aviomies vai omaishoitaja?
Olen 47v. mies ja olen naimisissa naisen kanssa ”jolla ei mene hyvin”. Hän ei suostu harkitsemaan yhteisen yrittäjyytemme loputtua (erakkotyyppisenä & erityisherkkänä ihmisenä) töihin menoa ja minä elätän perhettämme 100 prosenttisesti. Hän on äärimmäisen turvallisuushakuinen ja pyrkii kaiken kattavalla kontrolloinnilla pitämään ”olot vakaina” ja tämä aiheuttaa mm. päiviä kestävää mökötystä ja muita hankaluuksia esim. työmatkojeni takia. Firman pikkujouluihin en tietenkään mene. Yön yli kestävät TYKY-päivätkin jouduin ”valesairastumisella” välttämään. Ystävistäni olen joutunut luopumaan jo lasten ollessa pieniä, koska omien ystävien pitäminen ei ole ”perhekeskeistä”. ”Lisäherkkuna” meillä on 19v. lievästi kehitysvammainen poika joka vaatii omat erikoisjuttunsa. En tiedä voiko hän koskaan itsenäistyä, varsinkaan ”ylihuolehtivan” äitinsä takia.
Kun näitä tähän kirjailen, niin kaikki tuntuu ihan hullulta. Eihän tällaista elämää ole olemassakaan. Olen kuitenkin sensitiivinen ja seurallinen mies – työyhteisössäni pidetty, rento ja avulias – kaikkien kanssa toimeentuleva tyyppi. Kukaan tuskin pystyy kuvittelemaan elämääni kotonani. Nyt 50v lähestyessä olen alkanut ahdistumaan yhä enemmän. Haluaisin haaveissani ”riuhtaista” itseni kertaheitolla vapaaksi ja alkaa elämään – olenhan lisäksi elämyshakuinen. Voin väliin suorastaan pahoin nähdessäni kärttyisen ja kontrolloivan vaimoni. Ajatus loppuelämästä hänen kanssaan tuntuu pahemmalta kuin elinkautinen ja yhä suuremmassa määrin mahdottomalta ajatukselta. Tiedostan että Elän vain kerran.
Mutta: Kun minä olen niin vastuuntuntoinen, kiltti ja sopeutuva. Se minut on osittain tähänkin tilanteeseen ajanut. Olen vain sopeutunut, sopeutumisenkin jälkeen. Toki lopetin yrittäjyyteni vaimoltani kysymättä, joka syvästi järkyttikin hänen turvallisuudentunnettaan – nyt hän on entistäkin pelokkaampi. Olen myös hakenut ihmiskontakteja netin kautta (kun niitä ei ole muuten ollut) ja ollut kirjeenvaihdossa naisten kanssa. Joitakin olen jopa tavannut. Mistään lovestoryistä ei ole ollut kuitenkaan kyse.
Mitä tehdä? Ero on yksi ratkaisu. Tosin pelkään hänen tekevän itsemurhan (jolla hän onkin uhkaillut) tai jotenkin syrjäytyvän lopullisesti. Hän on loputtoman pitkävihainen joten mistään ”erotaan ystävinä” tyylistä lienee turhaa haaveillakaan jos näin hänen luottamuksensa lopullisesti petän. Mitenkäs sitten poikani (ja lemmikkiemme) asiat jos olemme sotatilassa keskenämme. Asperger-poikani saattaa ahdistua asiasta todella paljon, näin ainakin pelkään.
Tuntuu että on olemassa vain huonoja ratkaisuja. Mitä siis tehdä ja miten tätä asiaa käsitellä?
p.s. Äitilläni on muuten muistiongelmia ja hän on menossa tutkimuksiin. Hänen kaksi veljeään on kuollut Alzheimeriin. Arvatkaa kuka on tässä tapauksessa läheishoitaja jos pahin toteutuu? 🙂👍
Hei. En tiedä onko sanomisistani mitään hyötyä, ehkä ei, mutta sanonpa kumminkin.
Olen aika paljon keskustellut omien vanhempieni kanssa heidän erostaan aikoinaan (olivat hyvin sinun ikäisiäisi silloin). Halusin varmaan selvittää mitkä olivat ne pohjimmaiset syyt eroon ja miten kumpainenkin sen otti. Se on ollut todella avartavaa, ja toivon tietysti että pystyisin saamallani tiedolla välttämään samat karikot omassa liitossani.
Päällimmäisenä mieleeni on jäänyt se sokeus ja kuurous, mikä heille vuosien saatossa oli toisiaan kohtaan muodostunut. Kun ei osata enää arvostaa mitään, mitä toinen tekee tai sanoo, eikä varsinkaan keskustella. Mikä on sinänsä aivan pähkähullua! Kumpikin on yksilöinä vastuuntuntoisia ja hyviä tyyppejä, mutta toisilleen he eivät olleet enää mitään. Miksi näin tapahtuu? Voiko sitä edes välttää pitkässä liitossa?
Parisuhdeterapiassakin he kävivät jonkun kerran, mutta yhtä jääräpäisinä he sieltä palasivat. Mutta luulisi niidenkin edes joillakin toimivan, kun niitä kuitenkin on..?
Itse olin erossa eniten pettynyt isääni, joka oli alkanut äitini selän takana samalla tavoin kuin sinäkin, viesteillä muille naisille. Sellainen on mielestäni väärin, koska siinä alkaa valmistaa itseään eroon toiselta salaa, sen sijaan että uskaltaisi kohdata asian (ja puolison) riittävän ajoissa. En kuitenkaan tuomitse, itse syyllistyin pahempaankin edellisessä elämässäni. Mutta pelkäsin ja olin heikko, siispä sorruin houkutuksiin ja itsepetokseen.
Elämämme on koettelemuksista toisiin kulkemista, mutta välillä tulisi olla myös iloa ja juhlaa. Saatko mitenkään ilahdutettua vaimoasi? Olisiko mitään, millä hänet saisi positiivisesti yllätettyä? Jos saat pienenkin hymyn hänen huulilleen, kysy silloin mitä voisit tehdä hänen hyväkseen. Uusi häämatka? Parisuhdeleiri? Kerro vilpittömästi omista tuntemuksistasi, mutta älä vain syyllistä! Kuuntele.
Me ei pystytä ketään toista pelastamaan, vain itseämme voimme työstää. Vaimosikin pitäisi nyt vain löytää motivaatio itsensä parantamiseen, mutta et voi kuin olla tukena ja hiljaa rukoilla että sellainen ihme tapahtuisi.
Narsismista paljon nykyisin puhutaan, mutta ei aivan turhaan. Vaimosi käyttäytyminen viittaa hivenen myös siihen suuntaan, vai mitä mieltä itse olet?
Voimia sinulle olla rohkea ottamaan härkää sarvista, mutta kaikella rakkaudella.