Aviomiehellä oli salasuhde ja jäi valheista kiinni uudelleen 6 kk jälkeen

Aviomiehellä oli salasuhde ja jäi valheista kiinni uudelleen 6 kk jälkeen

Käyttäjä Desperate heart aloittanut aikaan 27.06.2020 klo 21:30 kohteessa Parisuhde, koti ja perhe
Käyttäjä Desperate heart kirjoittanut 27.06.2020 klo 21:30

Pakko avautua tänne: Olen ollut aviomieheni kanssa 12 vuotta yhdessä ja meillä on 2 pientä lasta. Toista lasta odottaessani (2 v sitten) huomasin mieheni muuttuneen kylmäksi, etäiseksi ja äreäksi. Anelin häntä olemaan mulle kiltimpi, jotta raskausaika sujuisi hyvin. Aistin miehessä negatiivista energiaa, kun hän tuli huonotuulisena töistä kotiin ja purki pahat olonsa muhun. Kuopuksen synnyttyä saatoin joskus pyytää yöllä apua (ettei samassa huoneessa oleva esikoinen herää vauvan itkuun), esim. vesilasin kun oli imettäessä hirveä jano, tai tuomaan vaipan (samalla kun itse imetin vauvaa). Mies tuhahteli ”Voi vittu”, kun joutui joskus yöllä vähän auttamaan (vaikka yleensä hoidin ihan itse pienokaiset öisin).

Viime kesänä tilanne tuntui jo kamalalta ja harkitsin avioeroa, jos miehen äreys ja takakireys ei muutu. Näytin neuvolanhoitajan ohjaamana miehelleni hääalbumia, johon hän sanoi ettei kiinnosta. Sitten viikko ennen joulua 2019 minulle paljastui, että miehelläni oli 2 kk kestänyt salasuhde 10 vuotta vanhemman, naimisissa olevan perheenäidin kanssa. Olivat löytäneet toisensa varatuille pettämiseen tarkoitetulta sivustolta. Sen harakan aviomies ilmoitti mulle tästä. Lähdin lapsien kanssa pois kotoa joulun”viettoon” ja olin aivan rikki revitty, sirpaleina. Kaunis maailmani romahti ja kaikki näytti vain rumalta. Olivat vehdanneet naisen perheautossa, kuin teinit. Kerran myös hotellissa. Raivostutti että mä kokkasin kotona perheelle ruokaa, pyykkäsin kalsareita ja hoidin rakkaita lapsukaisia – ja mies vaan itsekkäästi paneskelee pitkin kyliä ajattelematta yhtään miten sellanen satuttaa mua ja että tarvitsisin kotona ehkä apua. Aina vaan sinisilmäisesti ihmettelin, milloin näin pitkät työpäivät loppuu ja onpa sulla niin hirveen rankkaa töissä!

Kiinnijäätyään mies ei ollut mielestäni aidosti katuvainen, vaan jonkin aikaa koki syvää ahdistusta tapahtuneesta ja puhui itsetuhoisista ajatuksistaan mulle alkuvuoden. En voinut tuolloin ryöpyttää hänelle vihan ja raivontunteitani, vaan yritin purkaa niitä muualle (liikuntaan, ystäville). Menimme pariterapiaan. Mies kertoi mulle, että on kokenut traumaattisia asioita lapsuudessa, mm vanhempien holtitonta alkonkäyttöä ja pornoa. Koin sen loukkaavana, etten ollut kuullut näistä asioista mitään aiemmin ja tunsin tulleeni petkutetuksi kun en tiennyt kenen kanssa oikeasti menin naimisiin. Kuulemma oli laittanut asiat vain taka-alalle. Mies aloitti oman terapian, jotta saisi apua ahdistuksensa ja traumojensa käsittelyyn.

