Moi!

Tiedän ettei ole olemassakaan henkilöä joka tulee henkilökohtaisesti potkaisemaan minua perseelle tässä asiassa, mutta haluaisin kuulla muilta ihmisiltä omia kokemuksia eroamisesta avoliitossa.

Olen nyt seurustellut mieheni kanssa n. 3 vuotta ja oikeastaan melkein se sama aika ollaan asuttu yhdessä. Asumme tällä hetkellä vieläpä toisessa kaupungissa kuin vanhempani. Karkeasti arvioituna olen 1-2 vuotta miettinyt eroamista, mutta aina olen uskotellut itselleni että jokaisessa suhteessa mietitään eroa vähän väliä. Nyt kuitenkin ajatukset ovat aina vain erossa ja siinä millaista olisi kun saisin olla yksin, saisin olla oman kotini rauhassa ja voisin tehdä kaiken yksin. Olen jo oikeastaan vuoden katsellut yksiöitä ja haaveillut omilleen muuttamisesta.

Luonnollisesti olen niin sulkeutunut etten ole kertonut ajatuksistani ollenkaan miehelleni, koska pelkään hänen reaktiotaan, tiedän/uskon hänen välittävän minusta enkä haluaisi satuttaa häntä. Välillä eroa miettiessäni pelottaa mitä tapahtuisi jos jättäisin mieheni, pärjäisinkö yksin, mitä jos katuisin eroa heti kun sen ottaisin puheeksi.
Meidän suhteessamme ei varsinaisesti ole mitään ”vikaa”, ei pahemmin riidellä eikä ole mitään väkivaltaa ollut, mutta ei myöskään keskustella melkein mistään, koska mies ei osaa, tuntuu kuin olisimme vain kämppiksiä. Kuuluuko parisuhteen tuntua tältä?

Minulla on yläasteelta alkaen ollut mielenterveysongelmia, mutta nyt vihdoin on alkanut parempi kausi, kuitenkin aina kun tulen kotiin niin oloni on paljon huonompi kuin ulkona tai töissä tai missä tahansa muualla. Jotenkin mieheni muistuttaa minua niistä huonoista asioista enkä pääse siitä millään yli. Tuntuu että olemme todella erilaisia, minä tykkään keskustella henkeviä ja syvällisempiä asioita, en välitä niinkään läheisyydestä mutta mies taas ei puhu eikä pukahda ja suuttuu jos yritänkin ja on jatkuvasti lääppimässä.

En tiedä johtuuko tämä vain masennuksestani ja lääkkeistäni, vai onko oikeasti asia niin ettemme ole oikeita toisillemme. Kaikki käytännön asiat lähtemisessäkin inhottaa, minulla ei ole täällä kaupungissa ketään auttamassa muuttamiseni kanssa, enkä ole koskaan asunut yksin etten tiedä yhtään millaista se olisi, ahdistuisinko liikaa jos asuisin täysin yksin hiljaisessa pienessä asunnossa.

Todella sekava teksti ja sekava tilanne, mutta toivottavasti joku jaksaa lukea ja ehkäpä kommentoida tilannetta.