korjata, kaikki on jo menetetty, mutta tuntuu niin käsittämättömän pahalta. Mieheni on myöntänyt, että olisi pitänyt pystyä puhumaan kanssani. Se loukkaa, että hän on kuitenkin pystynyt puhumaan yhdelle yhteiselle kaverillemme, mutta ei minulle, jota asia eniten on koskenut.
Sydäntä viiltää ajatukset jouluista ja muista pyhistä ilman häntä. Meillä opn yhteinen koira, jonka otimme yhdessä sen takia, että en itse kolmivuorotyötä tekevänä pysty yksin koirasta huolehtimaan. Mieheni sanoo, että huolehtii kyllä yhdessä koirasta kanssani ja auttaa parhaansa mukaan minua jaloilleni. Miten tähän voin enää luottaa? Hän petti jo ne kaikista tärkeimmät lupauksensa, mitä minulle on antanut. Pelkään, että nämäkin hän sanoo vain siksi, että omatunto käskee sanoa näin. Pohjimmiltaan en näin usko, välttämättä. Olen niin sekaisin, että en tiedä enää mitä uskon ja mitä en.
Yritin tänään puhua hänelle siitä, että hänen olisi senkin takia pitänyt minulle puhua, jotta en olisi romuttunut ihan pohjamutiin asti. Nyt hän tietää tehneensä väärin. Tuntuu että kaupan päällisenä parisuhteen lisäksi menetin kotini, itsetuntoni ja -arvostukseni. Ja tuntuu, että tästä ei vain ole ulospääsyä. Paha olo ei jätä rauhaan. Yritän sanoa itselleni, että ihmisillä on huonomminkin asiat, mutta tää tuska ei vain jätä rauhaan. Se on kaivertanut itsensä jo niin syvälle. Minusta tuntuu niin käsittämättömän epäoikeudenmukaiselta, että ääni mieheni päässä on juurtunut tuskaksi sydämeeni. Miten sellaisen voi koskaan korjata?
Olen todella pahoillani tilanteesta.
Koirasta yhdessä huolehtiminen on jo ajatuksena todella typerä - kuten itsekin sen tiedät kun epäilit miehesi sanoja. Koirasta tulisi tuskan pitkittäjä koska joutuisit näkemään jatkossa miestäsi lähes päivittäin. Joko pidät koiran ja hankit tukiverkoston hoitoavuksi, tai mies ottaa koiran, tai annat sen johonkin hyvään kotiin. (Kuulostaa todella epäreilulta, tiedän.)
Kumpi jää asumaan nykyiseen asuntoon?
Minun on kyynistyneenä vaikea uskoa että joku ääni päässä sanoisi parin viikon aikana että suhde on lopetettava. Mutta se voi olla täysin mahdollistakin. Tuli vaan jotenkin ihmeen äkkiä tämä "meidän pitää äkkiä keksiä jotain kivaa yhdessä". Kuin olisi kiire - kiire mihin? Toinen nainen on mahdollinen (tiedän kokemuksesta kummaltakin puolelta ja tuollainen kiire ja paniikki että kyllä tämä meidän suhde on ihan hyvä kunhan aletaan harrastaa yhdessä jne..).
Ja onko sillä oikeastaan enää väliäkään mikä se alkuperäinen syy oli. Mies haluaa erota ja sinut on jätetty nyt murehtimaan mitä sinussa on vialla: ei yhtään mitään. Muista se.
Sinun ei tarvitse olla vahva, mutta koita hoitaa vaikka ystävän avulla käytännön asioita kuntoon. Mies ei ehkä itse edes ole tajunnut vielä mitä on menettämässä, mutta se että alat laittaa asioitasi järjestykseen ja valmistautua eroon on se, mitä sinun on nyt tehtävä, vaikka se kuinka pahalta tuntuukin.
Koita jaksaa, tsemppiä ja jaksamista!
Hei,
Elämäsi on palasina ja nyt sitten pitäisi jostain löytyä voimia kaiken jäsentämiseen - saati sitten niiden palasten kokoamiseen. Voimia sinulle!
Jotta pääset uuden alkuun shokki,suru ja viha on tunteita, joita tulet käymään lävitse.Totuus tilanteesta kaikkineen on sinulle tärkein. Usein pettäjät haluavat "säästää" toisen tunteita, eivätkä kerro koko totuutta. Kenties se joskus on oikea ratkaisu...en tiedä.