Kuitenkin mua kokoajan vaivasi, ettei mies mielestäni vakuutellut rakkauttaan muhun tarpeeksi, anellut anteeksiantoa tai näyttänyt katuvalta tai nöyrältä – tuntui ettei hän ollenkaan ymmärtänyt kuinka loukatuksi olin tullut. Koin jo aiemmin että miehellä on jonkinlainen 30v-kriisi meneillään ja hän kapinoi mua kohtaan (esim tuli usein kännissä kotiin ja näytti käsimerkkejä, haistatteli ja sammui milloin minnekin ja aamulla jouduin peittelemään huonovointista sikaa ettei lapset pelkää, oli mietteissä vaihtaa ammattia milloin mihinkin, haukkui mua nipottajaksi kun pidin yksin kiinni lasten arjen sujumisesta ja päivärytmistä). Kerran katsoin hänen luvalla kännykkäänsä ja löysin viime kesältä viestejä kaverilleen, jossa mies kehui seksistisesti eri laulajattaria ja puhui naisista törky-tyylillä. Se oli oksettavaa ja puidessamme näitä mua loukanneita seksistisiä viestejä mies sanoi, ettei häntä vaan haittaisi jos mä laittelisin tollasia viestejä ystävilleni muista miehistä. Oksettavaa! Mietin, onko mies jotankin seksuaalisesti sekaisin?

Päätimme yrittää yhdessä uudestaan, koska ”rakkautta” ja toiveita ydinperheestä oli molemminpuolin. Meidän 2 pientä lasta, yhteinen koti talolainoineen ja monta vuotta puunattu nyt vastavalmistunut piha (josta nyt kaiken paskan jälkeen tuntuu olevan vaikeampi luopua kuin kusipäisestä miehestä). Mies töksäytteli välillä kylmästi ja epäempaattisesti asioita ja loukkaannuin usein. Kysyessäni esim, että mitä hän nyt nähdessään mun kärsimyksen määrän, ajattelee tuosta viime syksyn salasuhteestaan hän vastasi ”oli kivaa”. Odotin tiestysti katuvampaa puhetta, että ei olisi ikimaailmassa halunnut satuttaa mua näin nähtyään miten romahdin tms. Keväällä mies sanoi lähtevänsä kesäkuussa kaverinsa kanssa laivalla jalkapallopeliä katsomaan, vaikka olin kertonut ettei se käy mulle vielä koska ahdistaa kun luottamus ei ole kunnossa (koronan takia reissua ei voinutkaan toteuttaa, mutta muuten mies olisi varmaan mennyt sinne pahoinvoinnistani huolimatta).

No, kaikki kärjistyi nyt juhannuksen jälkeen. Ennen jussia mies pamautti että tunteet mua kohtaan on neutraaleja ja itkiessäni että miksi hän sitten on sanonut aiemmin rakastavansa mua, oli vastaus että rakastaa vain lastensa äitinä (ei naisena tai vaimona, koska ei koe enää kipinää). Vietimme juhannuksen erillään, mä lasten kanssa ja miehen piti maalata mökkiä yksin. Palattuaan reissusta hän tyhjensi hienoa laukkuaan, jossa oli siisteimmät kesävaatteet ja hiusgeelit mukana. Kysyessäni näistä, meni vähän hämilleen ja kertoi tarvitsevansa niitä kauppareissulle (vaikka ei ollut kaupassa kuulemma käynytkään). Myös kotiintullessaan oli pälyilevä ja katsekontaktia välttelevä – samoin kuin pettäessään viime syksynä. Myös kännykän kanssa on viihtynyt turhankin paljon, vaikka aiemmin sovimme että sitä pidetään näkösällä kunnes toisin sovitaan. En ole sittemmin edes jaksanut udella kännykän tms tietoja, vaikka aiemmin sovimme että voin halutessani saada ne tarkastaa.

Haistoin palaneen käryä, mutta mies ei myöntänyt mitään. Seuraavan aamun pariterapiapuhelussa aistin viileyttä ja ärtyneisyyttä eikä hän enää halunnut jatkaa terapiaa. Terapian jälkeen kysyin suoraan, onko jotain salattavaa tai kerrottavaa johon hän vastasi kieltävästi. Lopulta tivasin saada nähdä pankkitiedot netistä (meillä aina ollut yhteiset rahat), jolloin löysin maksuja tinderiin ym seuranhakupaikkoihin, kasinoihin ja kaverilleen oli lainannut melkein tonnin (kysymättä multa mitään). Menin uudelleen rikki tästä kaikesta valehtelusta ja tunnen olevani hölmö, kun yritin petturin kanssa uudestaan vaikka en nähnyt hartaasti odottamiani kunnollisia katumuksen merkkejä. Avioeron laitoin vireille jo keväällä, eikä tässä oo enää muuta vaihtoehtoa kun hakea se lopullinen ero harkinta-ajan loputtua.

Suututtaa ja raivostuttaa, että mies sanoi aiemmin ettei halua erota ja vielä muutamia viikkoja sitten sanoi rakastavansa mua, kehui kauniiksi ja sanoi että kyllä me tästä selvitään!!! Mietin, että onko hän henkisesti sairas? Miten voi mielipiteet ja halut ailahdella noin? Miksi aikuinen ihminen leikkii oman aviopuolison tunteilla uudestaan, vaikka on jo nähnyt miten paljon on valehtelullaan satuttanut toista? Raivostuttaa, ettei voi vaan sanoa rehdisti toiselle että haluaa eron!!! Tinderiin menosta kysyessäni mies vastasi halunneensa testata markkina-arvoaan! Vaikka oli aiemmin sanonut haluavansa yrittää saada avioliiton toimimaan. Miksi sanat ja teot ei kohtaa ja onko se aina kusettanut mua näin? Olen miettinyt, että varmaankin omien lasten saaminen ja 30-v ikäkriisi laukaisi ahdistuksen, johon myös omat lapsuuden traumat liittyvät hänen isäksi tultuaan. Nyt surettaa, raivostuttaa ja masentaa. Yritän huolehtia nyt vaan lapsistani ja itsestäni. On musertavaa, että joutuu suunnitelmallisesti petetyksi (itse en ikinä voisi tehdä niin, olen empaattinen ja kiltti nainen!!!), sitten yritetään muka uudestaan ja puolen vuoden kuluttua ollaan taas jossain tinderissä testaamassa omaa viehätysvoimaa! Ensin joulun alla multa maailma romahti ja vähän toivuttuani vedettiin taas matto jalkojen alta. Mies vaikuttaa ihan teiniltä (eihän kukaan hyväitsetuntoinen naimisissaoleva aikuinen mene tinderiin, jos haluaa liiton kuntoon). Mulla on aina ollut hyvä itsetunto, mutta nyt se on lyöty jonnekin maanrakoon. 🙁

Toivon, että saisin vaan jotain vertaistukea tähän kamalaan tilanteeseen.

Käyttäjä Desperate heart kirjoittanut 02.07.2020 klo 13:18

Haen avioeroa harkinta-ajan loputtua. :'( Puoliso oli uskoton, yritti muka uudelleen parisuhdetta kanssani ja kärysi taas valehtelusta, kun olikin mennyt tinderiin. Onko kellään muulla jakaa samankaltaisia kokemuksia?

Käyttäjä TuskinKoskaanEhjä kirjoittanut 10.07.2020 klo 18:05

❤️

Ei todellakaan vaikuta aikuiseksi kasvaneelta mieheltä. Ei ole valmiuksia olla aviomies ☹️

Käyttäjä Desperate heart kirjoittanut 11.07.2020 klo 19:48

Kiitos vastauksestasi <3 Ei todellakaan oo aikuinen mies eikä aviomiesainesta ja oon kokenut et se jotenkin kapinoi mua kohtaan, nyt varsinkin kun on lapset saatu 🙁 Mulle muutenkin selvis vasta nyt tän pettämisepisodin jälkeen, että tällä miehellä on ollut traumaattinen lapsuus (vanhemmat alkoholisteja) ja sitä kautta yritin ymmärtää hänen uskottomuutta ja ilkeää käytöstä (ja antaa uuden mahdollisuuden - varsinkin kun on yhteiset lapset ja oon empaattinen ihminen). Nyt sanon et vittu en enää ymmärrä! Kylhän aikuisella ihmisellä on kuitenkin oma vastuu haluaako rakentaa itselleen oman perheen ja arvostaa sitä, vai rikkooko kaiken olemalla itsekäs kusipää. Oon nyt lukenut sitä Revitty sydän -kirjaa ja Fisherin Jälleenrakennus -kirjaa, suosittelen muillekin! Oon päättänyt et haluun osallistua eroseminaariin. Vielä kaipaisin täältäkin vertaistukea, tai lisää viestejä..