Tässä toinen kommentoija kertoihin omaa tarinaansa siitä kuinka mies kielsi ensin täysin, ettei tietenkään ole toista ja kuinkas kävikään. Itselläni on sama kokemus -mies ryhtyi puhumaan kuinka suhteemme muuttunut toverilliseksi yms... ja sitten meni hieman yli viikko, kun sain puristettua toisen naisen (kas, kas,oma ystäväni, kuten toisellakin kommentoijalla ) olemasaolon. Vasta sen jälkeen kykenimme prosessoimaan asiaa. Pääsimme asian yli ja avioliittomme on tuon jälkeen jatkunut kolme vuotta.
Ihmiset ovat perustaltaan äärimmäisen mukavuudenhaluisia - miksi miehesi haluaisi yhtäkkiä pois, vaikka tunteet hieman olisivatkin viilenneet, ellei ole uutta odottamassa???? Tämä on tosi kyyninen asenne, mutta tällä palstalla 3 vuotta olleena olen huomannut, että aika usein sitten kuitenkin taustalla on joku hyvä kuuntelija tai työkaveri yms.
Myös ihmisen oma ikäkriisi saattaa laukaista tarvetta muuttaa elämää, silloin ei näe nykyisen elämän mahdollisuuksia - on vain altis ihastumaan ja kokemaan uutta, ihan kuin elämä sitten jotenkin pohjimmiltaan muuttuisi.
Paljon voimia sinulle.
(Koska avoliittonne on kestänyt yli 5 vuotta, teitä käsittääkseni koskee uusi huhtikuun alussa voimaan tullut laki avoliiton purkautumsiesta.)
Täydennys/korjaus edelliseen kommentiini.
Olette olleet yhdessä 5, ette siis asuneet - joten uusi laki ei sittenkään teitä koske.
Koirastani en luovu, se on ainoa varma asia tässä maailmassa. Se on minulle ihan liian rakas, että menettäisin senkin, kun olen menettämässä kaiken muun. Kävin tänään juttelemassa psykologilla, jos hänellä olisi minulle jotain eväitä tästä selviämiseen. Hän oli sitä mieltä, että pahin syy ahdistukseeni on hallinnan tunteen menettäminen, en ole saanut millään tavalla vaikuttaa mieheni ratkaisuun, olla siinä osallisena.
En ymmärrä vieläkään tätä todeksi. Miksi? Eilen mieheni sanoi, että osa syy asialle on se, että hän ei halunnut sisällään olevan liekin sammuvan. Se ei ollut vielä sammunut. Miksei sen eteen voinut taistella, tehdä yhdessä töitä sen liekin eteen? Kuka tämän liekin sammuttaa minun sisältäni? Yli viikko on kulunut ja sydäntä särkee vielä kovemmin, mitä aluksi.
Meillä oli viime sunnuntaina yhteisen kummipoikamme ristiäiset. Minua raastaa ajatus siitä, että muistan tapahtuman siten, että olen pidätellyt itkua koko toimituksen ajan ja selvinnyt tilanteesta lääkkeiden avustamana. Ajattelin aina, että kummilapsen ristiäiset ovat täynnä rakkautta ja lämpöä. Pelkäsin kuollakseni, että joku tilaisuudessa kysyy, että koskas te menette naimisiin ja saatte lapsia. Sitten se tapahtui. Joku kysyi. Meinasin kuolla, oli pakko poistua huoneesta kokoamaan itseään. Mieheni hoiti asian jotenkin, kääntämällä puheenaiheen muualle. Lisäksi tilanteesta tekee vaikean myös se, että yhden lähimmän ystäväni lähiomainen kuoli eilen, enkä osaa häntä millään tavalla lohduttaa, en pysty muuta kuin halaamaan. En voi häntä omilla ongelmillani rasittaa, hän tietää kyllä asiasta. Yritän tilanteessa ajatella, että ihmisillä on huonomminkin asiat kuin minulla, mutta sitten se tuska taas valtaa mielen ja sydämen. Se vaan lähde pois. Tämä tuntuu niin loputtomalta matkalta ilman ulospääsyä.