 

Suren myös kauheasti omakotitalon menetystä (vaikka se onkin vaan materiaa), kun tää oma koti oli mun unelma ja oon istuttanut pihalle kaikenmaailman marjapuskia et lapset sais poimia ite marjoja.. Tätä pihaa on nyt 3 vuotta laitettu ja nyt ku se ois just ollu valmis niin tulee ero! Lisäksi vituttaa kun mies sanoi että hän on jo päässy tästä erosta yli (vaikkei harkinta-aika ole edes päättynyt eikä lopullista eroa vielä tuomittu!) ja käsitellyt asiaa terapeuttinsa kanssa jo keväällä!!! Mulle sit on taas puhunut vielä kesälläkin et rakastaa mua ja et kyllä me tästä selvitään! Oon miettinyt et onko sillä joku persoonallisuushäiriö tai muu vastaava mielenterveysongelma...? Kun on niin kaksnaamaista, itsekästä, julmaa, kylmää, epäempaattista kohtelua... Aiemmin (just ennen lopullista eropäätöstäni) eräs ystävä kertoi lapsensa vakavasta tilanteesta ja kun itkin miehelle siitä, niin vastaus oli että "Älä pilaa mun lomaa". Nyt oon päättänyt etten hälle enää inise mitään mun tunteista, vaan puhun vaan lasten käytännön asioista ja tunteeni läpikäyn siellä eroauttajalla/seminaarissa, täällä tukinetissä ym muualla. Kohtalotovereita tai muita kommentteja? Pliis <3 Ystäville ja lähipiirille puhun näitä juttuja, mutta kaipaisin vielä lisää keskustelua ja vertaistuki (petetyt, eronneet, eroa läpikäyvät ym) auttaisi varmasti myös..

Käyttäjä TAMM kirjoittanut 12.07.2020 klo 17:57

Hei,

Olen äärimmäisen pahoillani siitä mitä olet joutunut kokemaan. Olen itse pyöritellyt jokseenkin samanlaisia ajatuksia ja tunteita sisimmässäni viimeiset 2kk, jolloin mieheni uskottomuus selvisi. Taustamme on hyvin erilainen, mutta haluaisin avata omaa tarinaani ja omia ajatuksiani, jos tästä on yhtään mitään apua:

Olin parikymppinen, kun ihastuin ja rakastuin palavasti mieheeni 8 vuotta sitten. Yhteistä elämää ja kasvua yhteen tahoillamme kesti 8 vuoden ajan.
Oli minä ja sinä ja yhdessä oltiin me. Parisuhteemme kesti monta kolhua ja kasvutarinaa. Parisuhteemme kesti viimeisen viiden vuoden ajan myös kaukosuhteen, sillä mieheni työ siirtyi toiseen kaupunkiin.
Tämän viimeisen viiden vuoden ajan haaveilimme yhteisestä elämästä ja arjesta saman katon alla samassa kaupungissa. Opimme elämään kaukosuhteen tuomaa uutta arkea, viikoittain mieheni saapui vapaapäiviksi kotiin kanssani. Joka päivä toivotimme hyvät huomenet ja hyvät yöt sekä monta muuta viestiä pitkin päivää. Aivan kuin vastarakastuneet. Joka päivä soittelimme päivän kuulumiset ja se oli päiväni kohokohta aina.

Hän oli paras ystäväni, puolisoni ja elämäni tuki ja turva. Hän oli se järjen ääni joka lohdutti tai iloitsi kanssani. Hän oli minun ihmiseni, jonka kanssa jaoimme työmme ongelmat ja haasteet ja autoimme toisiamme, työskentelimme samalla alalla joten meidän oli helppo ymmärtää toisiamme. Meillä oli tiivis lähipiiri, yhteisiä ystäviä ja paljon yhteisiä muistoja vuosien varrelta.
Haaveilimme yhteisestä tulevaisuudesta, ensin meidän kahden yhteisestä arjesta ja elämästä, tämän jälkeen luonnollisesti perheestä ja omasta yhteisestä isommasta kodista.

Vuoden vaihteessa mieheni työtehtävät muuttuivat ja vihdoin pystyimme toteamaan, että alkukesästä yhteinen elämme voi alkaa. Mieheni kertoi irtisanoneensa vuokra-asuntonsa, ja aloin jo tyhjennellä kaappeja ja varastoja häntä varten. Kerroin kaikille ilouutisen, vihdoin pääsemme elämässämme eteenpäin! Enää ei tarvitse saapua yksin tyhjään kotiin odottamaan vapaapäiviä.
Muutaman viikon kuluttua asunnon irtisanomisesta hän pudotti ensimmäisen pommin. Hänelle ei ole tullut niin vahvasti tunnetta, että haluaa oikeasti oman lapsen - hän ei ollutkaan enää varma haluaako ylipäätään jos tätä tunnetta ei ole piirtynyt niin vahvasti mieleen (olenhan jo 35v hän ihmetteli, ja minulle nuorempana osapuolena tämä oli paljon selkeämpi haave).

Tästä kului pari viikkoa, mieheni olisi tässä vaiheessa pitänyt muuttaa takaisin kotiin, mutta häntä eikä tavaroita näkynyt. Hänestä ei myöskään kuulunut mitään, halusi miettiä asioita. Pian totuus kuitenkin selvisi minulle, kysyin suoraan, kuka tämä nainen on jonka kanssa sinut on sosiaalisessa mediassa tägätty samaan kuvaan. ”Kaveri”, ”työkaveri” olivat ensimmäiset vastaukset, lopulta hän huokaisi syvään ja tunnusti, ”kyllä hän on vähän enemmän kuin kaveri”.
Sydämeni taisi jättää muutaman lyönnin välistä, mieleni meni shokkiin mutta rationaalisesti aloin kysellä asiasta enemmän.
Nainen oli ollut mieheni ”naisystävä” viimeisen vuoden ajan. Nainen ei ollut tiennyt minusta, mieheni oli kertonut meidän eronneen.
Vaadin miestäni kertomaan totuuden toiselle naiselle ja tämä toinen nainen otti samana iltana minuun yhteyttä pahoitellen asiaa ja tapahtunutta. Jep.

Mieheni eli kaksoiselämää valehdellen jokaikiselle ihmiselle elämässään. Ihan jokaikiselle ihmiselle. Ystäville, läheisille ja perheillemme olimme parisuhteessa. Tuolla toisessa kaupungissa työkavereille mieheni oli kertonut meidän eronneen ja eli tämän uuden naisen kanssa ”salatussa parisuhteessa”, eivät olleet asiaa julkistaneet, koska mieheni oli asian halunnut pitää salassa.

Vuoden ajan hän valehteli kaiken aikaa. Milloin ei kuullut soittoani tai töissä meni odotettua pidempään. Nyt kun mietin jälkeen päin asiaa, niin olihan hän poissaolevampi ja kiinni puhelimessa kohtuuttoman paljon. Jopa ystävät ihmettelivät miksei miehestäni kuulu mitään, ottaen huomioon paljonko hän puhelimen äärellä on. Miksen itse tajunnut tätä? Ajattelin mieheni uusien työkuvioiden ja vastuun lisääntymisen myötä olevan stressaantuneempi, ja näin hän asian minullekin selitti.
Miksi hän vuoden ajan tuli luokseni vapaapäiviksi, vietti juhlia ja lomia yhdessä tai oli päivittäin yhteydessä kanssani? Miksi hän näki vaivan parisuhteemme ja meidän eteen, jos oli valmis sen hukkaamaan uuden rakkauden myötä? Miksi suunnitella kanssani tulevaisuutta ja varata yhteisiä lomamatkoja?

Olimme hyvin perhekeskeisiä ihmisiä ja ihan viimeiseen saakka mieheni vietti paljon aikaa perheeni kanssa, jopa silloin kun itse en ollut paikalla, miksi hän toimi näin?
Monta kysymystä vailla vastausta, monta särjettyä sydäntä ja murskattua haavetta.

Mieheni oli kieltämättä taitava puhuja. Kaikelle oli aina selitys tai jos sitä ei ollut niin vika oli lopulta minussa. Huomasin kerta toisensa jälkeen itse pahoittelevani, kun olin vaatinut mieheltäni aikaa minulle ja meille, meidän parisuhteelle. Useimmiten mieheni onnistui kyllä kääntämään riidan aikatauluista minun syykseni, ja minähän ne nielin ja uskoin, että kai se vika minussa tosiaan olikin. Lupasin monta kertaa itselleni, ensi kerralla olen parempi, ensi kerralla en vaadi liikaa. Olisin kaivannut enemmän yhteistä aikaa ja kosketusta, läsnäoloa. Olin kuitenkin yksin yhdessä - ilmaisun täydellisessä merkityksessä.

Välillä tuntuu, että läheisteni on vaikea ehkä ymmärtää, kuinka paha minun on olla. Tuntuu että sekoan, kun tunteet heittelee laidasta laitaan ja välillä tuntuu etten voi edes hengittää. Toisena päivänä kaipaan miestäni ja parisuhdettamme niin paljon, että olen valmis antamaan kaiken anteeksi. Toisena päivänä ymmärrän, ettei kukaan ansaitse tälläistä kohtelua. En todella toivo tätä edes pahimmalle vihamiehelle.

Yhtäkään yötä en ole vielä voinut nukkua omassa sängyssänikään, koska ennenhän se oli meidän sänky.
Vaikka tiedostan, että itse en olisi mitään voinut tehdä toisin, enkä olisi tätä kaikkea voinut estää. Tiedostan myös sen, että olen ollut täysillä mukana tässä parisuhteessa tämän ajan ja antanut itsestäni niin paljon toisen vuoksi.
Olisin ollut valmis tekemään ihan mitä vain hänen vuokseen, koska hän oli se minun elämäni rakkaus - kyllähän hän sen tiesi.
Ja kaiken sen jälkeen, mitä olin hänelle, niin hän oli valmis sen osan minusta hajottamaan. Myös sen kaiken mitä olimme rakentaneet yhdessä. Myös ne haaveet ja tulevaisuuden suunnitelmat jonka myötä elämää oltiin rakennettu.

Siitä olen hänelle katkera, että tietoisesti ”hukkasi” viimeisen vuoden minun elämästä, leikki sillä kaikella minkä eteen oltiin töitä tehty yhdessä ja erikseen.
En kadu menneitä vuosia, ne opetti paljon ja sain kasvaa ihmisenä sellaiseksi kuin olen nyt. Tiedän että pärjään ja osaan olla itsenäinen - olenhan aina ollutkin. Tiedän entistä vahvemmin mitä haluan tulevalta ja mitä arvostan elämässäni.
Opin myös sen, että minulla on oikeus vaatia samanlaista kohtelua ja arvostusta itselleni kuin mitä toisille annan.

En vihaa häntä enkä toivo hänelle mitään pahaa, vaikka hän onkin ollut todella ilkeä vielä kaiken tämän jälkeenkin minulle. Toivon toki, että hän tuntee kolauksen sisimmässään ja oppii arvostamaan niitä ihmisiä, jotka todella seisoo hänen rinnalla niin ylä- kuin alamäissä.
Tietenkään en olisi toivonut sitä, että minun piti olla se ihminen, jonka myötä hän oppi arvostamaan muita. Että minun piti olla se ihminen jota hän käytti ponnahduslautana elämässään ja jolle pystyi surutta tekemään näin.

Luulen, että hän ei ehkä ymmärrä sitä, kuinka teko vaikuttaa minun loppuelämääni. Osaanko luottaa ihmisiin ja antaa itsestäni taas kaikkea mitä ne ansaisevat vaan koska pelkään? Uskallanko rakastua ja rakastaa? Mietinkö vanhana että nämä vuodet menivät hukkaan. Vai tuleeko minusta se vahvin mimmi ikinä koskaan.
Haluan uskoa silti tuohon viimeiseen.